XVI
"Insinööri Suojanen — neiti Sparre" — sanoo tukkukauppias sulavasti, lopettaen esittelyn, ja lisäten vielä: "molemmat samasta kaupungista — ehkäpä tuttuja jo ennestäänkin".
"Luulisinpä melkein", sanoo Pekka varovaisesti. "Mutta joiltain varemmilta vuosilta."
"Jaa-jaa, niin, onhan neiti Sparre entisiä helsinkiläisiä."
"Aivan niin", nyökkää Signe, "muistan hyvin herra Suojasen".
"Sepä mainiota", riemastuu tukkukauppias ja hykertää turpeita käsiään.
"Kai minä saanen sitte tehdä teistä pöytätoverit? Suostutteko, neiti? —
No niin, hyvä on. Istutaanpa pöytään."
Tukkukauppias häärää iloisena isäntänä, keikutellen, töpötellen lyhyvillä jaloillaan. Hän istuu pöytään, makeasti huokaisten, ja ottaen mahapullukkansa syliinsä, tuon hyvinvoinnin aatelismerkin — niinkuin hän sitä kutsuu —, jonka yli kiertävät vanteena paksut kultaiset kellonperät. Sitte, luotuaan tyytyväisen katseen yli katetun pöydän, isäntä pyöräyttää alahuultaan suunsa edessä kuin rasvaista makkarankylkeä. Se pikkuinen toimitus on ikäänkuin hänen ruokalukunsa, joka vastustamattomasti pulpahtaa esille hänen vatsansa syvyyksistä yhtähyvin pöydän antien edessä kuin hyvää kauppaa päätettäessä.
Ukko Liuski onkin neuvonut Pekkaa: Kun se itramaha huultaan pyöräyttää, vaikka kuinka valitellen ja vastahakoisen näköisenä, niin ole silloin varovainen — olet sen mielestä tekemäisilläsi huonon kaupan, ja se luulee jo pistävänsä sinut paistina poskeensa. Mutta silloin on sinun hetkesi, Pekka. Kun se jo maiskuttelee, niin oleppas silloin sukkela, ja lisää muutamia sopivia pykäliä kauppakirjaan. Ei se niitä silloin huomaa, kun maku on jo suussa. — Niin, Pekka, rehellisesti aina, mutta käytä aina eduksesi asianhaaroja, niinkuin tähän mieheen nähden sitä hetkeä, jolloin olet lietsonut sen himon niin voimalliseksi että se vie voiton älystä. Se on ylipäätään hyvä konsti monen kulassin kanssa pelatessa, ne kun ovat syömäreitä kaupoissaankin.
Siihen tapaan ukko Liuski isällisesti neuvoi. Ja Pekka otti opin onkeensa. Nytpä on sitte tehdas myyty, eikä aivan huonosti. Pääasia on kyllä että se on myyty. Sillä Jyrkänkoskelle ei Pekka enään menisi suurin surminkaan. Se maanpaikka on kertakaikkiaan saatava pois mielestä. Tämä halu oli Pekan heikkous tässä kaupassa, ja siksipä viisas appivaari varotteli, neuvoi. Kalkki on kuitenkin onnellisesti selvitetty, tulipa entisestä velkaisesta Pekasta kaiken lopuksi pikku kapitalisti, niinkuin kaikista, joilla näinä aikoina on jotain myytävää ollut. Selvinä ovat asiat. Ylihuomenna, syyskuun kahdeksantena, on Pekka jo kotona Taimin-päivillä. — Miksipä ei siis sopisi nyt ryypätä harjakaisia ja tukkukauppiaan nimipäiviä, Sakarin päiviä, yksintein.
Mutta sitä ei Pekka tajua mikä peijakas on vetänyt Signen tähän gulassiseuraan. Ehkäpä "muuttuneet konjunktuurit" ovat tämänkin ihmeen tehneet? Uusilla miehillä ovat nyt miljoonat — ja siellä nainen missä raha. Niin, onhan Signe konttoriväkeä, ja hyvinkin siis voinut jonkun liikeyrityksen mukana joutua tämän turpean porsaan hoiviin — ehkä rakastajattareksi, jakaen siten monen muun siniverisen daamin kohtalon. — Ehkei silti tarvitse aivan niin pitkälle mennä. Paremminkin lienee Signe täällä jonkinmoisena koristuksena elikkä liikkeen reklaamina, niinkuin ne säälittävät olennot, jotka pitkin katuja rahapalkasta kanniskelevat sirkusilmoituksia. Sellaiset olennot ovat Pekan mielestä aina olleet inhimillisen alennuksen säälittävimpiä ilmauksia. Ja ajatellessa Signeä samantapaisessa alennuksessa, leikkaa kyllä sitä sydäntä, joka kerran on Signeä ihanteellisuuden hurmiossa kutsunut ystäväkseen — rakastanutkin toivottomasti.
Onkos kumma jos Signe näyttää alakuloiselta. Vain lyhyt ilon häivä lennähti neidon kasvojen yli Pekan kätellessä häntä. Pekka huomasi sen kyllä, mutta pysyttelee puolestaan mahdollisimman jäykkänä ja varovaisena. Se pidättyvä olotila, joka viimeisinä kaupanteon päivinä on häneen syöpynyt, tehostuu vain äärimmilleen tässä sekalaisessa seurakunnassa, jossa enimmät sitäpaitsi ovat aivan uppo-outoja. Ne näyttävät kaikki olevan varsin rivakoita ryypyn ottajia, niin miehet kuin naisetkin. Ne lienevät tottuneita tällaiseen mässäykseen upean ravintolan upeassa yksityishuoneessa. — Signe vain jättää ruokaryypyn koskematta, vaikka sitä tyttörievulle tyrkytetään.
"Passaa ottaa nyt vain", kehottelee vastapäätä istuva mies, jolla on ruho kuin säkki, pää kuin porkkana, kaulaa ei ollenkaan. Se kuuluu olevan varatuomari; sillä on sakettipuku ja kirjavat liivit, joitten taskusta taskuun kelluvat tietysti kultaiset kellonperät, niissä vielä joku välkkyvä punnus. Kaikilla näillä ihmisillä on vitjoja, kellukkeita, helmiä, medaljonkeja, sormuksia. Sormuksia, huhhuh, niitä on etenkin naisilla niin ylettömästi että sormet jäävät karrilleen ja koko käsi näyttää isolta rupisammakolta. Se varatuomari — sillä näkyy kaiken lisäksi olevan vielä tehtaassa valmiiksi sidottu kravatti — se viittaa sormellaan, jota leveä kantasormus kiertää, viittaa Signen lasiin ja honottaa taasen:
"No, neiti-kulta, passaa ottaa. Se antaa ruokahalua. Ruokahalu puolestaan matkaansaattaa ihmiselle terveen ruumiin." — Varatuomari innostuu. Nyt se jo korottaa äänensä ja kohottelee lasiaan kaikkia päin, kuin sanojaan vahvistaakseen tai pöytäpuhetta pitääkseen: "Ja terve ruumis taasen on terveen sielun mieluinen asuinsija, etten kerrassaan sanoisi terveen ruumiin olevan koko sielullisen olemuksen, ja etenkin terveen sielun, välttämättömän perustan eli alkusyyn. Se tahtoo sanoa, toisinsanoen minä tarkotan, että vahvistakaamme ruumistamme tämän päivän sankarin kunniaksi. Ja olkoot nämä sanat samalla asiaankuuluvana pöytäpuheena, sillä, kuten arvoisa herrasväki näkee, tällä hetkellä kannetaan liharuoka pöytään, ja silloin, atrian huippukohdalla, on tapana puhua juhlallisesti. — Terve Sakariias!"
"Terve, terve!" huutavat toisetkin. Ja muuan muita hontelomman näköinen vinohartiainen mies sanelee mahtipontisesti, kuin akateemista sivistystään osottaakseen: "Mens sana in corpore sano, se olkoon tämän illan tunnussana." Eipä puutu kuorosta naisääntäkään; vilkas pikku rouva tukkukauppiaan edessä nousee ja hihkaisee lasi koholla: "avek, seesar, morituuri salyteerar dej!" — Mutta muuan sileänaamainen näyttelijän näköinen mies pöydän alapäässä irvistää ja kuiskaa taitavasti, jotta kuuluu yli koko pöydän: "ik pin, tuu pist, e-er ist". Sehän onkin näyttelijä, ulkonäöltään Pekalle tuttu — tämän seurueen virallinen narri kaiketi. Melun tauottua näyttelijä kääntyy äskeiseen varatuomariin päin:
"Kuules, veli Lehto. Minusta sinun juhlapuheessasi oli yksi epäselvä paikka. Sinä uloslausuit tavallaan että sielu on terveen ruumiin tuote. Mutta silloin kai sellaisilla ylen terveillä luontokappaleilla kuin emäsialla ja siitosoriilla on aivan erinomainen sielu?"
"Älä viisastele", keskeyttää varatuomari. "Minä puhuin ihmisistä enkä elukoista."
"Sitäpä minä en huomannut. Ja onhan jo itsestäänkin selvää että ihmisille puhutaan ihmisistä, elukoille elukoista."
"Tietysti", kivahtaa varatuomari, kääntäen ruhoaan; sillä hänen silmänsä eivät käänny koko pään kääntymättä, ja pää puolestaan ei käänny ellei koko ruho käänny. Laimeilla siansilmillään hän tahtoo seivästää vastustajansa, mutta tämä pilkistää niin hävyttömän tyytyväisenä vastaan että varatuomari Lehto hölmistyy ja alkaa muristen miettiä jotain, joka oli jäänyt hänelle epäselväksi.
Muut puuhaavat niin innokkaasti paistin kimpussa etteivät huomaa näyttelijän uskallettua hävyttömyyttä. Eivät he taitaisi huomata mitään vaikka ammuttaisi. Paisti onkin todella ensiluokkaista, heleätä, rasvakylkistä chateaubriandia, — Ihmeellistä, ajattelee Pekka, mistä nämä uusimman ajan Lucullukset ovat kaivaneet esille kaiken tämän pöydän hyvyyden, pahimpana pula-aikana, kun muilla on täysi työ saada edes kipene selvää leipää — ja kun saloilla jo purraan petäjänkuorta. Mutta mitäpä ei nykyisin rahalla saisi! Ja Pekka katsahtaa säälien Signeen, joka siinä sivulla syödä näpertää mykkänä kuin rangaistusvanki. — Kaksi näyttää täällä olevan armopalan syöjää, Signe ja tuo näyttelijä. Toinen alistuu, toinen pistelee ympärilleen.
* * * * *
Signe on pukeutunut tummiin, niinkuin ennenkin. Se sopii hänelle. Hän on kaunis, hiukan riutuneen näköinen. Sekin sopii hänelle. Olihan hän kaunis ennenkin, sellainen armas pikkuenkeli, oi miten armas olikin, ja hyvä. Vielä hänet helposti tuntee entisestään, mutta paljon on silti muuttunut — riutunut. "Niinhän se aika tassii", sanotaan. Kaikki me muutumme, joka päivä. Vanhuus lähenee nopeasti nykyajan ihmistä, vaikkei sen läheisyyttä ikävuosista vielä luulisi. — Sen vaistoavat nämäkin mammonan palvelijat tässä, ja senvuoksi ne särpävät joka hetki nahkansa täyteen sitä elämäniloa, jota rahalla saa. Miksipä heitä senvuoksi katsoisi nurjalla silmällä! — ehei, sehän olisi typerää. Pidetäänhän esim. perhoselämää siihen määrin oikeutettuna että runoilijat siitä lauleskelevat — miksei sitte riemastuttaisi tällaisestakin. Toisiaan ne molemmat täydentävät, ja tavallansa ihmislasta ilahuttavat. Kaikki on hyvää, kunhan sen vain pystyy hyvänä näkemään. Miksi sanotaan vain: iloitse iloitsevaisien kanssa ja itke itkeväisien kanssa. Se on kovin mietoa filosofiaa. Sanoisivat ennemminkin esim. näin: puurra muurahaisen kanssa, perhoile perhosen kanssa, ja sontiaisen kanssa, hm, sontaile. Jokaiseen niihin, ja moneen muuhun, elämänlaatuun sisältyy huikea jännitysväli iloaan jos itkuaankin, erilaisia ihmisiä, "kohtaloa", vaikka mitä. Kunhan jokainen vain täydestä sydämestään lajissansa tuijailee, niin mitäs siinä olisi moittimista. Kyllä maailmassa on tilaa!
Jo täyttää Pekkakin ryyppylasinsa omasta halustaan, paiskaa sen naamaansa, ja työntää paistin loput perään. Tekisipä mieli nuolaista veitsensäkkin ja röyhtäistä että raikuisi, — mutta jääköön se meno silti muille. — Signelle hän kuihkasee:
"No, eikös maistu? Tuumiskelin tässä että on reipasta ajatella näin: Maassa maan tavalla tai maasta pois. Miksi emme tässä myöntyisi vallitseviin tapoihin, samoinkuin ulkomailla matkustaessa. Päivällinen on hyvä; välipä tällä mistä ja miten se vuotaa. Appakaamme se vatsaamme. — Kelpaako tämä näin täyskasvuisen miehen maailmankatsomukseksi?"
Kyllähän Pekka tajuaa olevansa hävytön, mutta ei käy laatuun ritaroida enään entiseen tapaan. Se oli silloista Pekkaa se, ja sellaisenaan kyllä hyvää, mutta paljon muuttuu mies ajan mukana. Sitäpaitsi hyytää Pekkaa epätietoisuus siitä onko Signestä tällävälin tullut kala vai lintu. — Signe hymähtää vain surumielisesti, ja nyökkää päällään pöytäseuraan päin, sanoen:
"Onko teistäkin tullut — tällainen."
Niissä sanoissa on enemmän huokausta kuin kysymystä. Ja Pekka huomaa kyllä että Signe ei sanonut "tuollainen", vaan "tällainen". Siksipä hän vastaa kylmästi:
"Siihen tapaan, vaikka nähtävästi vielä pahempi. Sillä kaikesta huolimatta minä tiedän mikä olen ja missä olen."
Pekka riuhtaisee savukkeestaan tukevat rynnässauhut, puhaltaen ne sitte huolettomasti yli pöydän, jotta ne osuvat varatuomaria vasten silmiä. Sellainen on tapana täällä. — Signe jatkaakin katkerasti:
"Niin näkyy."
"No mitäs teistä sitte on tullut?" kysyy Pekka, otettuaan jälkiruokaa roimasti, niinkuin muutkin — ei silti aivan yhtä paljon.
"Minusta? — Ei mitään." Ja Signe sanoo sen niin vilpittömällä äänellä että Pekka häpeää, eikä voi lausua jo kielellään pyöriviä sanoja: ei edes sitä, miksi teitä täällä voisi luulla? Sensijaan hän laskee kätensä vierustoverinsa ranteelle, sanoen välittömästi:
"Tiedättekö, minä säälin teitä sydämestäni."
Signe ei vedä kättään pois, vaan kääntää kasvonsa Pekkaan päin. Ne kasvot loistavat sairaalloisen kalpeina tummasta puvusta, jonka kaulantiessä kiiluu pieni kultainen solki, Signen ainoa koristus.
"Miksi te minua säälitte?"
"Siksi että kerran rakastin teitä, vilpittömästi ja uhrautuvaisesti."
"Itseännehän teidän silloin pitäisi sääliä."
"Se, joka rakastaa, ei ole säälittävä, vaan se, joka ei —"
"Joka ei rakasta — aijoitte kai sanoa?"
"Niin juuri. Ja se, joka ei ole rakastanut, ei koskaan, se olette te."
"Älkää olko niin varma siitä."
"En tietenkään. Kukapa voisi olla aivan varma, kun —" Pekka katsoo vierustoveriaan suoraan silmiin — "kun ette itsekkään ole siitä varma. Mutta minulla on tunto siitä. Jonkinlainen vaisto sanoo sen minulle, enkä luule vaistoni pettävän — enään. Katsokaas, minäkään en enään ole lapsi. Olen hiukkasen kokenut, ja alan jo tajuta jotain. — Miksi te naiset olette niin hulluja että teille kelpaa vain se, jolla on praktiikkaa? Miksi ette ota meitä vastaan silloin kun olemme naiveja ja ujoja, mutta sydämemme ihanasti täysi, ja ruumiimme, hm, melkein koskematon?"
"Me olemme nuorina tuhmia, mutta vanhempina kyllä viisastumme."
"Niin, nuorina ollaan teoreetikoita. Mutta sille ei voi mitään.
Älkäämme surko menneitä. Kunpa voisimme unohtaa!"
Pekka tuntee että on tultu liian vaarallisille aloille. On koetettava ajoissa luovia muistoista nykyisyyteen. Siksi hän jatkaa:
"Mitä pidätte näistä uuden ajan miehistä? Niissä on paljon reilua meininkiä, eikö totta? Ajattelin äsken että ne ovat kuin sittiäisiä, jotka iloisesti pörräävät ilta-auringossa, etsein kakkaroita, kuhun kaivautua upoksiin asti. Nyt on niitten aikakausi. Katsokaa, ne ovat vetäneet teidätkin mukaansa, ja tietysti minut. — Me olemme, hm, niin, tavanneet toisemme täällä, vanhenneina ja kolhittuina. Eiköhän olisi syytä tyhjentää tämä musta kahvi ja tämä kullankeltainen likööri vielä entiselle itsellemme, sille, joka talvisena yönä kuljeksi pitkin katuja, eikä älynnyt etsikkonsa hetkeä. Juodaanpas sen ruusun malja, joka kainona odotti nauttijaansa, ja sen mettiäisen, joka ei älynnyt jotain tehdä. Juodaanpas. Saanko kaataa teille likööriä?"
"Oletteko juovuksissa?", kysyy Signe, hypistellen lasiaan.
"En vielä, mutta toivon piakkoin tulevani. — No niin, siunataanpas hautaan entinen itsemme."
Signe ei koske lasiinsa, mutta Pekka tyhjentää senkin ja tilaa Signelle uuden lasin.
"Te olette raaka mies."
"Tietysti. Mutta tietänette etten aina ole ollut. Enkä ole nytkään niin paljon kuin luulette. — Olisitte kuitenkin voinut kilistää entisyydelle."
"Tehän olette naimisissa."
"Olen kyllä, mutta se asia ei kuulu tähän."
Signe kääntyy pois, alkaen puhella sen pirteän pikkurouvan kanssa, joka äsken "morituria" huusi. Koko seurue on jo iloisessa puheensorinassa liköörilasien ääressä. Siinä väitellään osakkeista ja prosenteista, autoista ja hevosista. Seuran tukipylväät, tukkukauppias, ja tirehtööri Lindström, keskustelevat postimerkeistä, sillä niitten keruu on heidän jaloimpien harrastustensa huippu. Asiantuntijana on heillä kolmantena tohtori Knut Jansson. Ja kyllä piisaa faareilla puhetta virhepainatuksista, sotamerkeistä ja muusta. Naisilla on ohjelmassaan antiikkiset huonekalut — kaikki vanhat tyylit ovat heidän kielellään ylimalkaan antiikkia — ja pianisti Pirhonen, jonka pitäisi piakkoin tulla tänne "pelaamaan musiikkia", niinkuin arvon rouvat sanovat. — Näyttelijä vain murjottaa itsekseen, sylkeä tupsauttaen lasiinsa ja ottaen siitä taasen naukkuja. Mutta kun ei kukaan ole näkevinään hänen mielenosotustaan (onhan likööri väärennettyä), nousee hän lopulta tuolille, ja messuaa:
"Minä veisaisin virsiä kuin seinähirsiä ja saarnaisin sanoja kuin kotahalkoja, mutta nyt mull' on jäykkänä kieli ja kuivanut sylki, ja niin musta on mieli kuin pannun kylki, enkä minä jaksa turista siitä autuuden kurista, vaan minä suren ja huokaan että entinen aika takaisin tuokaa, ne entiset kuomat ja entiset juomat, ja entinen pikku-kulta, joka on poisjuossut multa. Alas kurkun kautta tämä huono kalja; entisen ajan malja!"
"Kyllä se juoma sun haukuntasi kestää", ärisee varatuomari. "Mutta otetaas nyt kuitenkin yksi yhteinen ryyppy."
Yhteiseen ryyppyyn ryhdytään. Muitten siihen valmistuessa kääntyy Signe jälleen Pekkaan päin, kohottaen lasiaan ja nyökäten leppoisasti. Pekka kilistää hänen kanssaan, ja niin he, muitten selän takana, juovat sen yhteismaljaosuutensa kahdenkesken. Siten on heidän välilleen tehty hiljainen sovinto, jota ei enään puhein rikota. He uppoutuvat kumpikin tuumailuihinsa, ja todennäköisesti molempien tuumailut ovat muistelman luonteisia, sillä kun he silloin tällöin laseistaan maistavat, katselevat he toisiaan. Pekka koettaa Signen nykyisistä piirteistä kerätä kokoon entistä ihannettaan. Seuratessaan siinä silmillään hänen tukkarajaansa, kaulankaarretta, povea, herpoutuu Pekka omituiseen kiihottavaan tunnelmaan, jossa entinen aika tuntuu merkillisen läheiseltä ja sovinnolliselta. On kuin seisoisi menneisyytensä keskellä, ja ikävuodet kirmaisivat piiritanssia ympärillä, odottaen vain että Pekka valitseisi jonkun niistä kisatoverikseen. Pekka onkin jo valinnut, sillä yhdellä niistä on Signen ulkonäkö, se katsoo silmiin, se elää, ja sen povi soutaa kiivaasti. Se tarttuu Pekan käteen, sanoen:
"Saattakaa minut pois täältä. Niinkuin silloin, ennen."
"Kyllähän muuten", vastaa Pekka, "mutta nyt minä tahdon kisata".
"Minä en voi olla täällä enään", hätäilee Signe.
"En minäkään", myöntää Pekka. "Lähdetään." Ja he lähtevät. Hiljainen humina helisee Pekan pään läpi, ja suonet polttavat, niinkuin ne huutaisivat täyttymystä sille, joka kerran oli jäänyt kesken. Ei ole Pekka tietänytkään että tämä intohimo on yhä elossa. Se on ollut väkisin painettuna piiloon, mutta nyt se tempaa portit auki, astuen tietoisuuteen niin tulisena kuin olisi se vain voimistunut syrjäytyksensä vuosina. Sitä olisi paettava, äly sanoo niin, mutta tunto sanoo avoimesti: tee se! ja Pekka vetää sormuksen nimettömästään, pistäen sen liivintaskuun.
Eteisessä ottaa Pekka portierilta Signen turkit, ja auttaa ne ylle. Kun kaulus on nousemassa niskaan, suutelee Pekka levollisesti niskaan puseron rajaan. Ja helpotuksen tunne täyttää hänet, sillä sitä samaa tekoa oli hän himoinnut jo kerran ennen, kun Signen kaula samallatavoin upposi turkin puuhkien sisään.
Portierille sanoo Pekka:
"Tilatkaa auto, katettu auto."
Ja kun mies tekee työtä käskettyä, mennen puhelinkoppiin, ottaa Pekka
Signen lujasti syliinsä, taivuttaen hänen leukansa esille kauluksesta.
Signen huulet vapisevat, ja posket ovat polttavan kuumat.
On kuin Pekan huulet tulvahtaisivat täyteen lämmintä verta, Signen verta, ja se leviäisi edelleen kihisten koko ruumiiseen. Sitä tapausta, juuri sitä, oli Pekka himoinnut silloin kun Signen kasvot olivat uponneet turkiksiin, ja huulien punaiset kaarteetkin katosivat piiloon. Sinä! Sinä! Nyt Signe on Pekan sinä. Sekin sana on vanha, vanha himo. Ja vielä! — sinä kokonaan.
Kuitenkin on Pekka levollinen, niin tyyni että tuskin lie koskaan vielä ollut. Se on varmuutta tulevasta ja helpotusta jostain menneestä kiusasta. Vain suonet kuohuvat hiljalleen, ja ohimoissa humisee. Heikkona piipityksenä kuuluvat portierin sanat: "auto on tullut" — niin heikkona että naurattaa. Portien, saatuaan viitosen, rientää kumarrellen aukomaan ovia.
Pekka taluttaa Signen lujasti käsipuolesta ulos, auton edessä vain pysähtyen kysymään:
"Signe, minne saan sinut saattaa?"
"Mihin vain", kuiskaa Signe.
Pekka katsoo kelloaan. Se ei ole vielä edes täyttä yhdeksää. Ja Pekka lausuu autonkuljettajalle hotellinsa nimen, vain yhden sanan, mutta se saa Signen vapisemaan hänen käsipuolessaan. Signe nousee auton kopperoon. Ja kun Pekka tulee perässä, sulkien kuomun oven, pusertuu hänen kaulaansa hämärässä kaksi käsivartta, ja ääni kuuluu:
"Rakas! Miksi et jo silloin —? Enhän minä ketään muuta ole koskaan —"
Ja Signe suutelee pimeässä mihin sattuu. Signe on niin kuuma, aivan polttava — monen pitkän vuoden pettynyttä odotusta täysi.