XVII
Kukas on se, joka tuolta ovesta kadulle kurkistaa? Tunnetko hänet, Pekka? Tunnetko hänet, joka kurkistaa kadulle, kuunnellen räntäsateen läpi soinnuttomina kalahtelevia tornikellon lyöntejä — — yhdeksän, kymmenen, yksitoista — —
Voisithan hymähtää vain että mikä lieneekin yökulkija, joka ensin hiukkasen vainuaa ympärilleen ennenkuin uskaltaa ulos. Mutta pilkistelijä on silti liiaksi tutun näköinen. Se on mies. Se pujahtaa sukkelasti ulos, lähtien etenemään pitkin tyhjää katua. Kaulus sillä on pystyssä korvia myöten; se astelee epävarmasti kuin humalainen, ja poskessa, jota se peittää piilotellen, paistaa punertava viiru, josta tihkuu verta. Se naarmu ei ole mikään muu kuin Signen kynnenjälki. Ja mies itse ei ole kukaan muu kuin Pekka, eli Pekan kuva.
Pekasta on tullut kaksoisolio: tuo toinen, joka käy tuolla sisällä, ja tämä toinen, joka silläaikaa tässä odottaa. — Kahtiameno tapahtui siten että Signen luo mennäkseen on täytynyt riisua itsestään jotain pois, ja viskata kadulle. Sen saattoi heittää pois kuin ikävän vaatekappaleen, vaikka se palatessa taasen täytyi korjata matkaansa. — Korjatakko? Kyllä sen saattoi vielä aluksi, mutta tämä poisheitetty kasvaa kerta kerralta yhä suuremmaksi, eikä nyt enään ole hoivan tarpeessa, vaan päinvastoin odottaa hoivatakseen tuotakin, joka tuolta tulee, ja joka jo totisesti alkaa olla hommissaan retuperällä, tolkkua vailla aivan.
Räntää tuiskuaa taivaan täydeltä. Pilvet näyttävät riippuvan katonharjojen varassa, ja katu on kuin ahdas holvikäytävä. Yksinäisen kulkijan silmille ryöppyää räntää, joka sulaa vaatteilla vesivirroiksi. Katukäytävän hyhmäinen velli roiskuu kävelijän töksähtelevien askelien alla. Hän mutisee itsekseen:
— Ei tämä vetele enään. Tästä häätyy tehdä loppu. Tuota ovea en tämän jälkeen aukaise. — Ei ole meillä enään nuoruuden kaikkivaltiasta viattomuutta, joka pyhittää senkin mitä homehtunut "yleinen moraali" nimittää vääräksi. Me olemme kerran jo sivuuttaneet sen ajan, jolloin olisimme voineet kuulua toisillemme. Hulluja olimme molemmat, kun yritimme kaivaa entisyyttä esille haudastaan. Me löysimme vain luurankoja ja ruumismyrkkyä. — Vainajia voi palvella, jos haluttaa, ja viedä kukkia heidän haudoilleen, mutta koskea heihin ei pidä. Entisyyttä ei pidä vetää esille nykypäivään; ei pidä sekottaa entisyyttä ja nykyisyyttä. Niistä sikiää kuolema ja rikos. Rikosta tämä on ollut, koska se on raakaa ja inhottavaa. Hän jo kynsi minua, ja vaati minun eroamaan Lahjasta. Ei neitiseni, sitä en tee koskaan. Lahjan kanssa me elämme alituista nykypäivää, piittaamatta vuosista, jotka ovat ohitsemme kulkeneet. Me olemme vanhenneet. Meistä on tullut mies ja vaimo. Meillä on jo lapsikin. Olin mieletön kun hetkeksikkään antausin heidän piiristään pois. Vain heidän luonaan olen olemassa, vain heidän luonaan voin elää ja ponnistaa eteenpäin. Rauha vainajille — kaikille. Eteenpäin! Olen jo kyllin kauvan tässä luisunut takaperin.
Pekka astelee päättävästi, niinkuin tämä räntäpyryn läpi painauminen hyvinkin olisi menoa eteenpäin. Lienee kai se sitäkin, sillä onhan jo kohta ristinväli erottamassa kävelijää siitä ovesta, jonka hän äsken sulki. Ja välimatka pitenee joka askeleelta.
Katu ei olekkaan vielä typötyhjä. Tulee toinen yökulkija Pekkaa vastaan, samallatavoin kaulus pystyssä ja kourat taskuihin työnnettyinä. Tulija kävelee hitaasti, kumarassa. Pekan edessä se pysähtyy, katsoen silmiin. Se on Liuski.
Siinä seisovat nyt vastakkain appiukko ja vävypoika. Pekka on perinjuurin ällistynyt, eikä tahdo päästä tolkulleen mitä tämä kohtaus oikein merkitsee. Sillä siitä ei pääse yli eikä ympäri että Liuski on edessä, ehkäpä vartavasten tähän tulleena ja odottaneena. Ukon päällystakki ja lakki näyttävät märjiltä, niinkuin hän jo tovin aikaa olisi viipyillyt ulkosalla. Kovin vanhentunut on ukko. Vartalo on kutistunut, parta niin valkea ettei voi erottaa lumihiutaleita, jotka siihen putoilevat ja sulatessaan kastelevat sen märäksi. Parta alkaa tärähdellä:
"Mahtanetkohan sinä arvata, Pekka, mitävarten minä olen tässä?"
Jos nyt tuo Pekka tuossa olisi oikea mies, niin älyäisi toki hävetä vanhuksen edessä, jonka äänessä ei ole mitään uhkaavaa — surua vain. Pitäisi tunnustaa olleensa tyhmä ja avuton leikkipallo tässä kohtalossa, joka miestä näin on paiskellut. Mutta Pekka tunnustaisi mieluummin olevansa vaikka roisto kuin leikkipallo. Pekka ei osaa vielä nöyrtyä. Sitäpaitsi häntä tietysti harmittaa näinikään joutua kolttosestaan kiinni kuin koulupoika. Siksi hän epäluuloisena murisee:
"Mistäs minä teidän olemisenne tietäisin."
"Kyllä tämä hävettää minua", jatkaa ukko, puistaen päätään. "Sen toki arvannet että olen sinua odottanut?"
"Onpas sekin vanhan miehen työtä! Olisitte mennyt meille kotia odottamaan, jos teillä lienee jotain asiaa."
"Hyvän tunnin minä jo siellä vartoilin, mutta pistäysin sitte tälle suunnalle. Minä tiedän nykyisin sinun asioistasi enemmän kuin sinä itse. Eivätkä ne ole iloisia asioita, sanon minä."
"Minä hoitelen itse asiani."
"Kunpa ne hoitaisitkin!" kivahtaa ukko jo tulisemmin, ja hänen silmänsä välähtävät. "Sanoppas minulle nyt missä vaimosi on, ja lapsesi?"
"Onko Lahja? — eikö hän ole — —?"
"On ja ei ole. Tänään iltajunalla hän meni, eikä kukaan tiedä mihin. — Muuta ei minulla olekkaan asiaa. Nyt vain tahtoisin tietää kummalle meistä tämä asia tästälähtien kuuluu."
Siihen kysymykseen ei Pekka kykene vastaamaan, sillä tuntuupa kuin ei mikään enään kuuluisi hänelle. Hänen pikkuhumalansa on tuokiossa haihtunut, ja samalla tuntuu haihtuneen kaikki elämänmerkit hänen rinnastaan. Siellä on kammottava seisaustila, josta ei tiedä onko se lopullinen loppu vai hetkinen tyventä rajuilman edellä. — Hän on näkevinään miten jo saavuttamattomissa kiitää pois se, johon hän oli järkkymättä luottanut ja joka oli häneen luottanut. Jos Lahja olisi pettänyt, ei voisi tuntua näin autiolta. Silloin olisi edes kivun ja katkeruuden lohdutus.
Mutta mennä ilman muuta pois, sanaa sanomatta! Se on tietoinen teko, ja merkitsee että jotain korvaamatonta on luhistunut. — Yhtäkkiä katkaistu monien vuosien yhdessäolo repäisee miehen näennäiseen vapauteen, keskelle maailmaa, mutta hän tuntee olevansa yksin — tyhjyydessä. Hänen sisäisen katseensa edessä on auttamattomasti tyhjiö. Onko se todellinen aistimus vai ainoastaan äkkiä heräävän syyllisyydentunnon ensimmäinen raivaustyö, sitä ei Pekka kykene ratkaisemaan. Ei hän kykene ajattelemaan ei puhumaan ei liikkumaan. Hän on kankea. Hänen ruumiinsa ja sielunsa ovat jäykistyneet. Hänen silmänsä vain ovat revähtäneet suuriksi, ja ne näkevät edessään yhä tuon vanhuksen, joka katkaisee äänettömyyden lausumalla katkerasti:
"Niinpä niin. Kauniita huhuja sinusta jo käy, ja ne näyttävät olevan totta."
"Vaari", sanoo Pekka nöyrästi, "minä halusin vain hiukkasen elää".
"Siksipä sietäisikin katsoa eteensä, ettei elä nurin itseään — ja muita."
Sen sanottuaan vanhus kääntyy ympäri, lähtien astelemaan pois. Menee hiljalleen, töpöttelee kankein ukon askelin, pää kumarassa, eikä edes kertaakaan katso taakseen, vaikka Pekka sitä melkein toivoisi. Mitävarten? Sitävarten vain että saisi jotain tehdä tai sanoa — ettei tukehtuisi. On kamala olla, kun ei ukko syytä mistään, sanoo vain; kysyy vain, ja menee pois. Mutta ei Pekankaan itsetunto salli huutaa menijää takaisin. Hän tuijottaa ukon perään, kiristellen hampaitaan. Vasta sitte kun toinen on jo kadonnut nurkan taakse, alkaa Pekka herätä. Hän karjasee mielettömästi, alkaen sitte nyrkeillään piestä talojen seiniä, kunnes veri tihkuu rystysistä. Pekan on niin paha olla että tämä typerä riehunta virkistää häntä — torjuu pois tyhjyydentuntoa ja vaimentaa lähestyvän itsesyytöksen askelia.
Kesken kaiken näkyy, räntäsateen ohetessa, kadun päässä miehen hahmo, joka lähenee. Se ei voi olla mikään muu kuin poliisi. Pekka, joka on kylliksi sekaisin päästään, saa silloin jalat alleen. Vaistomainen poikavuosilta periytynyt poliisikammo, ja omituinen uusi rikollisuuden aavistus, jouduttavat hänet sukkelasti lähimmästä portista sisälle ja sieltä edelleen aidan yli, seuraavalle pihamaalle. Ei kuulu ketään jälessä tulevaksi. Pekka istahtaa kärryn aisalle, pyöritellen neuvottomana päätään. Sitte alkaa hän pyyhkiä verta käsistään, huomaa samalla pitkän kaulahuivinsa, ja maiskauttaa suutaan kuin olisi se makeaakin syötävää. Mitäs tekee hän? Ei muuta kuin tempaisee kaulahuivinsa, solmiaa sen päät yhteen, tekee siitä silmukan, ja sovittelee sen kaulaansa. Katselee sitte ympärilleen. Vesirännissä näkyy mukava koukku. Siihen Pekka kiinnittää huivin toisen pään, ja rupeaa riipuksiin. Sylkäisee vielä kerran. Oikaisee sitte koipensa eteenpäin.
Tulee kai paha olla, sillä pian alkavat jalat uudelleen haparoida maata. Kädet tarraavat vesiränniin. Pekka nousee riipuksista sukkelasti jaloilleen, repäisee huivin kaulastaan, ja hengittää syvään.
— Hyi hitto, kun olin tukehtua, mutisee hän itsekseen, vieläpä haparoi seinäviereltä kouraansa lumisohjua, jolla hieroo ohimoltaan ja kaulaansa. — Ei minusta näy olevan mihinkään, ei edes tähän. Täytyy keksiä joku parempi konsti.
Mutta toisellaisiakin ääniä alkaa kuulua Pekan mielessä. Siellä ei suinkaan ole tyyntä tyhjyyttä, vaan siellä pauhaa ja poreilee. Siellä syyttää! Ja sepä ääni olikin ensimmäinen, jonka hänen järkkynyt mielensä äsken tajusi. Siitä johtui tuo hillitön halu ottaa itsensä hengiltä, heti, siekailematta. — Nyt sanoo jo toinen ääni: raukka, sinä yrität paeta. Kolmas sanoo: syyllinen ei tarvitse paljoa uskallusta kuollakseen, mutta kyllä elääkseen. Niin kuuluu monta ääntä, ristiriitaisia keskenään, enimmät syyttäviä, toiset lohduttaviakin. Ja Pekka tulee iloiseksi, voimasta iloiseksi, sillä kaikki näivettynyt itsetarkastelu ja entisyyteen tuijotus on poissa hänen sielustaan. Siellä poreilee ja liikkuu. Sieltä välähtää aivoihin kirkas ajatusyhdistelmä, niin kirkas että se hohtaa kuin otsaan kirjoitettuna:
Narri on se, joka luulee että kuolema on meitä varten. Se ei ole meitä, vaan me sitä varten. Elämä on meitä varten. Uskalla elää, uskalla kärsiä, uskalla kantaa tekojesi seuraukset, uskalla nöyrtyä, uskalla rakastaa! — eikä rakastella.
Pekka on taasen istahtanut kärrynaisalle. Hänen rinnassaan liikahtelee ja kihelmöi oudosti. Se on itkua, joka vastustamattomasti pisaroi esille. Pilvet ovat jo lakanneet satamasta, mutta Pekka istuu aisalla, katsellen miten kyyneleet tipahtelevat lumisohjuun. Ei niitä monta tule, eivätkä ne sokaise näköä; joku vain silloin tällöin kierähtää esille ja noruu nenänpäähän, josta Pekka niitä sitte puhaltelee maahan. — Mitkään eläimet eivät osaa itkeä, ihminen vain; ja Pekasta on lohdullista olla yksi heistä, ei huonompi jos ei parempikaan, yksi vain tällainen.
Kun ne puolikymmentä pisaraa ovat heruneet, mitä tuleman piti, eikä nenänpäästä, vaikka siihen kuin puhaltelisi, erkane enään yhtään pisaraa, herpoutuu Pekka ihmettelemään tämän itkun syytä. Ei sitä voi ymmärtää. Mutta Pekka tuntee taasen olevansa Pekka, ei tosin entinen, koskei enään haluakkaan olla entinen, ei uusi, koskei kukaan voi olla uusi; onpahan vain kuin itsensä löytänyt. On iloinen siitä että tässä istuu ja hengittää, että on tehnyt tyhmyyksiä ja että niitä tulevaisuudessakin tietysti tekee. On tyytyväinen siitä että on ollut vastuksia, ja tulee vastakin olemaan. On onnellinen siitä että on rakastanut, ja yhä — niin, varmasti — siinä on jotain uutta: syvemmin kuin ennen.
Pekka päättää hetikohta lähteä etsimään Lahjaa.
— Omituista, ajattelee Pekka kadulle tullessaan, miten passiivista on ollut minun suhteeni Lahjaan. Olen melkein itsetiedottomasti luisunut hänelle, ensin erään daamin sylistä, sitte kuoleman. Ja nyt olisi ilman Lahjan pakoa tapahtunut kaiketi taasen samallatapaa. Muut ovat valloituksia, hän on kohtalo, joka vastustamattomasti vetää puoleensa. Hän on ainoa, joka ei kysy mitään, luottaa vain ja uhrautuu. — Olisikohan tämä pakokin hänen puoleltaan minulle annettu uhri-lahja? Sellaista tekoa ei keneltäkään muulta voisi odottaa, häneltä ehkä. Se olisi yliluonnollista, eli, sanotaan suoraan; luonnotonta. Luonnosta viis! se ei kuulu minulle, mutta tämä kuuluu. Minä otan sen vastaan, minä tahdon sen, ja syleilen sitä Lahjana. En päästä häntä mihinkään, en edes kuolemaan, jos nimittäin niin hullusti on että hänellä olisi sellainen halu. En päästä. Jos ennen olen hänelle vain luisunut, niin nyt otan hänet.