XI
Viihdyttävää on tällätavoin päästä matkalle kevään puhjetessa, niinkuin joskus ennen, kun kevät oli lupaus huolettomasta kesästä — ellei täysin, niin kuitenkin verrattain huolettomasta, ilman vastuuta mistään ja ilman velvollisuuksien painoa. Saattoihan silloinkin kyllä joskus luulla olevansa orjuutettu, mutta toista on silti johtaa tehdasta, joskohta pientä ja syrjäistä, niin silti olla huolessa päivin ja öin. — Johdettavilla, niillä on vapaus; kun tulee johtajaksi, saa sen iskusanan tilalle piirtää ovensa kamanaan: vastuu — tai jotain muuta sentapaista. Tuhlaristakin, elämän päiväläisestä, täytyy "vastuun päällä" kehkeytyä harkitseva ja tekonsa punnitseva mies. Se on Inhottavaa.
— Hohhoi, kai siihenkin tottuu, kun vanhenee. Täytyyhän sitäpaitsi rahavelat maksaa ja elämän pankkiin kepeällä kädellä kirjotetut vekselit kerran hikihelmillä lunastaa. Mutta se olkoon sen päivän juttu. Nyt olemme matkalla. Saamme tuudittaa itsemme siihen suloiseen harhauskoon että olemme vielä vapaa irtolainen muitten samallaisten joukossa, junassa, kirpeähajuisessa kolmannen luokan vaunussa, joka täynnä yhteiskunnan vähäosaisia huristaa auringonpaisteisten seutujen halki. Matkalla johonkin, johon on mentävä, mutta josta ei huoli piitata ennenkuin konduktööri ilmottaa oltavan perillä ja juna sylkäisee itse kunkin kivikaduille, uusien velvollisuuksien piiskattavaksi. Niin, pääkaupunkiin! Ne ja ne tilaukset on siellä tarkastettava. Olkoonpa niin. Mutta onhan pääkaupunki ennenkaikkea jokaisen kodittoman kylmä koti. Siis ollaan kotimatkalla, pienellä pyhiinvaellusvisiitillä asfalttimaailmaan ja kivimuurien välinpitämättömiin soliin, joissa ei kukaan tunne, eikä tarvitse ketään tuntea, nauttia vain siitä että on vilskeessä mukana.
— Mutta tämä juna, näin kolmannessa luokassa istuen, on silti paras paikka maailmassa. Täällä on tuota inhimillistä hajua ja muuta väkisten likelle tunkevaa moninaisuutta yltäkylläisesti. Se on eri kuin tehtaan käryjä konttorihuoneitten jäykkä ilma. Täällä saa olla vaiti, jos haluttaa, kuunnella valmista, jos haluttaa, ynnä, mielinmäärin haastatella ukkoja ja akkoja, hienoimpiin hepeniinsä pynttäytyneitä neitosia, pitkätukkaisia sällejä ja muita. Hei, pikkuinen läpileikkaus sieltä elämänpuun tyvipuolelta! Terve, kolmannen luokan vaunu, terve, hyvät ihmiset; kaikki ollaan matkalla!
Pekka nauttii olostaan, puoleksi suljetuin silmin seuraten matkatoveriensa puuhia, kuunnellen keskusteluja, ja koettaen mielessään arvailla mikä otus tuo ja tuokin oikeastaan lienee, minkälaisen statistin osaa näyttelee elämän leveällä lavalla ja mitä tuumia hautoo pääkuorensa alla. Tämä on pieni väliaika näytöksien välillä, kun diivat ja sankarit ovat vetäytyneet suojiinsa, ja vähäpätöiset ovat jääneet jälelle tuumiskelemaan omia tuumiaan. Täällä he ovat kaikki näkösällä, sellaisetkin, joita ei muuten huomaisikaan. Kukin täyttää yhden istumapaikan, ei enempää eikä vähempää. Tällä hetkellä he eivät kuulu mihinkään yhteiskunnallisen näytelmän koneistoon, ovatpahan vain sellaisina kuin luonnostaan ovat. Mutta ihmeellistä on miten he ovat kiinnikasvaneet näytelmiensä luonnottomiin osiin. Eivät he riemuitse tästä vapaudenhetkestään. Tässä, tehtävistään irtireväistyinä, ovat he enimmäkseen surkeita ja naurettavia kuin häkkiin suljetut eläimet. Luonto on yhteiskuntaihmisessä asettunut päälaelleen seisomaan. Tässä, vapaina yksilöinä, ovat he naurettavia ja vangitun näköisiä; vasta jokapäiväisyytensä näytelmän kahleissa tulee heistä yleviä, järkyttäviä, johonkin yhteyteen (suuri me!) kuuluvia — päinvastoin kuin metsän eläin, joka vain vapaudessaan on johonkin (luonnon) yhteyteen kuuluva.
Siinä on yhteiskuntaihmisen surullinen tarina — orjan tarina, kerjäläisen tarina.
Mutta sen, joka ei mukaudu heidän säännösteltyyn elämäntapaansa, sen kohtalo on vielä koleampi — siitä tulee tragedia. Tuskinpa anarkistit ja rangaistusvangit kaikki lienevät rappeutumisilmiöitä? Eiköhän heissä monessa pikemminkin ole puhjennut esille alkuperäinen atavistinen vapausvietti, joka nousee kapinaan "oikeusvaltion" nimellä prameilevan yhteiskunnan lurjus- ja kerjurinäytelmää vastaan ja itsepäisesti pitää parempana yksilön omankäpälän-oikeutta. Ovatko he rikollisia? Kyllä järjestyneessä "sivistysvaltiossa". Mutta muinaisajan kansojen keskuudessa monikin heistä ehkä mainittaisi sankariksi, oikein pääjehuksi, ja heidän luonteenominaisuuksiaan pidettäisi jumalallisina. Heidänkaltaisistaan polveutuvat vanhat ylimyssuvut — nyt kyllä jo verettömiksi rappeutuneet. Uusia sukuja ei voi tulla tilalle, sillä nyt senkaltaiset teljetään tyrmään, roistojen pariin. — Mutta kuka osaisi heidät erottaa synnynnäisistä roistoista, kun molempien toimintatavat olojen pakosta lienevät melkein samat? Ja vankilan oppikurssin käyneenä katkeroituu sankari-ihminenkin ennenpitkää roisto-ihmiseksi. Kenen on syy? Lain ja oikeudenko? Kuka uskaltaa vastata?
Ylen sotkuisia asioita. Ei pysty pää niitä ratkaisemaan, väsynyt pää, joka jo kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ijässä alkaa kaivata lepoa. Pitäisi päästä matkoille itseään tuulettamaan. Mutta mihinkäs täältä pääsee? Rajat ovat kiinni. Niinpä pysy paikoillasi, ja johda tehdastasi — johtaja.
* * * * *
"Jaha, hyvästi nyt sitte ja lykkyä eteenpäin. Jumalan rauhaa." Se on maanukko, jonka kanssa Pekka alkumatkasta haasteli. Se kättelee turpealla kourallaan ja tassuttelee ulos.
Puoli vaunua tyhjenee tähän kaupunkiin. Niinhän ne maalaiset tekevät, aamujunalla kaupunkiinsa tulevat asioilleen, ja illalla palaavat, syli myttyjä täynnä. — Mutta tuskin ovat kaikki halukkaat vielä kerinneet ulos, kun jo vaunuun töytää oven täydeltä meluavia kaupunkilaisia, kiiruhtaen valtaamaan paikkoja itselleen, niinkuin niistä riippuisi henki ja autuus.
"Onkos ylösotettu?" — "Onko tässä vapaa paikka?" kysellään kilvalla. Pekka vastaa aina uskollisesti: enpä luule. Se on ensinnäkin rehellinen vastaus molempiin kysymyksiin, sillä eihän tottavieköön yhtään paikkaa tuosta ole nostettu ylös eikä alas, eikä siinä liioin mitään vapaapaikkaa liene. Toisekseen tällä vastauksella voi valikoida matkaseuran itselleen, koska tietysti kaikki vapaapaikan kaipaajat menevät sivu; mutta "ylösottamisen" pelkääjät istahtavat penkille, katsellen sitte vielä pyörein silmin ympärilleen että jos tämä sittenkin oli "ylösotettu", kun tuo herra sanoi että: enpä luule. — No, niin käy että yksi ylösottavainen neiti-ihminen läjäyttää leveät takalistonsa Pekan viereen, ja toinen lehahtaa kuin perhonen vastapäätä oikealle. Melkein aina saa Pekka näinikään vastauksellaan pyydystettyä ympärilleen keski-ikäisiä neitsyviä, myyjättäriä tai herrasväen piikoja, ellei satu joku hölmö puolivillainen "liikemies". Ne ovat kuitenkin kaikki hyvin huvittavaa seuraa. Ja jos sentapaisiin kyllästyy, saattaa joskus siivilöidä ympärilleen vapaapaikan hakijoita, vastaamalla niille: taitaa olla. Silloin saapi saaliikseen virkamiesperheelle haiskahtavaa väkeä ja ylioppilapsia y.m.s.
Vaunu alkaa jo rauhottua, kun käytävälle ilmestyy vielä yksi pahannäköinen naiseläjä, keksii tyhjän paikan Pekan edessä, ja puhumatta pukahtamatta tunkeutuu siihen. Siihen istuu, luimauttaa kulmainsa alta naapureitaan ja jää murjottamaan lattiaan, huulet puristettuina törrölleen melkein nenään kiinni.
— Kylläpä on raadollinen jäte naisesta, tuumii Pekka ihmeissään. Harvoin näkee ihmisessä, semminkin naisessa, tuollaista paholaisen leimaa. Niin nihki kuivuneet kädet ja niin litteä rinta kuin seitsenkymmenvuotiaalla työläisnaisella, mutta nuo kasvojen rauniot näyttävät paljon nuoremmilta. Silmät tosin, mikäli niitä voi nähdä tuolta synkkävarjoisten kulmien alta, ovat laimeat kuin kaihin syömät, ja harvan tukan jätteet hapsottavat huivin alta surkeasti korvuksille, mutta nuo kasvonpiirteet eivät kaipaisi paljoa nuorentamista että ne olisivat kerrassaan uljaat. Otsa, nenä, leuka ovat voimakkaat ja puhdasmuotoiset. Niitten yli on vain vedetty kammottava synkän katkeruuden kaapu, joka ei näytä niihin alkuaan kuuluvan. — Mitä kohtaloita mahtaakaan piillä mokomassa ihmisrauniossa? Vanha ilotyttökö? Ei, se hekuma jättää toisellaiset ja perin inhottavat jäljet. — Mutta, ahaa, tämähän oli vankilakaupunki! Ehkä siis vankilasta laskettu rikollinen? Niin täytyy olla. Eihän sillä ole matkakapistuksia, ei myttystäkään, vain piletti kouransilmässä. Ja tuo puku, etenkin vaaleanpunainen kretonkiröijy, on liian ohut näin varhaiskevään aikaan. — Lienee kai vangittu aikoinaan kesälämpimillä, ja niissä ketineissään nyt työnnetty maailmalle.
Yhä kasvavalla mielenkiinnolla tarkastelee Pekka vastassaistujaa. Ei voi olla epäilystäkään etteikö tuo kuivuneen kellertävä iho ja tuo uhmankatkera ilme olisi vankilan varjoa. Kas, nainen käännähtää, ja lynkäpäisillään akkunalautaan nojaten ryhtyy tuijottamaan ulos. Siellä viimeiset lumiläikät ja ensimmäiset kirkkaanviheriät ruohontupsut tanssivat auringossa. Mutta ei värähdystäkään näy naisen kasvoissa, ei vähäisintä liikettä laihoissa haukansormissa. Kaikki on muijalle yhdentekevää, niin heräävä luonto ulkona kuin kanssaihmiset täällä sisällä. Mitenkä erilainen olikaan se lipevän liukas ämmä, joka talvella tällä samalla taipaleella sai kaikilta (paitsi ei Pekalta) narrattua muka matka-apua, ja jonka konduktööri sitte tiesi olevan vankilasta päästetyn varkaan. — Tämä tässä on kokonaan toista lajia, tämä ei ole tyyppi, vaan yksilö. Mutta onko tämä anarkisti vai roisto? Luulisipa että jos Lucifer, kapinallinen enkeli, joskus näyttäisi naamansa, niin tuontapainen se olisi.
Jostain käsittämättömästä pakosta Pekan täytyy yhä, yhä tarkastaa noita kasvoja, mutta jos mistään, niin niistä on mahdoton lukea mitään mielenliikettä. Ei ämmä edes ole tietävinään, vaikka näin hävyttömästi vierestä tarkastetaan. — Miksi täytyykin sitä tarkastaa? Mikä sinun on, Pekka, miksi vapiset? Miksi kauhistut?
Tuo kuin marmoriin veistetty nenä tarvitseisi alleen vain mehevämmän pehmoiset huulet, niin — taivas varjelkoon — se ei voi olla kukaan muu kuin hän!
* * * * *
Läpi koko ruumiinsa tuntee Pekka rikkiraastavan taistelun. Luoksevetävät ja poistorjuvat voimat kamppailevat hänessä ylivallasta. Ihmiset tässä ympärillä, ja heidän mahdollinen ihmettelynsä, on mitätön seikka, jonka Pekka työntää ehdottomasti syrjään. Mutta muisto siitä hetkestä, jolloin hän viimeksi katsoi tuota ihmistä silmiin — kuinka loistava niitten silmien synkkyys silloin vielä oli! — se muisto leikkaa heidät auttamattomasti erilleen. Ainakin Pekka sanoi sen silloin julki selvin sanoin, ja pysyy yhäti sanojensa takana. — Kuitenkin, kun täytyy kohdata hänet tuossa tilassa, se muuttaa asian, ja se kolkuttaa syyttäen Pekan sydämen tiukimmin lukittuun oveen; syyllinen, syyllinen, murhaaja, sinä et ole ottanut selvää tuon naisen kohtaloista etkä ole toimittanut hänelle pankkikirjaa silloin kun sitä olisi tarvittu.
Mutta ihmisethän ovat sanoneet: Kyllä se Iita hyvästi jaksaa, ei hätää mitään. Niin sanoi vielä Raappanan isäntä viime syksynä, ja lisäsi salaperäisesti: Huhutaan sillä olevan rahakätköjäkin, vaikkei tiedetä missä ne on. — Ne ovat kaikki vetäneet minua huulesta, kun eivät ole ilenneet juoruta miten asia oikeastaan on. — Sikamaisesti olet, Pekka, isänperintösi hoitanut; oman osasi hummaat iloisesti pois, ja toisen osan jätät virumaan pankkiin, tuumien että Herra hänet hoidelkoon. Tilillä olet nyt, ja tiukasti oletkin. Olet murhannut hänet, joka sinulle elämän antoi. Hm, saakeli hänen antamisistaan. Mutta tässä on nyt turmeltu muutaman naisen elämä, ja sitä ei enään mikään mahti korjaa kohdalleen. Täytyy tehdä se, mitä vielä voi.
Varovaisuus on kuitenkin tarpeen. Eihän ole varmaa että tuo sisukas piru — jos se sittenkään on hän? — ottaa apua vastaan — apua entiseltä aviomieheltään ja entiseltä pojaltaan. Pekka kumartuu naisen puoleen, sanoen puoliääneen:
"Minä tunnen teidät."
Ei mitään vaikutusta. Pekka kysyy:
"Tunnetteko te minut?"
"Tunnen kyllä", vastaa nainen käheällä äänellä, kääntämättä päätään akkunasta.
Se on siis hän! Mutta aivan niin yliolkaista vastausta ei Pekka ollut odottanut. Nainen oli siis jo aikoja sitten, ehkä jo paikalleen istuessaan, tuntenut poikansa, vaikkei ollut asiasta milläänkään — ja nyt heitti vastauksensa välinpitämättömänä selkänsä taakse. Sehän on kyllä liiankin laupiaasti tehty, koska päätetty on etteivät he tunne toisiaan. Vaikea on nyt lähestyä. Mutta nyt on kertakaikkiaan ja kaikesta huolimatta soudettava esiin. Eikä tässä auta kaarrella. Suora tie paras tie.
"Arvaan kyllä mistä te tulette, mutta arvasin sen vasta nyt. Paikkakuntalaiset, sieltä teidän kotipuolesta, ovat sanoneet että jaksatte hyvin."
"Vai niin sanoivat, saatanat."
Pekkaa puistattaa. Tuosta suusta ei sittenkään haluaisi kuulla kirouksen sihahtavan. Pekka huomaa sitäpaitsi alottaneensa puheensa väärästä päästä. Naisessa voi herätä epäluulo, kun tätä tietä käydään asiaan. Mutta eihän enään sitäkään tyhmyyttään voi korjata. Täytyy jatkaa:
"Sitä minä vain tässä halusin sanoa että minulla on teille isältä terveiset."
Nainen muikistaa halveksivasti suutaan, eikä nytkään puhu mitään.
"Eivät ne terveiset ole kyllä aivan tuoreita. Siitä, kun isän tapasin, tulee pian umpeen seitsemän vuotta."
"Valehtelijan määrä."
"Kuulkaapas, minä en salli että te vastaatte minulle tuollatavalla. Minulla ei ole vähääkään halua ei kiusata teitä, ei säälitellä, eikä muutenkaan tukkeutua teidän asioihinne. Mutta nämä terveiset on minulle annettu toimitettavaksi, ja minä toimitan ne. Meidän pitäisi saada puhella hiukkasen kahdenkesken. Sopisikohan teidän tulla minun mukanani Helsinkiin?"
"Mene helvettiin!"
"Enkä mene. Mutta se on nyt varma että te tulette. Jo ensi asemalla nousemme tästä pois ja valtaamme ensimmäisestä luokasta oman kopperon. Te tulette. Se on nyt kertakaikkiaan päätetty."
Ei hyppää nainen kiljuen pystyyn (niinkuin Pekka hiukkasen pelkää), ei kiroile, mutta ei osota mitään heltymisenkään merkkejä. Sensijaan se nyt, pahasti luimistaen, katsahtaa ensikerran poikaansa silmiin, ja laskee sitte päänsä alas, jääden siihen nuokkumaan kumarassa, kädet sylissä. Kaiketi hän oli Pekan sanoista saanut juuri sen määrän kylmähköä osanottoa, minkä hänen ylpeytensä sieti. Ja kiinteät sanat olivat hänelle hyväily, niinkuin ainakin voimakasluonteiselle naiselle. Hän lienee niin herkässä mielenvireessä kuin hän ylipäätään voinee olla — nyt enään, nykyisin.
Ympärilläolevat ihmiset näyttävät jo kerinneen kiinnittää huomionsa heihin kahteen. Lihava vierustoveritar on kurkottanut korvansa aivan liki heitä, vaikka silmät katselevatkin viattomasti maisemia vaunun toisellapuolen olevasta akkunasta. Ja tuo pehmeäkielinen perhonen, joka vastapäiselle paikalle lehahtaessaan vielä suutaan suipistaen ja uumiaan kiepauttaen niin hempeästi katsahti Pekkaan, se puolestaan on vetäytynyt aivan penkkinsä toiseen päähän. Sieltä se hassunkurisen pyörein silmin ja ylhäisellä ilmeellä pöllöttää Pekkaa ynnä tämän puhekumppalia, etenkin jälkimmäistä.
Tässä vaununosastossa ei ole edes lupa vetää muutamia haikuja järkkyneisiin veriinsä. Mutta ei sovi nyt poistua tämän naisen luota, kun hänestä kerran on lujan otteen saanut. Pekka ryhtyy kuitenkin valmiiksi lataamaan piippuaan. Kohta tulee asema, jossa sopii siirtyä toiseen vaunuun.
Samassa juna viheltää. Pekka ottaa matkalaukkunsa hyllyltä.
"No", sanoo Pekka. "No", toistaa hän laskien kätensä naisen olalle.
"Nyt lähdetään."
Nainen nousee ja seuraa häntä. Mennään tupakkaosaston läpi, jossa joukko ryssän solttuja tuoksuttaa tavanomaista tökötin, nahkan ja sen sellaista katkuaan. Junan pysähtyessä ne ryntäävät vesikippoineen ovelle. Tungoksessa muuan punakka ja rokonarpinen sinelliniekka ryhtyy taputtelemaan Pekan seuralaista: ah, matushka. Nainen sylkäisee sitä roikaletta silmille. Solttu rupeaa porisemaan kuin kiehuva pata, ja yrittää lyödä. Mutta silloin ilmestyy siihen väliin Pekka niin tulipunaisena ja uhkaavan näköisenä että tunkeilija lopettaa molottamisensa siihen pisteeseen; naamaansa vain ryhtyy pyyhkimään sinellinhialla, toverien nauraessa.
Niin päästään ulos. Ensimmäisestä luokasta saadaan erikoisosasto. Pekka sulkee oven, vetää verhot eteen, istuttaa naisen sohvalle, ja istuu itse vastapäätä, ottaen nuo kalseat sormet käsiensä väliin.
Pekka: Minun pitäisi pyytää anteeksi teiltä.
Äiti: Mitä peliä sinä taasen alat? marakatti.
Pekka: Kiitos siitä vanhasta hyväilysanasta. Ei hätäillä nyt. Tulemme kyllä asiaan. — Minne aijotte matkustaa?
Äiti: Helsinkiin.
Pekka: Mitä aijotte siellä tehdä?
Äiti: Varastaa.
Pekka: Ei teidän tarvitse varastaa. Teillähän on varoja yli parikymmentä tuhatta.
Äiti: Sinä saatana. Vielä pilkkaat, niinkuin muutkin.
Pekka: Ei ole tässä pilkkaa eikä leikkiäkään. Minä puhun silkkaa totta.
Äiti: Totta? Minä alan vainuta läpi sinun totesi. Älä luulekkaan! En huoli sinun avustasi, kuuletko, en huoli. Valetta ja petosta sinä yrität.
Pekka: Eikös varastaminen ole valetta ja petosta?
Äiti: Ei ole. Se on ottamista.
Pekka: Sepä merkillistä siveysoppia on. En tosiaan ymmärrä sitä. —
Sanokaa minulle suoraan miten teistä tuli varas.
Äiti: Kun en liennyt kerjätä.
Pekka: Ellei halua kerjätä, täytyykö välttämättömästi olla varas?
Äiti: Täytyy, varas tai rosvo — ellei ole lurjus.
Pekka: Siis olen minäkin jotain näistä kolmesta: varas (= rosvo), kerjäläinen tai lurjus.
Äiti: Mikä lienet, siitä ei minulla ole tietoa, mutta sen tiedän että varkaan leipää olet sinäkin syönyt.
Pekka: Se on hyvin mahdollista. — Mutta, ettehän tarkottane —? —
Vastatkaapa vielä yhteen kysymykseen: milloin aloitte varastaa?
Äiti: Silloin kun sinua kannoin näillä käsilläni, ja isäsi hummasi merillä.
Pekka: Saa — äh. Olette minua sillä tavalla elättänyt!
Äiti: Niin.
Pekka: Ilmankos minulta ei koskaan mitään puuttunut! Voi äiti, äiti! —
Ja ihmiset luulivat että isä lähetti rahaa.
Äiti: Niin.
Pekka: Tottavieköön, eipä liene isäparka ollut mikään mallikelpoinen aviomies. Mutta hän lienee itse saanut siitä eniten kärsiä. Teitte kovasti väärin, äiti, kun ajoitte hänet pois silloin jouluna. — Tapasin isän, niinkuin jo sanoin, vielä senjälkeen kerran. Siitä tulee nyt pian seitsemän vuotta umpeen. Hän tiesi silloin kyllä senkin uuden Suojasen olemassaolon, mutta sanoi vain olevansa siihen asiaan alistunut. Hän näytti pitävän itseään syyllisenä kaikkeen. Hyvin nöyrä ja viisas mies hän oli.
Äiti: Poika, onko se totta? Tapasitko isäsi?
Pekka: Tapasin. Ja hän antoi minulle rahaa, paljon rahaa, meitä molempia varten. Oman osani olen jo aikoja sitte kuluttanut matkoihin ja lukuihin ja, tottapuhuakseni, hummaamiseen. Teidän osa on koskematta pankissa. Se on kahdeksan vuotta vanha talletus, ja teidän nimellenne.
Äiti: Mikä sinun on ammattisi? Kuulin kai kerran jostain että luet insinööriksi.
Pekka: Sehän minusta tuli.
Äiti: Missä nyt on isäsi?
Pekka: En tiedä. Sanoi menevänsä ijäksi johonkin pallon toisellepuolen, kaiketi Amerikaan tai Austraaliaan.
Äiti: Niin, siinä sitte ollaan.
Pekka: Siinä ollaan. — Tuletteko nyt mukaani, äiti?
Äiti: Tulen.
Sen saa äiti vaivalla vain sanotuksi, sillä hän alkaa vapista niin että hampaat suussa kalisevat. Koko tuo surkea ruumiin jäte tutisee ja nytkähtelee, pyrkien purkamaan vuosikautiset sappensa itkuksi, mutta löytämättä enään kyyneliä. Kun ne vihdoin puhkeavat esille, tulee niitä tulvanaan, kastellen kasvot, kädet, hiukset, puseron. Sitä vedenpaisumusta ei Pekka rohkene häiritä, se tuntuu jollaintavoin pyhältä ja samalla piinalliselta. Se kuuluu vain itselleen, ei muille. Sitä ei kenenkään pitäisi nähdä. Kun tuska purkautuu kyyneliksi, ovat kaikki muut sivullisia. Silloin seurustelee kukin vain itsensä kanssa — tai jumalansa, mikäli kullakin sellaista on. — Pekka, joka muistaa äitinsä pystynä ja ylpeänä, tukka pitkänä ja säkenöivän ruskeana, ei voi nähdä tätä kyynelistä märkää rauniota.
Pekka poistuu tupakalle vaununkäytävään. Siellä vilahtelee yhä ohi kepeässä tanssissa auringonpaisteisia seutuja. Mutta siellä on vettä, niin tympäisevän paljon vettä — kaikki ojat täynnä, peltojen sarat ja laajat suonotkot täynnä. Vettä, itkua on kaikkialla, sisällä ja ulkona. — Ei kannata pohtia tämän maailman asioita, ei rehkiä, ei pitää tärkeätä ilmettä. Kaikki on yhtä, orjuus ja vapaus, suuruus ja pienuus, totuus ja vale. Kaikesta tulee lopuksi aivan samallaisia kyyneliä, jotka keräytyvät suuriksi tulvavesiksi, jotta aurinko saisi tilaisuuden niihin ilkkuen heijastella naamaansa ja tuuli läikytellä välinpitämättömiä laineitaan. Turhuus ja hengen vaiva. — Mene nukkumaan, Pekka, ja anna ihmisten kulkea omia ratojaan. Sinä olet lyhyen elämäsi aikana jo hassutellut enemmän kuin tarpeeksi. Joudat jo katsojaksi. Näytelkööt muut. Tee työtäsi, ja ole vapaa — kaikesta.
Aletaan lähestyä pääkaupunkia. Pekka menee takaisin vaunuosastoonsa. — Siellä ei olekkaan enään äskeinen äiti, vaan villi olento, joka vaunun keikkuessa huojahdellen ja vaahdon pursutessa suusta pui nyrkkiään kattoa kohti, ja huutaa: kirottu, kirottu.
"Älkää viitsikö. Ei se kannata", sanoo Pekka väsyneesti.
"Minä herjaan!" huutaa toinen.
"Mitä? Tuota kattoako? Ei kannata herjata mitään. Koetetaan tässä vain keskenämme korjailla asioita, senverran kuin voidaan. Vaiti! Istukaa alas!"
Pekka tarttuu äitiinsä ja pakottaa hänet istumaan. Siinä tämä vähitellen tyyntyy.
"Laittakaa itsenne kuntoon. Me ollaan tulossa perille."
Ei pysty muija itseään ruokkoamaan. Pekan on se tehtävä, oijottava vaatteet, suittava tukka, sidottava huivi kohdalleen.
"Menetteleehän tämä elämä näinkin", puhelee Pekka. "Ei kannata kirota jos ei suurennellakkaan, mutta jaloillaan tässä silti yhä seistään. Tekin saatte taasen yritellä alottaa alusta. Eikä alustakaan tarvitse — tehän olette aika pohatta nyt. Ja tottapuhuen mieluummin teissä sittenkin näen varkaan kuin kerjurin."
Juna hiljentää vauhtiaan.
Äiti: Minulla on poika täällä kaupungissa, se huoripoika, Artturi.
Pekka: Kuinkas vanha se jo onkaan?
Äiti: Neljäntoista.
Pekka: Nytpä voitte sitte senkin elämäntuotteen ottaa hoitoonne. — Mitä laatua sen isä oikein lienee?
Äiti: Sellainen villi kulkumies, rosvo, Matisto, jos hänet muistanet.
Pekka: Niinpä melkein arvasin. Ei liene pikkuveli rakkauden lapsia.
Äiti: Ei.
Pekka: Ei se ole hyvä perintö lähteä maailmalle. Koettakaa olla sille pojalle hyvä, parempi kuin minulle. Hm, ei siihen taida tarvita kehottaa. — Sanokaapa kumpi on, tai on ollut, teille rakkaampi, tämä uusi vai minä?
Äiti: Tämä toinen.
Pekka: Niinpä juuri. Se on selvää. — Nyt on aika lähteä.
Niin purkaa juna sisuksensa pitkälle asemasillalle. Se pieni satunnainen joukkio, joka hetkiseksi oli yhtynyt vaunuihin yhteistä ilmaa hengittämään, hajautuu eri tahoille, kukin etsimään paikkaansa yhteiskunnan jäsenenä, jokapäiväistä näytelmäänsä jatkaakseen. Sinne häviää Pekankin harmaja puku toisten harmajien joukkoon. Vain hänen äitinsä vaaleanpunainen kretonkiröijy vilahtaa silloin tällöin näkyville, kuin lippuna osottaen mihinkä he Pekan kanssa menevät. He ottavat ajurin ja vierivät pois.
Pekka päättää itsekseen sittenkin ryhtyä suojaamaan tätä villiolentoa, joka kerran on ruokkinut poikaansa varkaan leivällä, päättää viedä hänet mukaan Jyrkänkoskelle ja toimittaa hänelle tehtaalta kepeää työtä tai panna pystyyn pienen kaupan.