XII
Ei ole enään mitään muuta kuin tämä juhannusyö. Se voi tulla niin liki, koska Pekka itse on aivan tyhjä. Kiihottava hajuveden lemu, joka neitosen vaatteista säteili, alkaa häipyä tuntumattomiin, eikä kiihkeinkään kuiskaus kuulu enään huulia etemmäksi. Vain maa ja kasteiset ruohot tuoksuvat tyynnyttävästi, ja sielun raukenevaan aallokkoon pisartelee yörastaan laulu kultaisena suihkuna. — Vielä tuo taivaan kylmä liikkumattomuus yläpuolellasi — se liuottaa viimeisenkin huumeesi, Pekka. Viileästi tyhjä on se kiitossuukko, jonka vielä neitosi huuliin upotat.
He pusertavat vielä toistensa käsiä, ja kiiruhtavat nurmikon yli takaisin rantalepikkoon, josta he nopeasti koettavat kerätä sylyksen risuja kumpikin. Vasta senjälkeen, saatuaan niitä kokoon soveliaan määrän, painuvat he lepikon läpi rannalle. Siinä aukeaa eteen aivan tyyni järvenpinta, kuin kaukalo piripinnoin täynnä sulaa metallia, ja pohjoinen taivaanpuoli ruskottaa haaleana sen päällä. Tännempää, aivan läheltä, kiertelee ilmaan ohut savupilari sammuvasta kokkovalkeasta. Sen vieressä sileällä kalliolla tuikkii terhakasti pieni kahvituli omituisen keltaisena, loistottomana ja kylmänä. Tulen ääressä loikoilee kolme miestä: vanha pitkäpartainen, keski-ikäinen luuranko, ja nuorempi hyvinsyötetyn sonnin näköinen. Veden partaalla puuhaa astiain pesussa kaksi naista, kolmas liikkuu isossa moottoriveneessä, mutta neljättä ei näy. Sen Pekka toteaa helpotuksella että neljättä ei näy. Ja hän lähtee reippaasti lähenemään nuotiota, jäljessään Irja tipsuttavilla helsingittären askelilla.
"Höhöö", hörähtää pitkäparta, savuava sikaari partansa keskellä. "Johan sieltä lopultakin tullaan. Löytyikös puuta palavaa?"
"Miksei löytyisi!" heläyttää Irja, heittäen sylyksensä aivan ukon koiville. "Katsokaa ja maistakaa."
"So-so, kälyseni" (ukko nimittää mielellään kauniita nuoria naisia kälysikseen). "Puu ei ole purtavaksi eikä näykki naitavaksi. Kai minä selvästi kysyin että onkos puuta palavaa."
Pekka puuttuu puheeseen:
"Näyttää melkein ettei tänä yönä mikään puu pala täydellä liekillä.
Teidän tulennekin kajastaa vain hullunkurisena keltaisena läiskänä.
Aivan luonnottomalta tuntuu että se saisi edes veden kiehumaan."
"Kysy sinä sydämeltäsi, Pekka, kiehuuko se, mutta älä epäile meidän tulemme mahtia. Kippis, nuoret miehet. Tule mukaan, epäilijä-Pekka."
Ja eihän Pekalla muutakaan tehtävää ole kuin istua neljänneksi mieheksi piiriin. He ovat siinä nyt kaikki tehtaan pomomiehet: uusi omistaja ukko Liuski, insinööri Suojanen, laiha konttoripäällikkö Raatikainen ja pyylevä teknikko Suorsa — kaikki muut uutta väkeä paitsi Pekka. Muut entiset ovat menneet, koska eivät sietäneet Liuskin kursailematonta puhetapaa, mutta Pekka tulee ukon kanssa mainiosti toimeen. Liuski on nahkuri, joka vanhoilla päivillään ryhtyi keinottelemaan, ja menestyikin kuin onnen kultapoika ikään, niin että lopuksi ostaa räväytti kokonaisen tehtaan. Viisas mies, ja rohkea kuin ilves. Verevä se on vielä vanhoillaankin. Se on osannut panna kituvan tehtaan jauhamaan kultaa. Eikä Liuskin ukko lopeta afääreitään tähän, vaan uusia kahmauksia yhä hautoo päässään. Kaikki sille onnistuu, paitsi yksi asia: ei saa naitettua tytärtään. Tyttö ei taivu ukon tarjokkaihin, eikä ylipäätään näy huolivan kenestäkään. Viimeksi on Liuskin Lahja polttanut hyppyset ukon suosikilta, tältä roimalta teknikolta tässä. Isä oli siitä hyvin pahoillaan, mutta nielee katkeruutensa hiljaisuudessa, sillä hän rakastaa tytärtään.
Nyt on Liuski hyvällä tuulella. Siihen vaikuttanee osaltaan munatoti, joka on ukon suuri ihastus. Hän on erinomainen konjakin tuntija, mutta aivan erikoisella tavalla: konjakit ovat hänen aivoissaan luokitellut tarkkaan arvojärjestykseen senmukaan miten ne kykenevät aikaansaamaan herkullista munatotia. Tämän juoman valmistaminen on muuten uskottu ukon omalle rakkaalle muijalle, ja se pitää kaikkien tietää ettei koko Suomivaltiossa ole toista sellaista munatotin vatkaajaa, sekottajaa ja höystäjää. — Joka lauvantai-ilta, saunasta tultua, pitää tämän himojuoman höyrytä ukon nokan alla, ja joskus muulloinkin, kun on väsynyt tai vilustunut — lisäksi vielä tietysti jouluna ja juhannuksena. Nyt on juhannusyö, ukko on saanut totinsa, ja on siis tyytyväinen. Vertaus ja leikkipuhe rätisee hänen partansa sisältä, pitkin sikaarin sivua. Kaikkien on nyt juotava munatotia, niin Pekankin. Irja sen valmistaa, mutta maistaa itse ensin leikillään lasista, tarjoten sitte vasta Pekalle.
Hetken on Pekka kuunnellut toisten juttuja ja iloinnut siitä että jotain melua on ympärillä. Mutta outo tyhjyys on yhäti hänen mielessään. Ei se ole apeutta, ei ylipäätääri mitään, tyhjyyttä vain, ja melkein onnea siitä että niin on. Onpa ainakin tilaa ottaa vastaan, jos jotain on tuleva tänä kummallisena yönä. Niin miedolta tuntuu toisten melu, ja niin laihoilta Liuskin itsessään kyllä mehuiset jutut, että Pekka kuvittelee olevansa tässä kalliolla vain juhannuksen kanssa kahden ja odottavansa jotain. Yörastas lirittää heleitä koloratuurejaan. Järvi lepää tyynenä. Kolme naista tulee kahvikaluineen. Neljättä ei näy.
"Kylläpäs Pekka nyt vahtii kaihoisin silmin onnensa horisonttia", huomauttaa Liuski, vihjaten siten Irjan ja Pekan väleihin. Ukko pitää heitä melkein jo kihlautuneina. "Se on oikein, kunhan samalla pidät silmällä tuota taivaan horisonttiakin tuolla. Ota se vahti nyt virkatehtäväkses, ja kiekaise kun aurinko sieltä naamansa näyttää. Minun on aikomus täräyttää sillä hetkellä vähän tavallista juhlallisempi kunnialaukaus. Kii veti vai, Pekka, että otat päällesi kukon tehtävät? Me tässä varustellaan muuta, vaikkapa nyt laulettaisi aluksi."
"Olkaa huoletta, setä. Koetan parastani." Sitä lupaustaan ei Pekka suinkaan aio pitää, mutta nyt saa toki olla rauhassa.
Liuski varottaa vielä kerran kaikkia suurella äänellä ettei kukaan saa mennä louhimolle auringonnousun aikaan, vaan on pysyteltävä tässä, ja ylipäätään tämän ja tämän linjan lännenpuolella. — Kaikilla on tiedossaan että ukko on järjestänyt juhannuspaukkunsa sinne kivilouhokselle, mutta minkälainen siitä oikein tulee, ei tiedä kukaan.
Pekka lähtee kuljeksimaan rantaa pitkin syrjemmälle. Ukko Liuski kuuluu kehuskelevan miten munatoti on mainio asia esim. lauluäänen vahvistajana. Totinsa jälkeen ukko kyllä mielellään lauleskelee, mutta nyt jymähyttää hänen barytoninsa aivan erikoisella kuminalla:
Pappani maja on matala ja pieni, ei tarvitte portahia — — —
Entä Irja — eikös sekin haaveile:
Ja se ilta oli lämmin ja ihana ja linnut ne lauloivat, keto allansa kaunis ja vihanta, kukat kedolla kasvoivat.
Tyttö istui kreivinsä sylissä, moni muistui mielehen. Yö joutui, ja päivä oli laskenut; hän nukkui kreivin vierehen. — — —
— Mutta tämähän on ruokotonta! Eikö sillä tytöllä ole vähääkään häpyä? Sehän kuuluttaa kuin uhalla julki verestävän tuoretta tapahtumaa, jonka, jos minkää, pitäisi piiloutua luonnollisen ujouden verhoon. Tuo kuulostaa riemukkaalta kuin voittolaulu. Käsittämätöntä! — hm, Irjakin on käsittelyn kautta tullut käsittämättömäksi. Tuo helsinkiläisdaami ei vielä ikinään ole ollut vilpitön ei muille eikä itselleen. Mistä tulee nyt tämä äkkipuuska, joka hipoo julkeutta? Minusta? Minä olen tahtonut saada hänet suoraksi ja vilpittömäksi, naiseksi, joka osaisi edes antautua. Se on tapahtunut. Minä sain hänet sellaisena. Ei, sain hänet sellaiseksi. Siinä on pieni ero asiassa. Minä olen antanut hänen nauttia siitä, mikä hänessä itsessään on parasta, vieläpä maksanut hänelle tästä antamisestani ruhtinaallisen hinnan: oman itseni hinnan. Kakki sielunvoimani sain panna peliin, saadakseni hänet ihmiseksi. Hän on imenyt minun vereni kuiviin ja perinyt itselleen kaksinkertaisen voiton. Totisesti hänellä on syy riemuita.
— Minkälainen hän oli ennen? Viettelijätär tietysti alusta asti. Hän ajoi vastaani kuin loistovaljakolla, mutta siinä oli kuormana vain kurjaa, kaikkialta (eikä vähin romaaneista) kokoonhaalittua lemmenrihkamaa, näivettynyt älypaha hevosena aisoissa, ja hiottu baalikokemus ohjaksissa. Sellainen surkeuden perikuva, joka ajaa ympäriinsä, etsien vaistomaisen hädän pakottamana jotakuta hullua, joka itsensä hinnalla hänet vapahtaisi. — Annoin pettää itseni, ja sen hän pian kuulutti julki.
— Olenko itsekäs ja kiittämätön? En totisesti, sillä en tiedä mistä minun pitäisi kiittää. Hän sai, hän otti, ja heti hän alkoi nauraa lämpimästä ilosta; nyt hän lauloi. — Minä annoin, ja olen tyhjä, niin tyhjä että tämä vaisu yö on täyteläisempi, niin kylmä että tämä viileyskin minua lämmittää. On tapahtunut suursiivous: minuuteni olen antanut pois kuin roskan, joka nyt heitetään tunkiolle. Mutta jotain kummaa on tullut tilalle. Tämä yö pauhaa kohisten sieluuni, minä olen sitä täysi. Tämä kaikkeus asuu minussa linnunlauluineen, yrtteineen, järvineen ja hehkuvine pilvineen, aurinkoaan vain odottaen ja keskikesän päivää. —
* * * * *
Siinä kummallisessa mielentilassaan, pyörtäessään muutaman kalliosärmän ympäri, ja etsiessään louhoksen kivien välistä sopivaa askelsijaa, kiintyy Pekan katse kahteen vaaleaan läikkään aivan jalkojensa edessä. Tutut kengät ne ovat ja tutut nilkat! Pekka tietää minkä olennon niitten yläpuolelta löytää, jos katseensa nostaa. — Eipä ole kiirettä katsoa — juuri näinhän täytyy ollakkin että hän, eräs hän on tänne johonkin lymynnyt. Lahja-tyttö, Liuskin äijän ihmeellinen tyttö, eli "Tupla-ällä", niinkuin ukko itsekkin ylpeänä sanoo. Lahja Liuski — nimi ei maistu hyvältä ei kielellä eikä korvassa. Mutta sen nimen omistajattaressa asuu sellaisia voimia, jotka voivat tartuttaa miehen kuumetilaan, ja Pekan eritoten. Lahjaa hän on koettanut paeta jos minkin Irjan syliin, mutta sillä seurauksella että yhä lujemmin on kietoutunut tähän kohtalonsa verkkoon, josta ei näy pääsevän pois ei pyristelyllä eikä millään.
Jos ylipäätään mikään näkyväinen tai näkymätön asia, niin juuri tämä nainen on se "kohtalo", joka Pekkaa varten lienee varattu, sen on Pekka tiennyt jo ensikerran Lahjan nähdessään. Mutta ihminen on merkillinen kapine: etsii, etsii jotain "kohtaloa", ja kun se sitte äkkiarvaamatta ilmestyy eteen, niin jopa koettaa kuin henkensä edestä sitä paeta. — Sellaista eivät ehkä kaikki saa kokea, eivät ainakaan ne, jotka löytävät vain esim. "kultasen", "morsion", "kylkiluun" tai jotain muuta sentapaista. Mutta jos joku jo naisia arvostelemaan pystyvä mies on kokenut itse samantapaista tai voisi nähdä sen sekamelskan ja hädän, joka Pekan sisuksissa on viimeaikoina riehunut piiskaten hänet hakkailemaan jokaista naisenpuolta, joka tielle on sattunut, kunhan se vain ei ole ollut Lahja, niin eipä naurattaisi tämä asia. — Kuinkasta voisi vapaaksi syntynyt mies sulattaa mokomaa että mahtivoimat, joille ei voi mitään, kulettavat kuin teurasta narusta. Koettakaapas vaikka älytöntä luontokappaletta, köyryniskaista sonnia tai pientä vasikkaa, raahata johonkin vastoin sen omaa tahtoa — eikö se mylvi ja haraa vastaan kaikilla neljällään? Ja hauki rysässä — eikö se potki?
Kuinkasta ei siis Pekka potkisi ja harittaisi vastaan! Siten on ymmärrettävää myöskin ettei hän ollut "kohtalonsa" esineelle vielä koskaan osottanut sen kummempaa kiintymystä kuin muillekkaan hyvänpäivän tutuille — eikä liioin tämä hänelle. Pikemminkin he karttoivat toisiaan. Molemmilla heillä näytti olevan hyvin tuskallinen olo, jos tahtomattaan joutuivat kahden. No, ehkei se kahdenjoutuminen Pekan puolelta aina aivan tahtomattakaan ollut, mutta paha vain oli olo, ja helpotuksesta huokaisten he toisistaan aina erosivat. Kumpikaan eivät he enään olleet aivan lapsia. Senpätakia tällainen kohtalokas hulluus paistoi heitä sitä tulisemmalla liekillä. Hulluutta, sitä se oli, sen pystyi Pekka hulluudessaankin käsittämään, pystyipä käsittämään senkin että tämä asia olisi jo yksinomaan ruumiin terveyden kannalta sukkelasti ratkaistava puoleen tai toiseen: joko lähdettävä lipettiin toisille maankolkille tai — niin —. Mutta kun kerran on hullu, niin tekee kaikkea muuta paitsi ei kumpaakaan näistä kahdesta viisaasta teosta.
Nyt kuitenkin, tällä hetkellä, ei Pekkaa enään ole olemassa, ei hullua eikä viisasta. On vain tämä juhannusyö. Mitä välittäisi nyt yhdestä Pekasta ja hänen surkeuksistaan tai vapauksistaan. Pekka on sulautunut yhteen koko maailman kanssa, sellaiseksi vaikenevaksi odotukseksi, jonka ylitse auringon täytyy tuossa tuokiossa hulmahuttaa kultainen päivänsä. Sentakia ei Pekka noudata ensimmäistä mielijohdettaan, eikä Lahjan kengän nähdessään lähde lipettiin. Punaisena hehkuu kaikki hänen silmissään, ja jalat, joihin hän yhä jäykästi tuijottaa, paistavat kuin punajuovat purppuraisen pilven alla. Lahjan harmaja kävelypuku se on saanut sellaisen purppurahohdon että se on kuin leijuva pilvi aamutaivaalla. Sitä pitkin alkaa Pekan katse kiivetä ylös, viipyen kyllältään kaikissa tuon upean ruumiin muodoissa, jotka yhtäaikaa ovat olleet hänelle sekä ihastus että kauhistus. Lahja istuu kädet helmassaan, suureen kivenlohkareeseen nojaten, liikkumatonna kuin kuvapatsas. Pekan katse kiipeää uskollisesti yhä ylemmäs, eikä mikään mahti maailmassa voisi sitä estää kulussaan lipumasta pitkin aavistuksen pyhittämiä tienovia, povea, kaulaa, huulia. — Ihme! Lahjan kasvot ovat aivan valkeat — häpeästäkö? — suuttumuksestako? Ei. Tyttö on tyyni, vaikka valkea kuin hangen kylki, ja silmät katsovat avoimesti Pekkaa. Lahja kohoaa seisoalleen. He ovat yhtä pitkät, ja heidän silmänsä tulevat samalle tasakorkeudelle.
"Minä näen että aurinko on noussut. Sinun (Pekka aavistaa hämärästi sinuttelevansa, mutta se tuntuu hänestä luonnolliselta) silmistäsi näen että aurinko on tällä hetkellä noussut. Se katsoo niistä minuun ja se lämmittää minua."
Tietämättään he nojautuvat toisiinsa, ja heidän huulensa koskettavat keveästi toisiaan. Heidän ruumiinsa vapisevat vastakkain, sillä he aavistavat jotain tapahtuvaksi.
Pekka alkaa tajuta jotain ja muistaa jotain.
"Lahja, tässä on kivilouhos, ja aurinko on noussut."
"Niin", sanoo Lahja, kuin unissaan.
On mahdotonta tietää olisivatko he lähteneet pois vai jääneet paikalleen odottamaan mitä tulemaan piti, sillä samassa jo räjähtää kallionseinä heidän yläpuolellaan, ja maa hypähtää jalkojen alla. Kivenlohkareita lentää heidän päittensä yli. Toisia vyöryy ryskyen alas rinnettä. — Uusi jymäys sivumpana, ja sama meteli. Räiskeen keskeltä kuuluu ilmasta yhtämittainen lentävien kivensirujen helinä kuin satoja lasiruutuja yhtaikaa särkyisi. Heidän ylleenkin pirahtaa suihku pientä kivensirua lohkareesta, joka sivultapäin viuhahtaen on iskeytynyt mäsäksi isoon kiveen heidän yläpuolellaan. Pekka huomaa että he ovat turvassa, sillä Lahjan selkänojana ollut suuri kivenjärkäle suojaa heitä. Sen kahdenpuolen pauhaa kivivyöry rantaan, ja toiset sinkoavat ylitse, sataen järveen jotta se näyttää kiehuvan. — Äkkiä näkyy kauvempana äkkijyrkkä kallioseinä aukeavan kuin veitsellä leikaten, ja raosta pölähtää ilmoille kivisuihkuja — sitte vasta ehtii räjähdyksen ääni kumeana jylinänä kuulijain korviin. Koko kallioseinän pituudelta vierähtää siellä suorakulmaisesti lohkoutuneita paasia rantakaltaalle. Siellä on uusi louhos, johon ukko näkyy asettaneen suurimmat dynamiittipanoksensa. Nämä paukut tässä, lähempänä, vanhassa louhoksessa, olivat kaiketi vain alkusoittoa.
Lahja ja Pekka ovat seisseet paikallaan, tuskin huomaten tätä hieman tavallisuudesta poikkeavaa kihlajaisnäytelmää. Sehän tuntuu aivan asiaankuuluvalta ja mielialaan sopivalta, melkeinpä helpottavalta. Se ikäänkuin laukaisee heidän sisäisen jännityksensä, niin että he tulevat muutamassa hetkessä levollisiksi ja iloisiksi. Veri nousee Lahjan poskille — hän jo hymyää.
"Nytkö se jo loppui?" ihmettelee tyttö vain, kun pitkään aikaan ei enään kuulu mitään.
Äänettömyys tuntuu tosiaan niin oudolta ettei Pekkakaan sitä enään tahdo käsittää. On aivan pakko tehdä se, minkä Pekka nyt tekee.
"Nyt se vasta alkaa", sanoo hän riistäen Lahjan syliinsä ja rutistaen niin että he molemmat ovat vähällä tukehtua.
Lahjan poskesta tihkuu veripisara. Siihen on iskeytynyt pieni terävä kivensiru. Pekka vetää sen hampaillaan irti ihosta, ja imee halukkaasti haavasta noruvan veren. Muuta vahinkoa heille ei ole sattunut, eikä Pekka tätäkään oikeastaan vahingoksi myönnä. Se taasen ei tee mitään jos Pekan käsivartta hieman säilii — siihen lienee joku paukku sattunut. Kaikki on omiaan vain osottamaan että onni on heillä ollut mukana. Ympärillä kävi myllerrys, mutta heidän paikkansa on koskematon. Sitä suurta paatta vastaan, joka heitä vyöryltä suojasi, on keräytynyt kokonainen valli kaikensuuruista kiveä. Siksipä Pekka, ympärilleen katsoessaan, ei voi olla ennustamatta: "Jos ylipäätään ennukset ja tunnusmerkit jotain merkinnevät, niin tämä onni ei liene mikään paha merkki."
"En tiedä mitä kaikki merkinneekään, mutta se on varmaa etteivät nuo kivet saaneet meihin kajota. Se oli niiltä kielletty."
Lahja on fatalisti, niinkuin isänsäkkin. Mutta Pekka on uumoilevinansa hänen sanoissaan lisäksi hitusen leikin häivää.
"Miksei saaneet?"
"Koeta arvata."
Pekka miettii päänsä ympäri, vilkaisten kulmainsa alta vuoroin kenkäinsä kärkiin, vuoroin tyttöön. Lahja kääntää päänsä pois ja puree huultaan. Lopulta Pekka tokaisee:
"No vaikkapa siksi kun ei me sitä ennen keritty edes kunnolla suudellakkaan."
Lahja nauraa heleästi:
"En hyväksy vastausta, mutteihan sitä saata vääräksikkään todistaa."
No, on selvää mitä siitä seuraa. Tietysti se, mitä ei oltu keritty. — Mutta Lahja puskee pian päänsä Pekan olalle, eikä erkane siltä millään, nauraa vain — tai itkee, kumpaa tehneekään — vikisee, piiskuttaa kuin linnunpoika. Sitte hän vaikenee, ja hänen ruumiinsa paino lepää Pekan käsivarsilla.
Pekka havaitsee vihdoinkin kerran pitävänsä sylissään naista. Hän aavistaa tämän juhannuksen tuovan tullessaan suuren ihmeen, ja hänen aivoissaan alkaa pitkästä aikaa liikehtiä kirkkaita, lämpöisiä ajatuksia. Hän tietää olevansa omistaja, saaneensa lahjan sekä pienellä että suurella alkukirjaimella kirjotettuna. Se tieto leviää käsivarsien kannattamasta painosta niin varmana hänen tajuunsa ettei mitään anastamisen himoa herää hänessä. Kuinka se, joka omistaa kaiken, voisi haluta jotain anastaa!
Kuuluu lähestyviä ääniä oikealta. Levollisesti sanoo Pekka;
"Lahja, meidän täytyy lähteä."
Sanoilla ei ole mitään vaikutusta.
"Lahja, toiset tulevat. He eivät saa löytää meitä täältä."
"Niin — mennään — pois."
Mutta se on jo myöhäistä. Tuskin he ehtivät ottaa paria askelta kun teknikon pää ilmestyy puitten väliin ylös kallionreunalle. Se pää pysähtyy, keksiessään alhaallaolijat, ja näyttää hyvin hämmästyneeltä, Sitte nousee käsi kourimaan leukaa; lujasti taitaa kouriakkin, koska pää näyttää melkein irvistävän. — Jo ilmestyy sinne lisää päitä: yksi, kaksi, neljä. Konttoripäällikön rouvan kimeä ääni kuuluttaa:
"Jees-sussiunatkoon, täällähän ne jo ovat molemmat."
Liuski tulee kallionreunalle, kädet taskussa:
"Mi-mistäs te tänne olette ehtineet?"
"Tultiin katsomaan setän juhannuspaukkua."
Ukko tirkistelee heitä, rypistellen tuuheita kulmiaan, näyttäen hämmästyneeltä, ehkä epäluuloiseltakin. Mutta pian ukko vilkastuu. Käsillään viittoillen kehuskelee hän:
"No eikös sitte ole hyvä paukku! Hupi ja hyöty yksintein, sano kissa kun hiirtä kiusasi. Tällä paikalla tässä ei kyllä ole väliä; entistä rojua vain raivattiin pois tieltä. Mutta silmääppäs tuonneppäin. Näet kuinka sievästi kallio on sieltä lohkeillut. Siell' on kaikki valmista, ei muuta kuin suoraan lotjaan nostaa."
Pekka ei voi olla hymyilemättä. Hupi ja hyöty! — kyllä se ukko tietää mitä tekee. Ilmankos se onkin kivimiesten kanssa jo viikon päivät kulkenut salaperäisillä moottoriretkillä. Sillätavalla se faari hommailee ja huvittelee.
"Se oli juhlallinen tärskäys", vakuuttaa ukko yhä hyvillään.
Mutta Liuskipa lähteekin laskeutumaan heidän luokseen alas, näköjään vain tarkastellen louhostaan, vaan silti yhä läheten. Vieläpä osaa ukko ohimennen näppärällä sanakäänteellä toimittaa tarpeettomat katselijatkin pois kallion reunalta. Sitte hän ryhtyy aivan muina miehinään puhelemaan:
"Mitäs tuumit, Pekka, tämän paikan kivestä? Minun mielestäni tässä on koko maakunnan paras graniitti. Se lohkeilee mihin suuntaan ikinä haluttaa, ja se on niin tasarakeista ettei paremmasta apua." — Ukko on sivumennen poiminut Lahjan hatusta pari kivensirua ja hypistelee niitä: "Katsoppas, eikö ole hyvää kiveä? se on tasarakeista, sanon minä, oikein hienoa kiveä. Sille kyllä ei mitään voi että se pölisee kun sitä hakkaa tai ampuu." — Ukko pyyhkäisee Pekan tummansinisen takin hartioilta harmahtavaa tomua, katsellen sitte sormiaan: "Mutta kaikki hyvät kivilajit pölisevät näin. Ja eihän se asia oikeastaan meihin kuulukkaan, kun emme ole kivimiehiä. Sietäisi silti pysytellä himpunverran kauvempana, ettei satu vahinkoa, sanon minä. Ei pidä olla hullu, vaikk'on nuori. No, kai me on sitte tässä kylliksi katseltu. Lähdetäänpäs kahville."
Molemmat nuoret ovat seisseet jäykästi mykkinä tämän puheen aikana. Liuski osaa olla ihmeellisen hienotunteinen tyttärensä läsnäollessa, mutta sittenkin tuntee Pekka kuumien verien karkaavan poskipäilleen ja tietää olevansa niin nolo kuin ihminen ylipäätään voi olla. Lahja vain pystyy avoimesti sanomaan:
"Isä, minä olen ollut täällä, aivan tässä paikassa, ja herra Suojanen on tehnyt minulle seuraa."
"Sitä ei tarvitse vakuutella", tuumii Liuski. "Näkeehän sen muutenkin. Tahtoisin vain sanoa sinulle, tyttö, että vaikka Liuskeilla aina on onni kelkassaan, ja Tupla-ällällä tietysti tupla-onni, niin ei sitä onneansa silti pidä syyttä suotta kiusotella; se saattaa suuttua ja lentää tiehensä. Meikeinhän tämä on kuin onneaan koetellakseen hyppäisi Imatraan. Joo, hyppääväthän ne sinnekkin, mutta siihen täytyy olla himpunverran syytä. Syytä, niin, sanon minä, syytä." Ukko mutisee jotain itsekseen, luimauttaen kulmainsa alta tiukasti tyttäreensä. "Ja sinäkin, Pekka. Pitäisihän sinun tietää ettei sinulla ole onnea missään asiassa, niinkuin ei muillakaan epäilijöillä. Sinä —"
"Setä, minä lainasin onnea siltä, jolla on tuplaonni, ja minusta tuntuu etten tässä asiassa enään olekkaan epäilijä."
"Vai sillätavalla. Vai niin pitkällä sitä jo ollaan. Hm, mm. No, mitäs se minuun kuuluu. Mutta sen minä sanon etten oikein tykkää sinusta, Pekka. Ehket lienekkään kaikkein huonoimpia miehiä, mutta sen minä sanon että sinä olet huono insinööri, saakelin huono. Sinä olet vain sellainen, hm, runoilija."
Ja ukko tekee halveksivan liikkeen kädellään. "Runoilija" on pahin solvaus, mitä hän voi kenestäkään ihmisestä sanoa.
"Mutta enhän minä ole eläissäni tehnyt yhtään runoa", kokee Pekka puhua puolestaan. "Ellen silti liene koulupoikana tehnyt yhtä, vaikka sekin taisi tulla huono."
"Tietysti huono. Ja nyt ainakin olet tekemässä toista. Minä luulen että siitäkin tulee huono."
Hyvin hiljaiset ovat ukon viime sanat, ja hän puistaa hiukan päätään.
Mutta Lahja oikaisee vartalonsa suoraksi:
"Se on minun asiani, isä."
"Niin, mitäpäs se minulle kuuluu. Minä vain sanoin mitä ajattelen. Eikä siitä sen enempää. — Mennään nyt kahville."
Sellainen oli Pekan kosinta. Ja sen enempää ei siitä puhuttu.
Kahvit juodaan, mutta ilman pöytäpuheita, ja ilman isoa melua muutenkaan. Kukapa iloa pitäisi kun Liuski ei paljoa puhu ei pukahda, tupruttelee vain ainaista sikaariaan. Mutta kaikista hiljaisin on Pekka. Ihmettelee Pekka tätä nopeaa asiain päätöstä, ja Lahjaa aatelien miltei pelottaa häntä. Kykenisikö koskaan vastaamaan sen tytön kokonaista tunnetta? Tässä on nyt edessä vaatimus: kaikki tai ei mitään! se vaatimus, jonka Pekka alunpitäen on vaistonnut ja sitä pelännyt. On tullut niin paljon mestaroitua toisten lemmen syvyyttä. Siksipä saattaa lyödä totiseksi, kun joutuu samassa asiassa luotaamaan itseäänkin. Nyt kysytään: pystytkö lahjan (sekä pienellä että isolla alkukirjaimella) ottamaan vastaan? Koetetaan! Ehkäpä Liuskin ukko saa vielä kerran tunnustaa erehtyneensä tästä "runosta".
"Mihinkäs se Lahja meni?", kysyy Liuski. "Pitäisi kai meidän jo oikaista muutamaksi tiimaksi makuutiloille, että jaksetaan lasketella kotia. Lahja hoi!"
Ei kuulu vastausta. Eikä Lahjaa näy ei kuulu, vaikka nuotion viime tuikku jo sammutetaan ja aletaan painua veneisiin. Liuski tuumii:
"Se on tyttö taasen kummallisella päällä. No, antaapa hänen kuleksia.
Kyllä routa porsaan kotia ajaa."
Liuski imeä lupsuttelee sikarinsa loppuun — Liuski polttaa aina sikarinsa puolen tuuman tumpuksi, vaikka kuin olisi parta vaarassa, — sylkäisee sitte tapansa mukaan sen tulipäähän ja heittää tumpun järveen. Vielä ukko ruiskauttaa toisen pitkän syljen veneen laidan yli ennenkuin kömpii muijansa perässä suuren moottorin kajuttaan. Sinne työntyvät lisäksi laiha konttoripäällikkö pyylevine rouvineen, ja Irja, joka heittää vielä ovesta salaisen lentosuukkosen Pekalle — eihän muilla vielä ole vihiäkään siitä keskustelusta, jota kolme henkeä louhoksessa keskenään piti. — Vielä yksi tila olisi kajutassa, mutta Pekka tietysti säästää sen Lahjalle, aikoen itse maata pohjateljolla, viltin ja palttoonsa turvissa. — Teknikko havaitsee parhaaksi houkutella kassa-Tildan pikkumoottoriin. Sinne he kääriytyvät huppuun vilttien, ja vankan pressun alle; potkiskelevat siellä kuin kissanpojat pussissa, ja nauraa hekottavat.
Entäs Pekka? Ei hänestä ole nukkujaksi. Tekisi mieli lähteä Lahjaa etsimään tuolta metsästä, jonne se painui melkein heti louhokselta tultua, vaikkei menoa muut huomanneet kuin Pekka. Tuonne se katosi oikealle, hiljalleen, taakseen katsomatta. Jonkun toisen tehden olisi sellainen meno ollut kehotus seuraamaan, mutta ei Lahjan tehden. Saakoon hän olla nyt rauhassa. — Kunhan ei vain taasen keksisi jotain mieletöntä, niinkuin louhokseen hiipiessään. Uhkapäin se sinne surman suuhun oli mennyt, se on varmaa. Ehkä sentakia kun Pekka silloin liehitteli Irjaa? Mutta eihän nyt ole mitään sellaista syytä. Ei ole vaaraa. Voi rakas, jospa silti jo palaisit! — Rakas! Mitään sentapaisia sanoja ei ole vielä vaihdettu, eikä niitä näy tarvitsevankaan. Tämä on omituista.
Pekka jättää vilttikäärön veneen penkille, vetää palttoon hartioilleen, ja ryhtyy pasteerailemaan edestakaisin rantakalliolla. Kävelee, kävelee, sydän rinnassa paukuttaen. Katsoo vähäväliä kelloaan. — Ei, mutta eihän tämä käy laatuun tämmöinen vahtaus. Tähän se nyt Lahja muka lentäisi, kun keksii minun yksinään pasteerailevan veneitten vierellä kuin hyvänkin passipoliisin.
Sukkelasti vetäytyy Pekka vasemmalle, louhokseen päin, mukavaan kallionkoloon. Siinä jatkaa kyttäystään, mutta havaitsee senkin hassuksi, melkeinpä kuin luvattomaksi. Ja niin heittäytyy Pekka kolon sammaleiselle pohjalle pitkäkseen. Siinä sopii katsella puitten latvoja, jotka heräävässä aamutuulessa värähtelevät, huojahtelevat. Niinhän sitä meitäkin heilutetaan. Emme ole sen kummempia kuin puut tuulessa. Miksipä ei ottaisi päiviä niinkuin ne annetaan, surematta vaikka vihuri joskus raastaisi, vaikka latvan taittaisi tai puskisi kerrassaan nurinniskoin, niinkuin on käynyt tuon, jonka juuret nyt harottavat taivaan kupua kohti. Niin sitä mennään, mutta lie silti kesänsä ollut kullakin. — Pekka uppoutuu muistelemaan oman elämänsä juoksua — onkohan siellä kesän päivä paistanut? Sitä ja sitä, se ja se — Signe. Eipä niistä ole muistelemista. Hulluinta oli se "ystävyys" Signen kanssa. Hyvä tyttö se oli, vaikka nyt vasta alkaa tajuta ettei se koskaan ollut vielä rakastanut. Pikkuinen ruusunnuppu, joka haaveili vielä terälehtiensä suojassa. Sellaiset nuput aukeavat lopulta huonoimpien mehiläisten saaliiksi. Nyt kai olisin jo kyllin huono, nyt olisi eri vikinä. — Hyi saakeli, Pekka, mitä tuumitkaan! Kyllä olet jo rappiolla, kun Lahjaa odotellessa haudot mokomia. Nöyrempänä onnea kohti, muuten jää kesäsi tulematta, tai sen yli sylkäisee halla kirpelöiviä jäitään.
Niin vihainen on Pekka itselleen että hän menee rantaan, kuin ennen pikkupoikana huuhtoakseen kasvonsa ja suunsa likaisista ajatuksista. Vasta sen tehtyään hän ilkeää silmätä aamuun ympärillään. Koko metsä raikuu lukemattomien pikkusiivekkäitten liverrystä. Veneet keinuvat lievässä aallokossa, joka niemen takaa tullen yltää lipisemään niitten kylkiin.
Mitäs siellä isossa moottorissa? Tottavieköön, Lahja nukkuu jo siellä. Hattunsa on hän riisunut penkille, ja makaa nyt pohjateljolla, Pekan viltti ympärillään. Onkohan tämä Lahjan ensimmäinen nöyryytys? Ehkä tyttö luulee että häntä on rangaistu poissaolostaan ja jätetty vain viltti ulos hänen varalleen. Ei toki sellaista tehdä niin kauvan kun Pekan pää pystyssä keikkuu. Pekka tulee hellämieliseksi, ja mahdoton on hänen vastustaa verensä vetoa. Varovasti hän hiipii veneeseen, ja laskeutuu paljaalle teljolle pitkälleen. Lahjan viereen. Nukkuessaan tämä silloin tällöin vääntelehtii ja ynisee niinkuin kivussa. Pekka ei uskalla häiritä. Lopulta Lahja käännähtää häneen päin. Pekan on juhlallinen olo kuin olisi hän nyt jokin kunniavahti kahden ihmisen rakkauden ovella. Himo ja kunniantunto sotivat hänessä, mutta hän ei liikuta jäsentäkään. Ei sovi koskea nukkuvaan. Lahjan kasvoja hän tarkastaa. Nehän eivät olekkaan niin yliluonnollisen kauniit kuin ennen näyttivät olevan, etenkin äskettäin auringonnousussa. Silloin täytyi Lahjan tietää että tuossa tuokiossa jyrähtää, mutta eipä ääntä päästänyt. Sellaiselle käsittämättömälle teolle — tai tekemättömyydelle — ei miesten kielenkäytössä ole sanoja. Joku nainen sen kukaties osaisi jotenkuten tulkita.
— Niin, nuo kasvot — eivät ne silti lähimainkaan kuulu jumalattarelle. Niitä voisi kyllä parannella, etenkin otsaa, joka on liian kapea, ja leukaa, joka on liian tukeva. Entä nuo paksuhkot piirteet suun ja nenän tienoilla? Eivät ne todista erittäin herkkää älyelämää. Mutta onko näin vain nukkuessa? Nytkin toki väreilee Lahjan kasvoissa ihmeellinen hohde, joka tulee sisältä, täyteläisestä ja rohkeasta sydämestä. Onko se huonompaa kuin äly? Tiettävästi ei. — Ja huulet, ne ovat nyt eritoten niin vetävän punaiset että Pekkaa huimaa.
Sillätavoin Pekka tekee salaisia fysionomisia tutkimuksiaan, ja jokainen uusi piirre, jonka voi tulkita rumuuteen vivahtavaksi, saa tutkijan yhä onnellisemmaksi. Tuleehan Lahja siten ikäänkuin häntä lähemmäs, laskeutuu alas ylettömän ihailun jalustalta, ja tulee tasavertaiseksi. Ihminen se toki Lahjakin vain on, ja hänen suunsa on tehty niin sopivaksi suudeltavaksi. Näin yölle hän kuuluu, yölle ja unelle. Hänen kanssaan on nukuttava. Sen on Pekka jo ennen kyllä vaistonnut, mutta nyt hän sen tietää.
Ja pian on sen saava tietää Lahjakin, joka parahiksi on herännyt ja tuntenut vierelläänolijan. Siten on Pekka vapautettu vahdinpidostaan. Kiihkeästi hän syleilee Lahjaa, ja tämä siirtää kätensä hänen kaulalleen. He huokuvat sylikkäin, heidän hengityksensä sekottuvat toisiinsa. Pekka riisuu palttoonsa ja sukeltautuu viltin alle yhteiseen lämpöön. Lahjan iho on polttavan kuuma ja tuoksuu mantelimaidolle, ei parfyymeille. Rinta huokuu syvään ja tyynesti. Se on puhtaus, se on rauhallinen omatunto! Lahja on ensikertaa näin, eikä häpeä, vaikka toiset nukkuvat melkein käden ylettyvillä, ohuen ovilaudan takana. Ja Pekka on varma siitä etteivät he kumpikaan säikkyisi, vaikka ovi milloin tahansa aukenisi. He nukahtavat, yhä toisiaan syleillen, pienten laineitten pakistessa veneen kylkiin iloisia tarinoitaan rakkaudesta ja rauhallisesta omastatunnosta.