XV
Sairaalan valoisalla pihamaalla liikuskelee joukko sinikaapuisia miehiä. Toiset istuvat korituoleissa. Kaikki he ovat kalpeita ja laihoja. He ovat menettäneet paljon verta, ja siksi aurinko tekee heille hyvää.
Sanotaan että on juhannus. Hekin ovat saaneet juhannuksen, kaikkien ihmisten yhteisen kesäjuhlan. Sitä kai he kukin tuumivat, koska ovat tulleet niin hiljaisiksi. He olivat jo koteutuneet tähän sairaalassaoloon, johon ulkomaailma vain silloin tällöin lähetti jonkun vierailijan — omaisen tai tuttavan. Keskenään he olivat jo kuin yhtä perhettä, tottuneita toistensa kurjuuteen. Omista vammoistaan he saattoivat laskea reipasta leikkiä. He kilvoittelivat ilossa ja kokkapuheitten keksinnässä. He olivat rampojen ja runneltujen hullutteleva veljessarja — jos joku nääntyi ja kuoli pois, tai jos joku laskettiin parantuneena pois, ei joukkomieliala siitä muuttunut. Sellaiset tapauksethan kuuluvat asiaan sairaalassa ja antavat tälle ololle omaa erikoista väritystään.
Mutta nyt on heillekkin tullut juhannus. He tietävät ettei täällä enään viivytä kauvan, vaan että kukin kohdaltaan saa piakkoin yrittää uudelleen tuonne ulos, kaikille ihmisille yhteiseen elämään — niillä mahdollisuuksilla mitä kullakin vielä on jälellä. He ovat sodassa raskaasti haavottuneita nuoria miehiä, kaikki kuoleman valtakunnan porteilla käyneitä, ja siksi paluu tavalliseen elämään tuntunee monestakin oudolta.
He vetäytyvät erilleen toisistaan.
Joku tarkka huomioidentekijä, jolla olisi sydäntä heitä nyt tarkastaa, voisi heidän erilaisesta esiintymisestään lukea mitä erilaisimpia mielialoja. Voisi aavistaa miten joku rampa mielessään kiroaa, ja toinen taasen sanelee äänetöntä rukousta. Keskikesän päivän kutsu on heille suuri koettelemus. — Toisille, joille toki on vielä kaikki jäsenensä tallella, voi tämä päivä olla ilon aihe — siksi he mielellään käyskentelevät etemmäs puistokäytäville, kuka katsellen siellä heleihin väreihin puhkeavia kukkalavoja, kuka puitten lehvien läpi seuraten pilven kulkua sinisellä taivaalla, kuka hyräillen jotain laulunpätkää. — Yhteistä kaikille lienee vain se että heitä piinaa toistensa kurjuus, joka nyt ulkoilmassa on liiaksi ilmeinen. Sairaalan puvut ja desinfisioimisaineitten katku kiusaa heitä, niin toisia, jotka siunaavat lämmittävää päivää kuin toisia, joita se katkeroittaa.
Sellaisena, tuskallisena ja poistyöntävänä, väreilee yleinen tunnelma ainakin sen sinimekkoisen kantapäillä, joka heikoin jaloin astelee puistotietä poispäin. Se on Pekka. Vielä kerran hän kääntyy katsomaan taakseen piha-aukealle. Siellä, sinisten vaikenijain yläpuolella, hohtaa puitten välitse sairaalan kellertävä seinä. Kaikki akkunat ovat auki, ja lumivalkoiset uutimet puistelevat niistä ulos helmuksiaan kuin jäähyväisiksi. Jäähyväisiksi, niinkö?
Parin päivän perästä!
Silloin on täältä jo lähdettävä, tästä uupumuksen asuinsijasta. Ei saanutkaan mennä pois. Ruumis oli liian sitkeä. Se parantuu — täydellisesti. Puhkiammuttu rinta hengittää jo. Vasen käsikin taitaa parantua; ylihuomenna se päästetään siteistä. — Ja sitte! On mentävä tuonne ulos, aidan taakse, jossa elämä kohisee.
Niin, mikäs olisi ruumiin puolesta mennessä, jos tuntisi sinne vielä kuuluvansa. Mutta sinne paluustaan ei osaa iloita enemmän kuin nuo rammat tuolla. Melkeinpä täytyy kysyä itseltään: mennäkkö vai eikö mennä? — Täällä on ollut niin turvallista. On tarvinnut vain myöntää itselleen olevansa heikko, ja ajatella vain huomisesta huomiseen. Nyt tulee sellainen masentava kysymys eteen. Se loimottaa edessä ja vaatii vastausta. Eikä sitä jaksa ratkaista —
— Omatuntoni ei syytä minua mistään. En ole tehnyt mitään sellaista, joka mieltäni vaivaisi. Rauha nukkuneille. Nyt on heidän hyvä olla. Mutta minun ei ole hyvä. Inho ja kyllästys valtaa minut, kun ajattelenkin palaamista tuonne. Olen ollut jo kuoleman piirin sisällä, ja kuulun yhä sinne. Mitä teen enään tällä jälkielämällä? Miksi sitä minulle tyrkytetään? Miksi ovat lääkärit näin taitavia ja hoitajattaret näin huolellisia? — Olisivat edes hiukan hutiloineet. — Tai jos olisi silloin siellä edes ammuttu vähän suurireikäisemmällä pyssyllä — mitäs sellaisesta japanilaisesta, jolla saa puhkoa miehen seulaksi, eikä niistä lävistä sittenkään mahdu henki pihisemään loppuun.
Ei tottavieköön Pekkaa haluta enään palata tuonne. Hän aavistaa että tulee olemaan sanomattoman vaikeaa enään sinne toistamiseen juurtua. Hänen elämänsä puuta on töytäissyt sellainen myrsky, joka on sitä julmasti pahoinpidellyt. Se näyttää kyllä vahingoittumattomalta, voivatpa sivulliset luulla ettei sillä ole mitään hätää, mutta se itse tietää että juuret ovat poikki. — Ihminen ei lopultakaan ole mikään kasvi — jota voi leikellä, paikkailla, ja muutella paikasta toiseen — vaan paljon monimutkaisempi olento, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Ihminen voi näyttää aivan eheältä, vaikka hänen sielunsa juuret olisivat niin ruhjotut että tuntee olevansa aivan avuton ryhtymään enään mihinkään. — Ja sittenkin täytyy! Monen muun on täytynyt, ja täytyy Pekankin. — Miehuus lienee siinä että tyynesti alistuu välttämättömyyteen eikä napise eikä vapise.
Pekka on tullut sairaalan raja-aidalle. Sen läpi hän katselee pelloille ja niityille, kuvitellen olevansa tervehdyskäynnillä elämän luona. Mutta ei hän jaksa päästä siihen vireeseen kuin ennen, joskus. Välinpitämättömänä hän aistii luontoa, ihmetellen vain itsekseen mitävarten nuo linnut pauhaavat tuollatavoin ja mitävarten kukat niin tavattomasti helottavat. Se kai kuuluu niitten tehtäviin, ja niin kai ne ovat tehneet ennenkin, mutta Pekka vain ei ole entinen. Hänestä on tullut elämän inhoaja. Hänellä on entisyydestään päällimmäisinä hädän ja tuskan muistot vain. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin joko kaivella niitä tai pysyä aivan turtana ja ryhtyä puuhaamaan jotain, ettei muistaisi olevansa olemassa. Mies ilman sukua, ilman kiintymyksiä, ilman mielenliikkeitä — olkoon nyt sitte sellainenkin olio maan päällä. Sanotaan että viisas on se, joka ei puhu mitään ei väitä mitään eikä halua mitään — ihmettelee vain. Se on surkeaa viisautta, mutta paremman puutteessa se saanee kelvata.
— Kunpa olisi edes selvän konkurssin tehnyt mies, niin löisi vain reippaasti entisyytensä ovet kiinni, ottaisi eteensä valkoisen paperiarkin, ja piirtäisi siihen uudelleen: Debet — Kredit. Mitään saldoa ei tosin olisi, josta alottaa, mutta sitähän alottaminen juuri merkitseekin että on alotettava tyhjästä. Vieläpä konkurssintehnyt tietää senkin että nyt on toimittava paremmin kuin ennen, sillä tileissä ollut vajaus on jäänyt muitten vahingoksi.
Mutta onhan Pekan asema sittenkin aivan sama! Hänellä on ollut takaaja — rajattomalla luottamuksella. Hänellä on ollut Lahja, ja on ehkä vieläkin. Tasan kaksi vuotta tuli viime-yönä eräästä kaukaisesta juhannusyöstä, kaukaisesta, hyvin kaukaisesta, niin että sen ja nykypäivän välille mahtuu kokonainen elämä, Pekan "kesä".
— Missähän lienee Lahja nyt, ja miten jaksanee? Sairaana on raukka ollut, kuumetaudissa, eikä Pekka ole edes vastannut hänen ainoaan kirjeeseensä. Ei ole voinut eikä halunnut, vaan melkeinpä salaa toivonut että kuolema korjaisi raukan pois. — Sittepä olisi Pekalla vapaat kädet tehdä itselleen mitä haluttaa, mennä edes muille maille ja kaivautua sinne, johonkin piiloon, niinkuin isä teki. — Isä! — onhan Pekkakin isä. Se on kaikkein surkeinta. Ei kenenkään pitäisi olla isä. Se sana voi tehdä miehen hulluksi. Takaapäin ja sivuilta on suku hävitetty pois, mutta eteenpäin se yhä lähtee jatkumaan — loppumattomiin. Suojasen Pekka ei voi kuolla, vaikka tahtoisikin. On olemassa eräs Taimi, joka yhä versoo jal ehtii.
"Pois! Laske minut menemään!" huutaa Pekka, huitoen käsillään, vasemmallaankin, joka tempautuu irti kannikkeestaan ja heiluu kuin veltto letku hänen sivullaan.
Pekka kävelee puistokäytävää, ja katsahtaa hätääntynein silmin eteensä, kuin peläten että siellä näkyisi jotain, jota ei halua nähdä. — Tosiaan siinä on edessä näky, joka saa hänet jäykistymään, sillä hän ei kykene päättämään onko se hourekuva vai onko se totta. Niinkuin joissain katolisissa pyhimystauluissa on siinä nuori nainen, lapsi käsivarrellaan. Ja naisella on Lahjan ulkonäkö, mutta niin muuttuneena, kärsivänä ja laihana. Naisen kasvot ovat kipeästi pingottuneet, ja silmät tuijottavat Pekkaa.
Lahja se on, se puristaa rintaansa vasten kääröä, joka itkee. Tämä on siis totta, he ovat siinä, äiti ja lapsi. Taimi on Lahjan sylissä, ja Lahja katsoo noin —. Pelkääkö hän Pekkaa, joka äsken huusi; pois!
Miehen nyrkkiin puserretut kädet hervahtavat, ja hän alkaa vavista niin ankarasti että hampaat suussa kalisevat. Lahjan oikeassa kädessä on kukkavihko, joka nyt ojentuu lapsen yli Pekkaa kohti. Lahjankin käsi vapisee. Kukkavihko tulee aivan Pekan silmien eteen. Siinä on syreenejä, valkoisia ja sinipunervia; niitten tuoksu levitteleikse näkymättömänä aaltona, joka hulvahtaa Pekan kasvoille, pauhaa sieraimista sisään — täyttää rinnan. Sepä merkillistä — nyt Pekka muistaa että Lahjan ihosta on joskus puhjennut miedompana sama tuoksu, joskus, silloin kun he ovat olleet kaikkein läheisimmät.
Molemmin käsin aikoo Pekka tarttua kukkavihkoon, mutta vasen ei jaksakkaan vielä nousta, oikea vain. Sillä ottaa Pekka Lahjan ranteesta, ja upottaa kasvonsa kokonaan kukkiin, hengittäen niitten mukana jotain kadotettua ja takaisin saatua.
"Lahja, minun — lahjani. Tulitko sinä minun luokseni? Yhäkkö sinun luotonantisi on rajaton? — Se on liikaa."
"Ei mikään ole liikaa."
"Minä olen konkurssin tehnyt mies. Kaikki minussa on rikki. Minä voisin olla paha, hyvin paha. Siksi minä ajattelin jo — erota —"
Pitemmälle ei Pekka saa jatkaneeksi, sillä se sana, joka nyt jäi viimeiseksi, tekee ihmeitä. Samalla kun se on kuulunut, alkaa Lahja hervota, niinkuin suonet olisivat avatut ja veri vuotaisi hiljalleen kuiviin. Koskaan ei Pekka ole nähnyt sellaista kauhistavaa luhistumista. Ei sanaakaan Lahja sano, ei valita, mutta hän vaipuisi maahan ellei Pekka tarttuisi häneen kiinni ja taluttaisi penkille, joka onneksi on siinä kohdalla. Siihen Lahja lysähtää hervottomana selkä- ja käsinojan kulmaukseen, yhä lasta kannattaen, mutta niin voimattomasti että Pekan täytyy ottaa se häneltä, ennenkuin se putoaa, ja laskea se penkille — sillä Pekallakin on vain yksi kelvollinen käsi. Siinä he ovat nyt, he kolme, joitten pitäisi taasen alotella elämistä. Mutta Pekka näkyy heti ensitöikseen tehneen jotain törkeää, jota lienee hyvin vaikea korjata — päästi suustaan sanan, jota ei pitäisi terveellekkään sanoa, saati sitte kuumetaudin käsistä päässeelle, joka, itse tuskin vielä toipuneena, sydän rakkautta täynnä tulee tapaamaan miestään, tuoden kukkia, tuoden lapsen. — Mutta ei Pekka tarkottanut pahaa. Siksi hän ryhtyy selittämään, kertoo rehellisesti avuttomuudentunnostaan ja halustaan mennä pois — vaikkapa Amerikaan.
"Ja minäkö en saisikaan tulla mukaan?" kysyy Lahja hiljaa, melkein kuin itsekseen.
Siihen ei Pekka kykene sanomaan mitään. Häntä hävettää oma mitättömyytensä Lahjan tunteen rinnalla, joka on niin kiinteä ja ehdoton ettei sen antaumuksella näy olevan mitään rajaa — "ei mikään ole liikaa". Pekka havaitsee yhä selvemmästi olevansa silti jotain muuta kuin juurikatkein puu tai konkurssintehnyt mies. Onhan hänellä yhäti Lahja, muuttumattomana. Vaikka muuttuisi kaikki muu, niin Lahja ei muutu, se on huimaavan ihana totuus. Siinä tiedossa on Pekalle enemmän kuin kylliksi. — Mutta Lahja valittaa:
"Pekka, sinä rakastit minua ennen."
"Varmasti", sanoo Pekka. "Ja minä tahdon oppia sen taidon taasen."
"Ei sitä voi oppia."
"No kerrankin olet sinä väärässä omalla erikoisalallasi. Sen voi oppia, ja minä tahdon sen oppia, vaikka aavistankin ettei se taito tule hetkessä, vaan vaatii ehkä vuosia. — Nyt aijon ottaa ensimmäisen oppitunnin, tekemällä sinulle muutamia kysymyksiä."
"Älä kiusaa minua."
"Viimeiseksi aijonkin kysyä juuri sitä että onko tämä ollut kiusausta. Saat sen sitte itse päätellä. — Ensimmäinen kysymys: Onko rakkautta olemassa?"
"On."
"Siis sitä voidaan oppia. — Toinen kysymys: Rakastatko sinä?"
"Miten voit sellaista kysyä! — Tietysti."
"Siis sitä voidaan oppia sinulta. — Kolmas kysymys: Sinä olisit seurannut minua vaikka Amerikaan?"
"Olisin."
"Mutta on paikkoja, jotka ovat pahempia kuin Amerika ja Atlanti. On helvettejä ihmisten sisällä, ja sanotaan olevan muuallakin. Kristityt tunnustavat erään sellaisen paikan, ja manaavat sinne paljon lähimmäisiään. Oletetaan että minä joutuisin sellaiseen paikkaan paistumaan. — Siis neljäs kysymys: Toisitko sinnekkin vilvoittavan pisaran, ja istuisit hetkisen näin minun vierelläni?"
"Tietysti."
"Viides kysymys: Toisitko samalla salaa hiukkasen tupakkaakin ynnä pienen putelin viiniä?"
Tämän kysymyksen uskaltaa Pekka tehdä, koska on Lahjan auenneessa käsilaukussa huomannut juuri nuo mainitut tavarat: tupakkarasian ynnä pikkaraisen pullollisen punaista nestettä, joka näyttää viiniltä. — Lahja rupeaa nauramaan:
"Paistu vielä hetki, niin saat." Ja hän ojentaa esineet Pekalle: "Ole hyvä."
"Kiitän. — Siis kuudes kysymys: Kai hyvä enkeli vastaanottaa suukon tuomispalkkaa? — Parempaa ei minulla ole antaa. Ja sitä on sinua varten säästetty kohta puolen vuotta. Kelpaako?"
Sanaa sanomatta ottaa Lahja lapsen käsivarsilleen, kurkottaen sen varovasti Pekalle.
"Siinä näet sen, joka on odottanut kohta puolen vuotta. Sitä on sinun suudeltava. Sitte vasta tulee minun vuoroni, jos antiasi niin pitkälle riittää."
"Seitsemäs kysymys: Luuletko että riittää?"
"Luulen."
"Kahdeksas ja viimeinen kysymys: Onko tämä ollut kiusaamista?"
Vastaukseksi Lahja ottaa itselleen sen Pekan annin, joka oli lapselle määrätty. Mutta riittäähän sitä silti vielä Taimi-raukallekkin. Lapsi, joka on imeksinyt peukaloaan, alkaa tietysti parkua, oudon miehen sutiessa häntä karvaisella naamallaan.
"Kylläpä sinä olet parrottunut, Pekka", ihmettelee Lahja. "En olisi ikinä uskonut että sinun leuvoistasi itää noin mahdoton määrä karvoja. Sinun pitää ruveta käyttämään partaa. — Mutta kuinka laihtunut sinä olet! Ja käsi! — paraneeko se?"
"Kaikki paranee, kaikki. Minä olen kuin nuori poika. Miltäs tämä tuntuu? Ja tämä? — Olenhan rakastunut toistamiseen — samaan Lahjaan. Sinä olit hyvä opettaja. Mutta minusta tuntuu että vielä täytyy tapahtua jotain ennenkuin minusta tulee oikea Pekka."
"Onhan tässä jo kylliksi tapahtumista, — Katsellaanpas nyt tätäkin."
Taimilta riisutaan liiat hynttyyt pois. Ja sitä katsellaan, käännellään. Kun se potkii ja ryömii, nauravat he kaikin kolmin.
Pekan autioitunut mieli alkaa kasvattaa uutta nurmea entisten pahojen asiain yli. Nyt tuntuu hyvältä että on olemassa tuollainenkin — eräs Taimi. On taasen oikea Juhannus. Pekka sanoo:
"Lahja, tiedätkö mikä päivä nyt on?"
"Tiedän toki. Siksi tänne tulinkin tänään."