XIV
Verraton jylinä ja pauke on kaikunut Pekan sielussa. Kuinka kauvan? — sitä ei voi tietää, sillä kiusatut aistit kieltäytyvät jyrkästi laskemasta aikaa. Ne eivät halua tietää mistään, joka on tämän paukkeen ulkopuolella — kun se joskus hetkeksi lakkaa, tulee paha olo. Tulee unipainajainen, joka lyö koko ruumiin tuskan hikeen. Vasta silloin painajainen väistyy, kun taasen joku laukaussarja kajahtaa. Silloin nukkuu hyvin, ja raukealla tyytymyksellä saattaa antautua kuuntelemaan miten räiske alkaa levitä pitkien ketjujen päästä päähän, kummulta kummulle, notkosta notkoon, konekiväärien ommellessa joukkoon papatustaan, ja ehkä tykinkin silloin tällöin mylväistessä melun läpi, niinkuin sonni juhlallisella äänellään mylväisee ylitse muun karjan metelin.
Mutta nyt on taasen kolkko äänettömyyden aika, ahdistava, painostava. Odotetaan. Tulisia pisteitä vain kiiluu Pekan ympärillä. Ne tulevat tupakoivista tykkimiehistä, jotka, yön turvissa raahattuaan murhakoneensa tähän, ja asetettuaan kaikki valmiiksi, nyt vain vartoilevat aamun sarastusta. Silloin taas aletaan. Nyt imeskellään savukkeita tai otetaan pieni torkahdus. Kaksi miestä veteleekin jo unia, selkä vasten tykin lavettia, toisella yhä suupielessään sammunut paperossi, jota se unissaankin pureksii ja imeä laputtaa. Ei kukaan välitä niistä muutamista laukauksista, joita silloin tällöin sivuilta ja edestä kajahtaa, kaikuen kimeästi kylmässä aamuilmassa.
Pekka vain, tykin tuliputkeen nojaten, koettaa lääkkeeksi mielensä ahdistuksessa niitä ääniä poimia tajuunsa ja tarkkailla aamuyön vaalenevia tähtiä. Tämä aamu tulee ja tämä päivä tulee, auttamattomasti. Sitä ei enään voi kiertää eikä torjua pois tajustaan. Senverran alkaa jo yö väistyä että maiseman peruspiirteet erottuvat näkyviin hämäryyden keskeltä. Tämä kumpu alkaa hahmottua yhä tutumpana Pekan silmiin. Tähän lie tullut hiihdeltyä joskus muinoin. Tuolta metsän sylistä oli soma kavuta tänne, katselemaan alas Jyrkänkosken aukeille. Tuolla ilmansuunnalla oli tehdas; sieltä kajasti öisinkin tulia. Nyt siellä on aivan pimeätä. Kohta sinne hyökätään, kunhan saartoketju on kerinnyt asemiinsa. Saadaan rämpiä lokaisia peltoja ja kahlata ojanteitten lumisohjussa. Maat näyttävät tummilta. Ei ole lunta enään näillä aukeilla muualla kuin ojissa. — Tuntuuhan se vähän oudolta, sillä paksut hanget oli silloin yöllä, kun neljätoista haamua eri tahoilta kokoontui tuonne metsänreunaan, lähtien erämaitten halki hiihtämään koillista kohti. On oltu poissa. Nyt palataan. Talvella mentiin, keväällä palataan. Siinä välillä on ollut jotain, jota kutsutaan ajaksi. Mitä sillä ajalla on tapahtunut? Ei mitään. On vain menty johonkin, nukuttu välillä, ja herätessä ollaan tässä taasen. Kaiketi muitten mielestä on tällävälin harjotettu sodankäyntiä, vapautettu isänmaata — Pekka omasta mielestään on vain nukkunut, vähäväliä kyllä äänettömyyden painajaisen ahdistamana, mutta sittenkin nukkunut, tarvitsematta ajatella mitään. Nyt täytyy herätä. Se on vastenmielistä, mutta ei voi sille mitään. Täytyy herätä niinkuin matkustajan, jota konduktööri ravistelee hartioista, huutaen korvaan: ylös, ollaan perillä!
Perillä!
Sitä sanaa on Pekka kammonnut, koettaen lykätä sen ajatuksistaan tuonnemmas, johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen, jonka kanssa tietysti kerran on seistävä silmästä silmään, mutta josta ei huoli ennenaikojaan väliä pitää. Tahallaan hän on heittäytynyt tappeluitten meteliin — turtuakseen, tylsyäkseen — ja löytänyt siitä olotilasta huojennusta. Tahallaan senkinvuoksi että siten on saanut jättää kaiken turhan pohtimisen kohtalon huomaan: jos kuulalta säästyy, niin silloin on Jyrkänkoskella pidettävä pieni mutta ikävä tilinteko; jos ei säästy, niin sitä parempi.
Pekan elämä ei kuulu enään hänelle itselleen, vaan eräälle ilkeälle tuomarintoimelle, joka täytyy täyttää, jos mielii itseään mieheksi nimittää. Siksipä on hän melkein halunnut kuolemaa, mutta se ei tule, se väistää, niinkuin aina niitä, jotka sitä hakevat. Pekan ainoa huolenpito itsestään on ollut vain siinä että hän on hommautunut niihin joukkoihin, joitten päämäärä vetää Jyrkänkoskea kohti. Insinöörimiehenä on hänet lopulta komennettu tykistöön. Se on ikävää. Joutuu olemaan liian laiskana ja liian etäällä tulilinjasta, eikä tahdo kyetä säilyttämään turtumustaan.
Ja muutenkin, kuta likemmäs Jyrkänkoskea on tultu, sitä väkevämmin alkaa rinnassa pulpahdella ristiriitaisia mielenliikkeitä. Eikä voi välttää sitä että kuta toivorikkaammaksi etenevän armeijan mieli käy, ja kuta heleämmäksi kevät, sitä levottomammaksi tulee Pekka. Hän pelkää Jyrkänkoskelta sellaisia viestejä, jotka voisivat hänen tuomarintoimensa tehdä ylettömän raskaaksi. Itsekseen hän kiroaa kohtaloaan, joka ei salli hänen osalleen edes yhtä armeliasta kuulaa. Raskaita ajatuksia ja niin synkkiä mielitekoja pisaroi hänessä ettei hän uskalla enään pitää pistooliaan ladattuna. Ei mistään hän löydä enään omalle tuskalleen sukulaista muualta paitsi ehkä tuolta pakenevan ja epätoivoisesti tappelevan vihollisen riveistä. Siellä mahtaa tuntua yhtä raskaalta, siellä kaiketi moni aavistaa jokaisen huomispäivän olevan yhä pahemman, siksi kunnes koittaa se päivä, josta ei enään ole ulospääsyä — tilinteon päivä. Ja sittenkin on helppoa heidän tilintekonsa, he kun vain joutuvat tilille. Mutta olla muitten tilittäjänä, vieläpä ainoain sukulaistensa, se on ilkeää. Pekka on aina inhonnut tuomarin virkaa — ja nyt sen piti sattua hänen osakseen.
Mutta syvimmässä masennuksessa on Pekka viimeisen vuorokauden elänyt. Eikä tällä hetkellä edes tieto vaimon ja lapsen läheisyydestä, tuolla tuskin pyssynkantaman päässä, herätä hänessä mitään sellaista valonpilkettä, jota voisi kutsua jälleennäkemisen toivoksi. "Vaimo ja lapsi", hymähtää Pekka ilman mitään mielenliikutusta. He kaksi tuntuvat kuuluvan johonkin toiseen maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä Pekan ja hänen asiainsa kanssa. — "VilliIitaa" ja "Veri-Artturi" ovat ne nimet, jotka jo eilisaamuna kantautuivat paikkakuntalaisten suista Pekan korviin, ja ne ovat Pekan kammottava osuus Jyrkänkosken apajasta.
Kun nyt tehtaanpiippu ja rakennusten ääriviivat sieltä joen notkosta alkavat aamun sarastaessa näkyä, puhkeaa Pekan sisuksissa niin raju mielialojen myllerrys että kaikki uneen turtuneet ajatukset yhtäkkiä lähtevät liikkeelle, kiihkeästi etsien entisiä raiteitaan siitä pisteestä, mihin ne kerran tältä seudulta poistuessa oli katkaistu. Nyt ei enään saata pidättää niitä vetämästä välttämättömiä johtopäätöksiään, jotka, kaikkien eilispäivänä tältä seudulta kuultujen hirmutekojen kannustamina, armottomasti johtavat Pekankin omasta puolestaan tekoon. Ja sen teon täytyy nyt tulla törkeämmäksi kuin oli aavistanutkaan. Siitä tulee raivausteko, pyövelintyö — armottomasti. — Tuskaisesti katselee Pekka ympärilleen, niinkuin sieltä vielä voisi löytää jonkun pakoportin. Mutta jokainen aamuhämärän sylistä kuumottava mäennyppylä, jokainen peltosarka huutaa vastaan: nyt sinä olet tullut takaisin, nyt sinä vapautat meidät niistä piruista, jotka tänne toit ja joita suojelit.
Pekka ei voi olla enään mikään taustahenkilö eikä muitten mukana kulkeva sotakoneiston jäsen. Hänen täytyy päästä irti tykeistään ja päästä liikkumaan ominjaloin. Hyökkäyssuunnitelman hän tuntee, kun on itse ollut mukana sitä laatimassa. Sinne mukaan on nyt mentävä.
* * * * *
Majuri on ilmestynyt jo tykkien viereen kiikaroimaan. Se on se entinen punapää, josta on vuosien kuluessa karaistunut tyyni ja päättäväinen sotilas. Rauhallisesti se nytkin kuuntelee Pekan pyyntöä, ja tuumii että mikäs mahtaja hän tässä on pidättämään isäntää omilta mailtaan. Olkoon Pekka vapaa ja tehköön mitä haluttaa. Valitkoon vielä ryhmän, tai vaikka joukkueen, miehiä reservistä mukaansa. "Ja jos kerkiät ennen", lisää majuri reippaasti, "niin sano rouvallesi terveiset että aijon tulle teille illastamaan, jos nimittäin voitte ottaa vastaan."
"Älä pahastu, mutta minä luulen ettei meillä tänäpäivänä illasteta."
"No saakeli, minä tietysti unehutin sanoa että vieras tuo sapuskat tullessaan. Onhan selvää että teiltä on rosvottu paikat tyhjiksi. Mutta eivät ne pitkälle saalistaan vie. Tästä apajasta ei neljännestunnin perästä pakene enään muu kuin lentävä lintu. Hyvä tulee."
"Tietysti tulee hyvä. Mutta minulla — —. No tule nyt sitte illaksi — — ja pidä huoli omaisistani — — jos minulle jotain sattuu."
"Pysy tyynenä nyt. Sinähän olet aina ollut järkevä mies."
Pekka lähtee. — Niinpä niin, osat vaihtuvat, ajattelee Pekka. Ennen minä sain sanoa punapäälle että istuppa hännälläsi. Nyt sama mies saa tyynnytellä minua. Kutakin ruhjotaan vuorostaan, ja silloin ovat toiset kyllä viisaita neuvoineen, jotka eivät maksa heille mitään. Eivät neuvot olekkaan neuvottavia varten, vaan neuvojia, jotka tuntevat niistä aina jotain itsetyydytystä. Eivät mitkään neuvot, hyvät eikä pahat, kanna enään minun korviini. Olenhan jo painumassa pois muitten yhteydestä. Minun kieltäni ei ymmärrä enään kukaan, enkä minä muitten. Näin vielä liikun muitten parissa, mutta muukalaisena, kenenkään sitä silti tietämättä. Kunpa sitä ei kukaan koskaan saisi tietääkkään! Tämä on meidän kolminkeskinen asiamme, muorin, Artturin ja minun, ja me teemme tästä selvän. Onneksi eivät pakotoverinikaan tiedä että te juuri suunnittelitte meidän tuhoamme. Ainakin se pikkuseikka pysyy minun tiedossani. Mutta mitä se auttaa enään, kun koko maailma jo hölyää teidän myöhemmistä teoistanne. No, sitä vähemmän saa kukaan keritä meidän välillemme. Tässä on käytävä rivakasti asiaan. — Voi sittenkin ettette saata hävitä jälkeä jättämättä — muille — mitäs minusta enään.
* * * * *
Sillätavalla! Ensi jymäys, toinen — — ja siitä revetköön yhteen tulenräiskeeseen koko helvetti yhdelläkertaa. Sillätavalla! Antaa soida, se tekee niin suloisen hyvää. Ja se tasottaa tietä sille, mikä tuleva on. Se on lopun alkua. Pian kaikki selviää.
Pekka valitsee sukkelasti ryhmän miehiä mukaansa ja painaa mauserinsa makasiinin täyteen — viikko on varmaankin siitä kun se viimeksi oli ladattuna.
Miehensä johdattaa Pekka sen kärkijoukkueen taakse, jonka on ensiksi murtauduttava tehdasalueelle. Ketjut ovat jo liikkeessä, vaikkeivät vielä ammu. Tykit vain jyrähtelevät. Jopa toisellakin puolen herätään. Ne aikoivat kerran sotia kahdeksantunnin työpäivällä, ja nyt porvari piiskaa ne ylös unestaan aamutuimaan. Onkos ihme jos niitten pöllömäinen pelko apattaa konekivääreihin panosnauhat päästä päähän, vaikka tulijoita tuskin näkyy vielä. Se on pelkoa ja syyllisyydentuntoa, se koettaa apattaa ja papattaa, uskoen kai sillä papatuksellaan kylvävänsä ympärilleen hyvänkin muurin, jonka läpi ei muka uskallettaisi tulla. — Mutta katsokaahan miten täällä tullaan! Näkevätkö teidän pöllähtäneet silmänne jo miten ketjut nousevat maasta, ja tummina nauhoina lähenevät, kadoten välillä maahan ja läheten taasen. Eikö tunnu että meitä päin on turha papattaa; me tullaan sittenkin. Ja eikö ala jo rapista täältäkin rautaherneitä, ja eivätkö tykit lennättele sinne meidän terveisemme niin että kuurotkin kuulevat. Eivätkö ammukset putoile niin harkitusti että tiedätte Suojasen Pekan määränneen mihin ne on pudoteltava. Ja jos silmänne vielä jotain näkevät, niin etteköhän jo ala erottaa kuka on se villitty, joka syöksähtelee muun ketjun edellä, mutta ei viitsi teitä raukkoja ampua. Niin, mitäpä teistä. Kaksi siellä on vain sellaista, joita varten Pekka on tulossa.
Kahtena valtavana haamuna kuvastuu Jyrkänkoski Pekan silmiin. Maasta taivaanlakeen ne yltävät; ne seisovat siinä tanakasti kuin olisivat ne reväisseet taivaan kuvun irti maasta, ja kannattelisivat sitä harteillaan, saadakseen täyttää repeämän kirouksillaan ja saadakseen sokeasti tallata ympärilleen maata, joka verisenä kiemuroi niitten alla. Pekan on se maa, ja hän on siitä vastuussa. Pekka tulee jo, kasvaen askel askeleelta siihen kokoon kuin nuo haamut, jotka ojentelevat kynsiään häntä vastaan. — Onko tässä säälillä sijaa? Ei totisesti. Jos kiintymys läheisten sukulaisten kesken lienee ehdoton, niin yhtä ehdoton on viha, joka sukulaisuudesta voi kehkeytyä. — Pekka juoksee eteenpäin, ja hänen aivonsa huutavat: Terve, Jyrkänkoski, terve kallis sukuni ja rakkaat työmieheni, terve kaikki yksintein. Minä pakenin kerran, mutta nyt minä tulen. Minulla on täällä hiukkasen tehtävää. Menkää syrjään, älkääkä katsoko, se tehtävä ei ole lystiä sivullisen nähdä.
— Miksi tulette tielleni, te siellä? Ketä te olette? Lahja ja pikku-Taimi. Vai niin, en tunne teitä. Mutta älkäähän — minulla on teille terveisiä, tälle rouvalle mieheltään ja tälle pikkuiselle isältään. Hän käski sanoa terveisiä että menkää pois, piiloon. Hst! hiljaa. Ei saa valittaa. Sillä Pekalla sattuu olemaan täällä tehtävänä pieni leikkaus, ja hän tahtoo olla rauhassa, ettei käsi vapise, rauhassa, kuuletteko.
— Rauhassa! — eikö olisi parasta jos kaikki pääsisimme lopulliseen rauhaan? Jospa nouseva päivä pyyhkäisisi teidätkin pois. Se olisi lempeä teko. Te pääsisitte sen esiripun taakse, josta ei koskaan palata ja jossa surukin nukkuu. Siellä olisi hyvä niin teidän kuin minunkin. — Niin, hyvä olisi, mutta ei minulla ole oikeutta teitä sinne viedä. Minä kyllä menen sinne. Se olkoon päätetty. Pieni teko vain on tehtävä ensin, ja sitte — rauhaan.
— Nouseva päivä! Ennenkuin silmäsi illaksi ummistuvat, olen minä jo puristanut kiinni omani. Aurinko-kulta, etköhän silti tekisi pientä poikkeusta radaltasi? menisit hetkeksi piiloon sinäkin, ja antaisit minun tehdä työni pimeydessä. Etkö anna? Vai niin — yhdentekevää. Paista sitte kyllältäsi ja killistele minua silmiin. Näet etten vapise. Minä menen pian pois ja vien matkassani pari hyvää tuttua, sukulaista, jotka eivät oikein sovellu sinun maailmaasi. Senjälkeen koeta tehdä parastasi ja unohtaa meidät. Paista tämä helvetti uudelleen paratiisiksi, jos sellaiseen kykenet. Ellet kykene, niin mene sinäkin nukkumaan. Minä ainakin menen pois, enkä kaipaa sinun paratiisiasi enempää kuin helvettiäsikään. Hyvästi, vanha valehtelija siellä taivaalla.
* * * * *
Pekan korvissa vinkuu kuulia. Hän herää katsomaan ympärilleen. Kuinka naurettavan vähäpätöistä tämä meteli on!
Ollaan jo ensimäisessä mökkirykelmässä, jossa pakenijat paukuttelevat nurkkien takaa. Pekka heittäytyy pensaan taakse maahan odottamaan ryhmänsä miehiä. Siinä ne jo tulevatkin, paljon edellä muita. Yksi vain on poissa. Pekka viittaa heitä seuraamaan. Sitte hän kiertää ojaa pitkin edessäolevan pienen puutarhakummun sivulle, josta kiviaidan takaa konekivääri rätisee. Sen miehistö ei kerkiä kääntää asettaan sivulta tulijoihin päin, vaan he pääsevät aidan kupeelle ja puhdistavat muutamalla käsipommilla sen taustan käden käänteessä. Pekka laskettaa vielä pitkin aidan sisäsivua mauserinsa tyhjäksi, lataa sen uudelleen, ja lähtee juoksemaan valtatietä suoraan tehdasalueelle, johon nyt on pääsy vapaa. Siellä säikähtyneet puolustajat juoksentelevat ristiinrastiin, kuka pyrkien tehtaan kivimuurien suojaan kuka muuten koettaen itseään kätkeä. Vanha Turtiainenkin näkyy heittävän pyssynsä pois ja ryömivän sohjuiseen ojapahaseen, johon pienen lankkusillan alle koettaa tunkea vapisevaa ruhoaan. Kaikki ovat ne yhtä sekaisin päästään. Pekka ei heistä välitä, vaan juoksee suoraan kotiaan kohti, jossa on kuultu "esikunnan" majailevan. Joutuessaan hetken juoksemaan pakenevassa punikkijoukossa, tiukkaa Pekka vielä heiltä:
"Missä on esikunta?"
"Ka, öh, siellä se teillä on", saa muuan miehistä vastattua, tuntiessaan insinöörinsä.
"Ovatko siellä Iita ja Artturikin?"
Siihen kaikki vastaavat myöntävästi, mikä milläkin tavalla, mutta kuitenkin sillä selvällä vakaumuksella että missäpä ne muuallakaan kuin siellä. — Samassa räjähtää granaatti edessäpäin. Sen repivä räsähdys ja sirpaleitten ulina on ilkeätä kuulla. Pekan mukanajuoksijat häviävät sen vaikutuksesta aivan ällistyttävän sukkelasti. Pekka saa harppoa yksinään valtatietä, joten ryhmän miehet näkevät seurata perässä, kun hän poikkeaa sivulle, ja puutarhan takaportista oikaisee suoraan "esikunnan" majapaikkaan.
Tälläpuolen rakennusta ei näy mitään, mutta pihalta sensijaan kuuluu kirouksia ja hevosmiesten karjuntaa, niinkuin siellä olisi hyvin kiirettä. Pekka jättää silti varmuuden vuoksi pari miestä vahtiin tällekin puolelle, ennenkuin kiertää nurkan taitse pihalle. Siellä on kummallinen näytelmä, jota Pekka miehineen jää ihmeissään katsomaan, kenenkään heitä huomaamatta. He saavat hetkisen haukata ilmaa, juoksustaan hengästyneitä ja hikisiä kun ovat, — Kaikellaisia ajoneuvoja on pihamaa täynnä. Toisia jo mennä suoltaa portista ulos, toisia vielä lastataan. Kärryjä siinä on kaikellaisia, on lisänä yksi komea rekikin — mistä lie muualta tuotu, ei ole täkäläisiä. Pekka tajuaa edessään näkevänsä kaiketi jonkinlaisen ryöstökuormaston, joka nyt lopuksi tyhjentää hänenkin asumuksensa. Pihamaa on sotkettu aivan velliksi eli hyytelöksi, jota koristaa oljen ja heinän jätteet, lanta, tyhjät anjovispurkit, pullot, paperinpalat, rievut, ja monenkaltaiset inhimilliseen taloudenhoitoon kuuluvat tavarat, jotka lienee kuormista viskattu pois joko kevennystä varten tai antamaan tilaa uusille "hienommille", joita tästä talosta on löydetty. Kaikki talon ovet ammottavat sepposenselällään. Leveän paaraatirapun molemmat ovenpuoliskot ovat auki, ja edessä hurisee jo lähtövalmiina kaksi automobiilia. Komeakasvuinen nuorukainen heittää ovelta toiseen niistä ryijyn, silkkiliinoja, pieluksia, pöytähopeita ja mitä kaikkea lieneekään. Se on Artturi, se tietää kyllä valita. Sen mennessä takaisin sisään, loikkaa Pekka perässä. Pihalta kuuluu huuto "lahtarit tulevat", ja samassa silmänräpäyksessä niitä sanoja kiljutaan jo läpi koko rakennuksen. Sisältä ammutaan.
Mutta se on myöhäistä. Pekka on jo ehtinyt salin ovelle.
"Käpälät ylös!" karjaisee hän summassa, nähdessään tupakansavun läpi vilahtavan muutamia miehiä.
Ja käpälät nousevat. Huoneeseen tulee hiirenhiljaisuus. Toisista huoneista vain kuuluu melua ja huutoja. Jostain helähtää akkuna rikki, sitte kuuluu pari laukausta talon takapuolelta. — Hyvä on, tuumii Pekka, ei tästäkään apajasta niin vain mennä. Mutta nämä miehet tässä ovat Pekasta yhdentekeviä. Niitä on kolme, kaikki niin säikähtyneen näköisiä että ylösnostetut kädet tärisevät. Kaksi niistä on outoa, suuret punaiset nauharuusukkeet rintapielissä ja hatussa. Kolmas näkyy olevan suutari Jussila. Sillä on ryssän lakki päässä, ynnä lisäkoristuksena tästä salista anastetut punaiset pellinnyörit yli olan, ja suuret tupsut roikkuvat sivulla kuin hyvätkin kalunat. — Yhtäkkiä vilahtaa keittiönpuolisessa ovessa Artturin pää, joka katoaa taas heti. Muorin ääni kuuluu samalta suunnalta huutavan:
"Niitä on jo kyökin rapullakin. Artturi hoi, tule tänne."
Yksi Pekan miehistä on tullut mukana sisään. Hänelle jättää Pekka näitten päämiesten vartioinnin. Itse hän aikoo rientää keittiön puolelle, kun sotilas viittaa akkunanpieleen:
"Entäs tuo?"
Siellä näkyy olevan vielä yksi, joka ei olekkaan kohottanut käsiään. Se on nainen. Sehän on eräs Lahja! entinen hyvä tuttu, mutta nyt jonkun toisen maailman asukas. Hyvin kalpea on Lahja, aivan kuin joskus ennen, tällaisen samantapaisen paukkeen keskellä. Kyllä sen raukan osalle on tosiaan pauketta tullut vähän liikaakin. Sellaista on ollut Pekan anti hänelle. Mutta nythän siitä tulee loppu. Kuuluu enään etäältä heikosti muutamia laukauksia ja pitkiä hurraahuutoja. Kaikki on selvitetty sen maailman kanssa, ja ovi avattu toiseen, jonka kynnykseltä vielä näinikään näkee eräät tutut kasvot. Pekka nyökkää niinkuin sellainen, joka on matkalle lähdössä, kysyen sitte tyynesti:
"Mitäs rouva täällä tekee?"
"Pekka! Mitä sinä tarkotat? Luuletko että minä olisin —?" Lahja seisoo ryhdikkäänä ja silmät leimuten miehensä edessä.
"En minä luule enään mitään. Ajattelin vain että jos olet panttivankina —"
"Niin olenkin."
"Milloin toivat?"
"Tänä aamuna."
"Rääkkäsivätkö?"
"Eivät kerinneet vielä. Mutta minä jo löin sitä Iitaa. Sinä tulit,
Pekka! Voi miten minä olen odottanut!"
Lahja yrittää syleillä Pekkaa, mutta tämä tarttuu hänen käsiinsä ja pitää hänet alallaan.
"Onko Taimi turvassa?"
"On. Me olemme asuneet Raatikaisella."
"No, ei sitte muuta enään." Pekka taluttaa Lahjan sille ainoalle tuolille, joka sekaisin myllerretyssä huoneessa vielä on jäänyt pystyyn. Sitte sanoo hän toiselle sotilaalle, joka tulee sisään: "Viekää tämä rouva konttoripäällikkö Raatikaisen taloon. Tämä on tehtaan insinöörin rouva. Olkaa hänelle kohtelias, mutta viekää heti pois täältä — vaikka väkisin, jos ei muu auta."
"Minä en lähde mihinkään. Minä olen siellä, missä sinäkin, Pekka. Koettakaapa minuun koskea, niin —" Lahja vetäisee pienen pistoolin povestaan, mutta Pekka vääntää sen sukkelasti hänen kädestänsä, ja viskaa pois.
Seinän takaa keittiön eteisestä pamahtaa laukaus. Kuuluu meteliä ja kirouksia. Pekka rientää sinne. Siellä on jo kaksi keittiön kautta tullutta sotilasta, toinen kurkistaa vintin ovesta ylös rappusille, toinen nojaa seinään, pidellen rintaansa.
"Hei, vänrikki", huutaa solttu vintin ovelta. "Täällä on vielä kaksi, ja aika penteleitä ovatkin."
"Mies ja nainenko?"
"Niin, yks ylettömän vikkelä hulikaani ja yks ämmä. Se sälli piru pisti
Eemeliä puukolla, ja sitte ne molemmat pääsivät pakoon tuonne ylös.
Paiskaanko ma sinne muutaman pommin?"
"Ei", sanoo Pekka. "Minä menen sinne itse."
"Pekka, älä mene", vannottaa Lahja, joka taasen riippuu Pekan käsivarressa.
"Se nyt on ihme ettette saa tätä rouvaa vietyä pois. Viekää heti pois, mutta siivosti. Hetipaikalla! No!"
Molemmat joutilaat soltut taluttavat Lahjan saliin. Haavottuneelle Pekka antaa sidetarpeensa ja jodipullon, käskien hänenkin menemään saliin, toverien avulla laittamaan hätäsidettä. — Sitte, nähdessään olevansa yksin, Pekka tarkastaa vielä pistoolinsa ja riisuu saappaat jaloistaan. Hänen mielensä täyttää tyyni ilo kuin aukea meri, joka kimaltelee auringossa. Kaikki on käynyt paremmin kuin olisi voinut odottaakkaan. Nyt se on sitte selvä. Pekan osa Jyrkänkosken apajasta on jo pantu häntä varten erilleen, eikä tarvitse enään muuta kuin poimia se. Nyt on vain vielä viimeisen kerran oltava viisas ja rivakka. Ilveksen jäntereet olisivat tässä tarpeen.
Se äskeinen vintin ovella kurkistellut solttu tulee takaisin, räpytellen totisena silmiään:
"Jos minä tulisin kans."
Pekka arvaa että nyt solttu on Lahjan asialla.
"Kyllä kerkiätte vielä. Vahtikaa tässä aluksi."
Ja Pekka pujahtaa sukkasillaan vintin portaille, vetäen oven perässään kiinni, jottei hänen tuloaan pimeässä voitaisi ylhäältäkäsin havaita, ja jotta silmät tottuisivat vintin hämärään. Portaiden mutkauksesta näkyy että luukku ylhäällä on vielä auki. Ne siellä haluavat tietysti tapella; ne eivät ole sellaisia, joilta komennetaan käpälät ylös. — Ja niin onkin parempi — tulee selvä peli molemminpuolin. Mutta mitä peijakasta! Tuntuu palaneen käryä. Niitten sisulla ei ole rajoja, ne laittavat itselleen pulskan hautarovion. — Sehän olisikin hyvin yksinkertainen ratkaisu koko jutulle. Pekka voisi vetäytyä syrjään! Antaisi talon vain rauhassa roihuta, ja noitten kahden vintilläolijan paistua sen mukana, omassasytyttämässään nuotiossa. Niinkö? Ei, niin komeata ja vapaaehtoista lähtöä ei heille suoda. Heidän on tapeltava ja saatava lähtönsä Pekan kädestä. Sitäpaitsi Pekka ei peräydy tieltä, joka jo on alotettu. Vetäessään perässään kiinni vintinportaitten oven, on hän samalla sulkenut sen oven, jonka sisäpuolella on vain hän tässä portailla ja he tuolla vintillä. Heidän kolminkertainen asiankäynti on jälellä vain, ja sitte rauha. Siihen rauhaan on Pekka jo eläytynyt, ja sitä ei hän enään laske käsistään. On ehdittävä ennenkuin tuli leviää. Sukkelaan!
Välttyäkseen joutumasta vintille tullessaan väijytyksen uhriksi, Pekka juoksee äänettömästi ylöspäin, kokoaa sitte kaikki voimansa viimeisiin askeliin, ja lopulta yhtävauhtia ponnahuttaa itsensä syrjähyppyyn oikealle. Se varokeino onkin totisesti tarpeen, sillä vielä ei hän ole saanut vintin lattiaa jalkainsa alle, kun laukaus räiskähtää häntä vastaan, repäisten vasempaan kyynärvarteen niin että Pekka on lentämäisillään ympäri. Mutta samalla ottavat hänen jalkansa jo lujasti lattiaan. Artturi, joka ampui, on tulijan tuntiessaan senverran hätkähtänyt ettei kerkiäkkään syöttää kivääriinsä uutta panosta kyllin sukkelaan, vaan Pekka ehtii tointua ja tähdätä pistoolinsa hänen naamaansa.
"Tunnetko?" kysyy Pekka.
Vastustaja vain karjaisee niin että koko vintti vavahtaa. Pekan käsikin pettää tämän villin raivonpurkauksen edessä. Täytyy ottaa uudempi tähtäys. Mutta kohdalleen päästyään tekeekin ase sitte kylmästi puhdasta jälkeä: peräperää lennättää se luodin Artturin otsikkoon ja toisen rintaan. Sälliltä sinkoaa pyssy käsistä, ja käsivarret levällään kierähtää ruumis nurinniskoin, mätkähtäen selälleen niin raskaasti että tomu pölähtää lattialautojen rakosista. Senjälkeen ei kaatunut enään värähdäkkään. Pekan valtaa sellainen tyydytys ja ilo että tuskin huomaa kipua kyynärvarressaan — sekin tuntuu vain suloiselta. On niin helppo olla kuin olisi ominaispainoltaan yhtäkkiä paljon keventynyt.
Ja kun toinen henkilö, joka sivumpana on kyykkinyt tulenteossa — tuli pilkahtelee vintillä jo kahdesta paikasta — nyt lähestyy, kohottaa Pekka tyynesti aseensa, odottaen vain ensin että tulija tuntisi hänet. Muorilla näkyy olevan kivääri, tietysti, niinhän Villi-Iitalla pitää ollakkin. Mutta muija ei näy vintin hämärässä vielä tuntevan esikoistaan, tuskin huomaakaan häntä, tuijottaa vain kaatunutta, alkaen valittaa särkyneellä äänellä:
"Arttu, Arttu, voi minun kultapoikani, onko sinuun sattunut? Sattuiko pahasti? Arttu-kulta, sano äitillesi, sattuiko pahasti?" — Muori kyykistyy kaatuneen viereen ja koettaa tukkia verta, jota hiljalleen pulppuaa otsasta. Huomattuaan rinnastakin tihkuvan punaista, parahtaa muija kamalaan itkuun: "Arttu-poika, oletko sinä kuollut? Etkä saanut äitillesi hyvästiäkään jättää!" — Muija hyppää pystyyn ja pui nyrkkiään: "Sinä perkeleen lahtari. — Pekka!"
Niin, Pekkahan se on, ja aseensa hän on laskenut alas, kykenemättä sitä enään nostamaan. Se pamahtaa vielä kerran hänen nyrkissään, pudoten sitte kolinalla lattialaudoille. Ja niin on Pekka aseeton. Hän odottaa vain mitä tulemaan pitää. Ei hän ole masentunut eikä tunne katumusta, ei tunne ylipäätään mitään, muttei hän voi tehdäkkään enään mitään — ajattelee vain: en jaksa tehdä tätä, en.
"Vänrikki hoi, se ampuu!", huutaa Pekan sotilas, jonka pää näkyy jo porrasaukossa.
Tosiaankin. Muijan kädessä kivääri jo ääntää: riks-raks. Pekka oikaisee vartalonsa suoraksi ja katsoo rauhallisena pyssyyn, joka ojentuu päin.
Pamaus sysää häntä rintaan. Pekka tietää että se sattui hyvin. Sitte pimenee silmissä, ja hän vaipuu humisevaan syvyyteen, johon vielä kaikuu etäältä kimeä laukaus. — Nyt solttu ampui muutaman vanhan naisen, ajattelee hän vielä. Nyt on kaikki selvää. — Ja sitte ei hän enään ajattele mitään. On niin hyvä olla, tulee niin valoisa, ja Pekka keinuu valossa hiljalleen kuin putoava paperilappu, joka ees taas leijuen vähitellen kepeästi laskeikse maata kohti.