XIII

Ilmatieteilijät puhuvat joskus sellaisestakin luonnonilmiöstä kuin lämpöaallosta. Se on salaperäinen asia, jonka syistä tavallinen ihminen ei mitään tiedä, vaikka tuntee kyllä sen läsnäolon. Se saa talvellakin räystäät lirittämään yötä päivää, ja lauhkeampina vuodenaikoina se voi ylläpitää ytimiä hautovaa, vaihtumatonta lämpötilaa viikkokausien ajan. Inhimillisessä ajanlaskussa se on vain lyhyt vaihe hiuduttavaa onnentuntoa, mutta joittenkin pienempien elimellisten olentojen kannalta se voi olla ylen mahtava tekijä yksilön, vieläpä sukupolvien elämänjuoksussa. Ellei ihminen olisi se mikä on, vaan esim. joku pikkuinen koppiainen, niin jonakin päivänä ehkä havaitsisi olevansa sellaisen lämpöaallon piirissä, tietämättä tulisiko sillä olemaan mitään muuta loppua paitsi itse koppiaisen kuolema, joka sekin tietysti kerran tapahtuu.

Joku sentapainen lämpöaalto on hulvahtanut Pekankin elämän ylle. Pekka kutsuu sitä kesäksi, vaikkei tiedä, eikä halua tietää, onko se oleva lyhyt vai pitkä. Se vain on varmaa että Lahjan keralla se tuli, silloin juhannusyönä, ja että se on viipynyt luona yhtä uskollisena ja yhtä kirkkaan helteisenä kuin Lahja. Heidän kummankaan intohimossa ei ole ollut mitään karrelle polttavaa eikä myrskynä repivää. Mutta sitä varmemmin on se liittänyt heidät kuin keskeytymättömään syleilyyn. Ehdoton, tinkimätön on se rakkauden liitto, eivätkä mitkään ihmisten käyttämät mitat merkitse sille mitään. Se tuntuu itsessään luonnonvoimalta, jota ei voi mitata eikä hävittää. Sen kestävyys on niin kaikkien vaistojen yhteinen vakaumus että kaikellaisten koettelemusten ja mustasukkaisuuden tiimat ovat autuudesta runsaimmat, sillä tietäähän ilman muuta niitten olevan vain ohimeneviä hetkiä, joitten takana heidän yhteinen tunteensa ei hituistakaan muuta muotoaan. Eihän joku raekuuro tai vastatuuli voi muuttaa sitä tosiasiaa että on kesä! Kun tulee sellainen hetki, jolloin jotkut saattaisivat tiuskia toisilleen ja valittaa että tällaistako se meidän rakkautemme pohjaltaan olikin, ottavat he vain toisiaan kädestä ja hymyilevät: katso, kunhan tämäkin myllerrys menee ohi, niin näemme kyllä taasen kirkkaasti sen, mitä pohjimpana on ja joka ei muutu.

Sellainen on se lämpöaalto, jossa Pekka elää. Nyt vasta hän on huomannut koko pienen ikänsä olleensa melkolailla huikentelevainen ja saamaton mies. Ja mistä syystä? Senkötakia ettei elämällä ole ollut mitään tarkotusta ja sisältöä? — ei, sillä elämällä ei ylipäätään lienekkään mitään tarkotusta eikä sisältöä. Mutta sentakia yksinkertaisesti vain ettei ole ollut mitään mihin kiintyä. Ei ollut pistettä minkä ympärille kiteytyä. Ei edes äidin ja velipuolen turvaaminen tuonut mitään muutosta, pikemminkin pahensi vain ja hajotti Pekan elämästä kaiken sen vähän, mikä siinä ei jo alunpitäen hajalla ollut. Töllistään tehdasalueen laidalla he levittivät myrkyllistä katkeruutta kaikkialle, ja muutenkin heidän läheisyytensä toi kaiken menneen sirpaleet liian liki Pekkaa.

Mutta nyt on uusi elämä. Se ei ole mitään luulottelua eikä lapsekasta kiintymystä satuun. Se on sitä, jonka lähestyminen aluksi pelotti. Se itää siitä vakaumuksesta että nyt on kiinni, miehekkäästi kiinnijuurtunut elämän laajaan yhteyteen, niinkuin kaikki muutkin täyskasvuiset ihmiset. Siltä mahtaa tuntua kulkumiehestä, jonka sattuma on, aluksi miltei vastahakoisesti, kiinnittänyt omaan maapalaan, tuntua sillä hetkellä kun hän vihdoin ensikertaa painaa auransa terän omaan sarkaan. Sillä tunnolla työskentelee nyt Pekka, ja uljaalta tuntuu hänestä olla vastuussa kahdesta elämästä — kolmestakin. Vastuu ei ole enään taakka, eikä velvollisuus ole kahle. Ne ovat nyt mieluisia asioita, ne, niinkuin sanottu, yhdistävät ihmisen maahan ja maailmaan — ihminen kun kertakaikkiaan on yhteiskuntaeläin. Pekasta on tullut yritteliäs kansalainen. Tehdas kuuluu nyt hänelle. Eikä hän ole sitä ottanut vastaan ilmaiseksi, vaan ukko hiuskin kanssa on tehty selvä kauppakirja, ja Pekka on nimellään tunnustanut velkasitoumuksen siitä. Ukko puisteli kyllä päätään, mutta kohta on jo velka maksettu, ja hyvin kävisi asiat edelleenkin ellei tämä aika vallankumouksineen ja suurlakkoineen alkaisi livettää askelta. — No, olkoon sitte suurlakko, ja seisokoon tehdas. Vapauden irvikuvan näkemisen täytyy lopulta koitua maan vapauden sesam-sanaksi. — Ja pääasia on että Pekka on ollut tuomittu pakolliseen vapauteen jo kokonaisen viikon ajan.

Tyytyväisyydellä katsahtaa Pekka vielä tämän vapaaviikon aikana tekemäänsä työhön. Kotitonttu on Pekan hahmossa suursiivonnut koko asumuksen laesta lattiaan. Erikoisen huolenpidon — erään pikkuisen keksinnön lisäksi — ovat saaneet osakseen ompelukone ja keittiön hellan röörit, ne kun tuntuvat eniten konealaan kuuluvilta. Ja Pekka on nauranut makeasti saadessaan yllinkyllin sovelluttaa insinöörin korkeata oppia kotioloihin, aivan yllinkyllin, tarvitsematta pelätä että Lahja räpsäyttää tomurievulla ympäri korvia tunkeilijaa, joka pistää nenänsä emännän alueille, — Kaikki on valmista nyt; emäntä vain puuttuu, ynnä se kolmas.

Pekka antaa palvelijalle, joka onneksi ei ole lakossa, viimeiset määräykset, ja painelee juoksujalkaa autoonsa. Matka vie valtamaantielle, kohti kaupunkia. Vapaasti saa laskea täyttä vauhtia. Tie on tyhjä, sillä ihmiset nukkuvat pitkään aamulla, koska kerran työnteko on kielletty. Konevaunu kiitää marraskuisen aamun halki, ohi lehdettömien metsäin, ja vainioitten, joilla ei ketään liiku. Tie on kova ja sileä kuin pöytä. Ajajalla olisi tilaisuus tuumia vaikka mitä, mutta hän ei tottatosiaan tuumi mitään enään, eivätkä häntä paina edes ne huolet, joita jokaisen kunnon kansalaisen nykyisin pitäisi tuntea. Eipä silti ettei Pekka olisi kunnon kansalainen — onhan hänestä tullut jo valtiollinen aktivistikin. Mutta hän ei kertakaikkiaan ole nyt taipuvainen huoleen. Hän on jo ennen lakkoa saanut Lahjasta puhelimitse pienen yksityisen viestin, joka päättyi sanoihin: kaikki on hyvin. Siis ei mikään voi olla pahoin, ei mikään koko maailmassa. Lämpöaalto hänen sielussaan ei ole väistynyt, eikä näy aikovankaan sitä tehdä. Kaikki on hyvin. Ja Pekka ei ajattele mitään muuta kuin että kaupunki lähenee. Hän nauttii jokaisesta tienkäänteestä ja kilometripylväästä, joka jälkeen jää, ja hän tietää ettei tämä kone tottele suurlakkoa. — Viimeisestä tienmutkasta vilahtaa jo kaupunki näkösälle.

Silloin on lyötävä jarrut sukkelasti kiinni: tiellä on sulku.

"Seis! Tunnussana!" karjaistaan edestä. Kaksi punanauhaista miestä lähenee pysähtynyttä autoa, pyssyt sojossa ja silmät renkaina päässä.

"Mitäs sotaa te nyt leikitte?" nauraa Pekka. "Viskatkaa hiiteen nuo pölkyt. Ettekö näe että tämä on tie, julkinen maantie, jota ihmiset kulkevat. Tie auki!"

"Ja sitä ei avata. Tunnussana me sinulta purrataan, elikkä joudut esikunnan eteen."

"Minkä esikunnan?"

"Punaisen kaartin. Se on meillä valta nyt, ja sinun pitää vapista.
Mistäs tämä piili tulee?"

Pekka ei tiedä itkeäkkö vai nauraa tälle uuden ajan aamun vartijalle.
Mutta toinen mies puhelee sävyisästi:

"Sanokaa nyt, ettei tule sotkuja. Meillä on määräys pitää tässä vahtia."

"Mitäs ihmettä te sitte vahtaatte?"

Sitä ei kumpikaan näy tietävän. Viimein täräyttää se kiivas mies pontevasti:

"Me vahtaamme vallankumousta."

"No näytänkö minä vallankumoukselta?"

"Älä sinä saatana viisastele. Täältä paukahtaa —"

"So, so, Lutviikki, älähän nyt kiivastu; vallankumous ei saa kiivastua", tyynnyttelee se siivo mies, ja selittää sitte; "Me vahtaamme tätä kaupunkia rovokaattorilta ja rasputiinilta. Sanokaa nyt mitä teillä on asiaa, että me saadaan tällätä raporttiin."

Eihän näistä selviä toisesta paremmin kuin toisestakaan, ellei niille jotain sano. Parasta taitaa olla ettei herätä turhaa närkästystä. Pekka selittää kuitenkin ensin miehille että nämä ovat laittomia tekoja molemmat, julkisen maantien salpaaminen ja aseen paljastaminen maantiellä — niistä saattaa joutua linnaan. Miehet näyttävät säikähtävän ensin, mutta pian se vihainen mies löytää taasen oman kantansa:

"Me pyllistämme sellaiselle laille, köyhälistö pyllistää perseensä porvarin laille."

Sävyisä mies rupeaa laveammin selittämään "lain laajaperäistä käsitystä". Mutta Pekkaa alkaa tympäistä, siksi hän ratkaisee asian suoraan:

"Pankaa sinne raportteihinne että minä menen vaimoani hakemaan synnytyslaitokselta. Riittääkö se asiaksi? Aukeaako tie?"

Näkyy riittävän. Pölkyt nostetaan pois, vyöräytetään kerrassaan ojaan asti. Pekka pääsee ajamaan kaupunkiin. Kaduilla näyttää levottomalta, mutta auton hän saa kuitenkin varmaan suojaan.

* * * * *

Ei ole Pekalla halua pistää nenäänsä sinne kolkkoon laitokseen, jossa ihmisen aluille ripustetaan numerolappu kaulaan. Ei siellä muutenkaan mies-eläjä oikein viihdy. Huh! Kotia Pekka tahtoo viedä sieltä molemmat, ja perillä vasta heitä katsoa. Siksipä hän vain puhelimitse soittaa kammoamalleen laitokselle, kysellen päällisinpuolin kuulumiset ja sopien siitä että Lahja on lähtövalmis tasan kolmen aikaan.

"Näkemiin."

Ja helpotuksesta huokaisten laskee Pekka kuulotorven kädestään.

Lievässä kuumeessa käy muitten asiain suoritus. Onneksi niitä on siksi paljon, ja onneksi jokapaikassa lasketellaan niin monia ja kirjavia huhuja, ettei odotus kiihdy piinaksi. Asiasta toiseen, paikasta toiseen tuijailee Pekka, ovesta sisään, ovesta ulos. Mutta hänet voi nähdä tällä hetkellä tässäpäässä kaupunkia, seuraavassa hetkessä toisessa päässä, sitte taas täällä. Hänen hommissaan ei tottavieköön näy olevan mitään järjellistä järjestystä, ja hän huomaa sen itse, mutta naurahtelee vain typeryydelleen. Lopulta, kun aikaa vielä riittää, pistäytyy hän katsomassa muuatta salaista harjotusta. Joukko nuoria miehiä on jo pari kertaa opiskellut luotettavan poliisipäällikön johdolla marssiliikkeitä ja pampun käyttöä. Nyt on johtajaksi ilmestynyt mies, jonka nimen jotkut tietävät, mutta jota kukaan ei kutsu nimeltään, "Petterssoniksi" vain. Opetellaan merkillisiä sotilaallisia ryhmäliikkeitä, "ryhmäkaartoja" ja sensellaisia. Kun ne alkavat hiukan sujua, "jono" kiertyy "ryhmiksi" ja niin edelleen, niin kummallinen liikutus valtaa mielet, ja pari harmajapartaista katsojaa nyyhkyttää ääneen, värähteleepä Pekankin rinnan alla. Nyt hän uskoo. Niin vähäinen asia riittää lähtökohdaksi sille, joka kerran on saanut sisäiset edellytykset uskoa. — Tulee vielä kaiken kukkuraksi varma tieto: lakko loppuu huomenna. — Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, hokee Pekka; Lahja on kotona huomenna, ennenkin, jo tänään. Ennen pimeää olemme perillä.

Kun kello kirkontornista kajahuttaa kolme lyöntiänsä, on Pekka jo koneineen määräpaikalla oven edessä. Lahja vilkuttaa kättään akkunan takaa. Ulos tullessaan näyttää hän hieman kalpealta, mutta hänen kasvonsa loistavat turkkien sisältä. Hän ojentaa Pekalle pienen rääkyvän vilttikäärön. Se on kevyt kuin lehti. Se liikahtelee. — Pitkä on sillä vielä kasvutaival edessään, ja monet puurot syötävä, mutta kaiketi siitäkin vielä kerran tulee ihminen, niinkuin muistakin kaltaisistaan. Olkoon sen taipale helpompi kuin Pekan.

He ovat jääneet seisomaan ovelle vastakkain.

"Äiti!" kuiskaa Pekka, ja se sana, niin kolkko sointu kuin sillä hänen korvissansa vanhastaan onkin, se tuntuu nyt niin luonnolliselta ja hyväilevältä, kuin Lahjalle kuuluvalta.

"Isä!" sihauttaa Lahja hymyillen vastaan.

Ja siinä onkin heidän keskustelunsa. Lahja tahtoisi vielä näyttää käärön (se rääkyy yhä) sisästä jotain, mutta Pekka torjuu.

"Kotona vasta", sanoo hän.

Lahja näkyy ymmärtävän, sillä hän nousee heti autoon. Pekka ojentaa käärön sinne, peittäen sitte molemmat huolellisesti, niin että he pikemminkin ovat vaarassa tukehtua kuin vilustua. Mutta tyytyväisenä peittelyynsä painaa Pekka ajolasit silmilleen ja vetää villavuoriset hansikkaat käsiinsä. Kun kone surahtaa käyntiin, tietää Pekka että se varmasti menee eikä rimpuile. Se on mentävä. Ja niinpä se huomaamatta tahtoo mennä liikaakin. Pidäteltävä sitä on kuin vireätä hevosta — sillä nythän on mentävä tasaisesti, niin tasaisesti ettei hiventäkään hypähtele.

Vain maantien vahtipaikkaa lähestyttäessä, ja nähdessään ettei tiellä enään ole sulkuja, laskee Pekka koneen vihaisimpaan käyntiinsä. Miksi? Kaiketi senvuoksi että tälläkertaa ei pysähdyttäisi, vaikka tusina pyssyniekkoja säntäisi vastaan. Ei siinä toki enään ole ketään. Niin, lakkohan loppuu huomenna. — Kun tie edelleen on sileätä, antaa Pekka koneen huhkia. Tanssikoot nyt myöhäissyksyn maisemat Lahjan silmissä hetkisen piirileikkiä, ja tietköön pikku esikoinen ettei häntä kolukärryissä kotia tuotu, vaikka maailma silloin olikin synkännäköinen ja ihmisillä paha tahto.

Ja vaikka menoa huonommilla teillä pian hiljennetäänkin, pahoissa paikoissa melkein pysäytetään, niin yhäti ajaja vahtaa tietä, silmä kovana ja käsi valppaana. Vain kerran, jyrkässä ylämäessä, kerkiää hän vilkaista taakseen, ja näkee Lahjan uneksien tuijottavan tummenevia puitten latvoja kohti. — Pian tullaan Jyrkänkosken tehtaan aukeille. Jo näkyy työväentalo mäen nyppylällä. Tulipunainen lippu roikkuu sen katolla, ja väkeä parveilee pihamaa mustanaan, onpa niitä talon kohdalla maantielläkin melkoinen joukko. Tulijoita ne eivät vielä näe. Pekka sytyttää lyhdyt palamaan ja tötyyttää torvea yhtämittaa, päästäkseen joukon läpi. Mutta nämä ihmiset näyttävät olevan riivattuja. Eivät ne tahdo väistää millään. Ne ovat kuin sotajalalle noussut villikansa. Miehillä näkyy pyssyjä. Ja kun tulijat tunnetaan, alkavat jotkut naiset kirkua, heristellen nyrkkejään. — Siitä tulee infernaalinen kujanjuoksu, mutta vähitellen päästään läpi. Kone lähtee taasen huristamaan.

Takaapäin alkaa paukahdella. Vingahtaa joku kuula. Äkkiä kuuluu kova paukaus, ja auto on pyörähtämäisillään ojaan, mutta viime hetkessä saa Pekka sen kiepautettua takaisin tielle ja pysäytettyä. Eihän se toki muuta ollut kuin vasemmasta takapyörästä vain puhkesi kumi. Ehtimättä vauriota sen paremmin tarkastaa, hyppää Pekka tielle, lähtien kimmastuneena juoksemaan ampujiin päin, jotka vielä välähyttävät pari laukausta, toisen kun hän on jo aivan likellä. Pekka tempaisee ampujalta pyssyn, heittää sen metsään, läjäyttääpä vielä yhteen kyytiin miestä korvalle.

Kuuluu uhkaavaa murinaa. Paperossien tulet kiiluvat hämärässä.

"Ettekö te lurjukset häpeä ampua, kun näette että siellä on nainen ja lapsi. Jos teillä minulle on jotain asiaa, niin antakaa kuulua."

Ei näy kenelläkään olevan mitään asiaa. Ne vain murisevat, joku nainen kiljuu, mutta kaikki alkavat painua pois. Muutamalla pitkällä roikaleella huomaa Pekka oman metsästyskiväärinsä. Ensi mielijohteessaan tahtoisi hän sännätä mieheen käsiksi, mutta älyää toki hillitä mielensä ja pysyä hiljaa. — Muuan ämmä näkyy kiskovan sivulle nuorta poikaa. Poika kiroilee. Se on velipuolen, Artturin, ääni. Nainen on tietysti sen äiti. — Siinäpä ne siis ovat nekin. Pekkaa puistattaa, ja hän pyörtää pois, takaisin, sinne, missä hänkin saattaa erääseen korvaan kuiskata sanan: äiti. Lahja tulee jo tiellä vastaan — ilman myttyä. Pekka pyöräyttää hänetkin ympäri, ja istuttaa takaisin autoon. Lahja koettaa piilottaa jotain kourastaan. Se on pitkä, terävä ruuvimeisseli. Pekka ei sitä ole näkevinään, sillä ei hän tiedä olisiko nyt kiitettävä vai moitittava. Parasta ainakin olla näkemättä, koska Lahja itse piilottaa aseensa. Mutta hyvämieli ja kiitollisuus ottaa sittenkin miehen valtaansa. On onnekasta tietää olevansa velallinen sille, jota rakastaa.

Huolenpidossaan läheistensä turvallisuudesta ei Pekka enään tahdo jättää heitä sen vaaran alaisiksi että tässä ryhtyisi muuttamaan autoon uutta rengasta, kun sen vanne toki on eheä. He lähtevät suoraapäätä jyristämään eteenpäin. Kotikujalle käännyttäessä Pekka vain sanoo:

"Vielä näkyy onni pysyvän meidän kelkassamme. Entiseltä Tupla-ällältä ei ole onni mennyt nimen mukana. Siitä on riittänyt kahdelle, ja kaikki merkit osottavat että siitä taitaa tästäpuoliin riittää kolmellekkin."

Lahja puistaa kerskujaa niskatukasta. Auto huristaa sileätä lehmuskujaa suoraan porrasten eteen.

* * * * *

Sisällä eivät asiat toki ole niin hullusti kuin olisi voinut luulla. Joka paikassa on kyllä pengoskeltu, mutta vain Pekan työhuone on sekaisin myllistetty — laatikot auki, paperit hujanhajan, molemmat pyssyt poissa seinältä, vieläpä vanha piilukkoinen pistoolikin, joka siihen oli ripustettu koristeeksi. Palvelija sanoo kävijäin hakeneen aseita, ja muijain silläaikaa tyhjentäneen kellarista kaikki ruokavarat — ynnä tietysti viinit ja kaksi konjakkipulloa. Tämä ilmoitus selittää joukon rohkeuden tiellä, eikä Pekka voi olla nauramatta ajatellessaan että oli nähtävästi tullut kiivastuneeksi humalaisille rosvoille — omille väkijuomilleen siis, jotka vierailijoitten päihin nousseina luultavasti vielä kaiken lisäksi ammuttivat entistä omistajaansa tämän omilla pyssyillä. Moraalinen opetus on tämä: älä pidä hallussasi viinaksia, vaan juo pullita ne poskeesi.

Nuori neiti Suojanen ilmaisee taasen läsnäolonsa parkumalla, kun Lahja sitä käärii nyytistä esille. Ja sieltä tulee esille muutakin — tuoksu, jonka kanssa Pekan nenä nyt ensi kerran saa tehdä tuttavuutta. Masentuneena huomaa Pekka ettei keritäkkään katselemaan niitä valmistuksia ja pikku keksinnöltä, joita hän pitkän viikon on suorittanut. Toisellaisia valmistuksia olisi tarvittu: lämmintä vettä, pesusieniä — pesupunkkaa. Isyydellä on muitakin velvollisuuksia kuin tehdä talo asuttavaksi. Pieni tulokas on tyranni talossa, sen avuttomuus on kaikkien käskijä, se vetää kaikkien ajan ja huolenpidon omaan äänekkääseen persoonaansa. Se vie vaimon mieheltä, ja mies havaitsee olevansa ellei yksin, niin kuitenkin vain joku toisarvoinen tekijä. Lahja ruokkoaa ja pesee lapsen — valmis teevesi käytetään tähän pesuun! — sellaisella tottumuksella kuin ei olisi ikänään muuta tehnytkään. Ja se apu, mitä Pekka kykenee antamaan, on ylen vähäistä. Palvelijatarkin on näissä toimituksissa isäntää kätevämpi ja tärkeämpi.

Mutta tämä kaikki on vain pieni alkusoitto siihen, niitä tulemaan pitää. Kun pienokainen on uudelleen kapaloituna päässyt tyyntymään, ja Lahja väsyneenä istahtanut nojatuoliin, ei hän vieläkään jouda Pekalle. Hän avaa puseronsa, alkaen imettää lasta. Hänen rintansa ovat paisuneet, ja nännin pää paistaa miltei ruskeana. Se on kaikki tuota varten, tuota pientä, ja Lahja näyttää miltei kuningattarelta antinsa suuruudessa.

Huimaus käy Pekan ruumiin lävitse. Kunnioittavana ja masentuneena laskeutuu hän ensikerran polvilleen vaimonsa eteen, painaen päänsä hänen helmaansa.

"Äiti, äiti", vaikeroi Pekka, muistaen samalla sitä omaa sukulaistaan, jolle hän yleisen kielenkäytön mukaan olisi velvollinen tuon nimityksen antamaan, mutta jolle hän ei parhaalla tahdollaankaan voi sitä antaa. Ei ole Pekalla äitiä eikä enään vaimoakaan siinä rakastajatar-merkityksessä, jonka hän oli "vaimo"-nimeen yhdistettäväksi kuvitellut.

Siinä pään päällä imee lapsi, maiskuttaen pienellä suullaan, Pekka aavistaa että nyt vasta olisi syytä mustasukkaisuuteen. Mauri on tehnyt tehtävänsä, ja Mauri saa mennä! On tullut toinen, joka on sanomattoman paljon enemmän osallinen Lahjan rakkaudesta. Se on kasvanut hänen sydämensä alla, ja nyt se syö hänen ruumistaan. — Nyt sinua, Pekka, vasta koetellaan. Et ole enään rakastaja etkä rakastettu. Olet vain — isä. — Lämpöaalto, minun ainoa kesäni, väistytkö nyt ja jätät minut yksin syksyyn? Rakkaus, älä jätä minua! Opeta minua yhä, opeta minua olemaan isä. Rakkaus, tee minusta yhtä hyvä isä kuin Lahja on äiti. Opeta minuakin uhraamaan jotain, mitä tahansa, vaikka kaikki mitä minulla on. — Lapsukainen, vaadi minultakin jotain. Mitä? Työtä! Tukea teille molemmille!

"Pekka, itketkö sinä?" kysyy Lahja, sivellen hänen tukkaansa.

"Tieh-tysti."

"Oletko mustasukkainen?"

"En ole enään", sanoo Pekka päättävästi, ja nousten seisalleen. "Mutta minua surettaa kun minulla on niin vähän —"

"Mitä? Vähän?"

"Ei mitään. Ei puhuta siitä. Joko joudut? — Tule katsomaan — onhan minullakin jotain."

Lahja on jo valmis, ja lapsi nukkuu. Pekka ottaa käsivarsilleen sen hassunkurisen kepeän taakan (joka kuitenkin saattaa painaa mieltä, vaikka ei käsiä). Ja he menevät makuuhuoneeseen. Mutta Pekka muistaakin ennen lähtöään vieneensä esineen työhuoneeseensa. He menevät siis sinne, Pekka edellä. Lahja uteliaana perässä. Siellä on kaikki huiskinhaiskin, niinkuin tullessa äsken jo nähtiin. Turhaan etsii Pekka sitä kapistusta, jota hän on jo salaa valmistellut parin kuukauden ajan. Nurkassa, jossa sen pitäisi olla, näkyy vain surkea kasa pirstottua puuta ja lyttyyn lyötyä metallia. Apealla mielellä katselee Pekka hävitystä, pitäen jälkeläistään yhä sylissänsä, sillä ei sitä voi nyt mihinkään laskea.

Palvelijatar tulee kutsumaan illalliselle, mutta, nähdessään perheen pään mykkänä tuijottavan rauniota, ryhtyy selittämään:

"Ne särkivät sen. Sanoivat että se on helvetinkone ja rovokaattori.
Enkä minäkään tiennyt mikä se oikein oli."

He vievät lapsen sänkyyn, Lahjan sänkyyn. Vasta sitte kun he kahden istuvat pöydässä, kysyy Lahja: "Mikä se oikein oli?"

"Se oli vain semmoinen sähköllä keinuva tulla."