I.
Oli kohtalaisen kylmä, kirkas aamupuoli päivästä kevättalvella.
Suuressa Vaaran tuvassa varustelihe emäntä leivän leivontaan, nosti piika-Tiinan kanssa taikinan rahineen keskemmälle lattiaa ja siirsi pöydän jalkoinensa sen viereen, käänsi pöydästä sen puolen ylös päin, joka jo entisistä leivonnoista oli paksuhkoksi takertunut, ja kylvi siihen seulekannesta runsaanlaisesti jauhoja.
Samassa pistihe ovesta sisään sisar Mari, sankavasu toisessa, hinkki toisessa kädessä.
"Terve taloon!" lausui hän.
"Tule tervennä!" vastasi emäntä, keskeytti puuhansa ja kätteli tulijaa.
"Mitäs sieltä teiltä päin kuuluu?"
"Eipä tuota erikoista. Se ukko pahanen se vain on niin huonona, että siitä ei ole minkään saajaa. Etkö sinä voisi antaa vähän ruoan apua?"
"Kielteleehän se isäntä antamasta, mutta eläähän sitä teidänkin pitänee. Miten ne lapsesi jaksavat? Joko se tyttösi kykenee yksin pienempiä hoitamaan?"
"On siitä, jo hyvä apu, vaikka eihän se taitaisi yksin tulla toimeen; meidän talon emäntä lupasi autella. Terveet ne muuten ovat."
Emäntä nostalsi kolpitsan kantta, otti sieltä jotakin esiliinansa alle ja läksi sisarensa kanssa ulos.
Poika, noin kahdentoista vuoden ikäinen Mikko, juoksi paljain jaloin jäljestä, yllä nelivartinen paita, joka ei ollut muutamaan kuukauteen vettä nähnyt, ja jalassa aikoinaan tummansiniseksi painetut "kosto"-housut, jotka tuon värinsä tähden muka eivät tarvinneetkaan nähdä vettä. Oli hän muuten tavallisesti näin päiväsaikaan vankkana hevosmiehenä mukana metsässä ja silloin tietysti vahvemmin vaatetettunakin, vaan nyt hänen heponsa oli vähän sairastunut, joten miehelle jäi vain laiskuus työksi, kun ei tuota havun hakkelemistakaan päivämääriksi riittänyt.
Pienempi veli, neljän vuoden vanha Jussi, yllä ainoastaan alle polvien ulottuva paita, yritti myöskin samassa oven avauksessa pujahtamaan ulos, mutta kun iso sika röhkäsi porstuasta vastaan, täytyi hänen kinttujensa pelosta pysyä kauniisti sisällä. Hän istahti lattialle, kaiketi ollen jo tottunut olemaan varomatta sen mustuuden tarttumista, joka varsinkin ovensuu-puolella näytti melkoisen paksulta, ehkä ei perempänäkään jättänyt hongan syitä näkymään.
Porstuassa oli ulos menijöille tullut vastaan suntion Liena-tytär. Tupaan päästyään aikoi hän tervehdittyänsä heti ruveta purkamaan ompelusnyyttiään; mutta Anna Maija, talon juuri täys'kasvuiseksi ehtinyt tytär hätäisesti supatti jotain hänelle korvaan, ja siihen se yritys pysähtyi.
Samassapa piika Tiinalle sattui asiaa ulos: hän ehkä arvasi nyt olevansa tuvassa liikana. Kun tytöt siten olivat melkein kahden kesken, sillä eihän tuota paitaressua Jussia kukaan osannut kaippoa, virkkoi Anna Maija:
"Hyvinpä sinä hätäilet. Ei sitä niin varomaton saa olla. Tuota vaatetta, jonka sinulle toin ommeltavaksi, ei kukaan vielä ole nähnyt; minä sen ostin salaa, kun olin voita puotiin viemässä."
"Varastamallako?
"Eihän se mitään varkautta ole, kun oman talon tavaraa ottaa. Eikä siihen mennytkään muuta kuin kahden naulan hinta. Mitäs se tuntui niin suuressa pytyssä, sanoin vettä vähän heruneen voista. Ja nyt sain kunnon yliset kahteen paitaan. Kun ne kerran on yllä, ei niitä kukaan arvaa kysellä."
"Vai sillä tavalla sinä ostelet! Salaa ottaminen on varkautta, otettakoonpa vieraalta tai kotoa. On sitä paljo muutakin varkautta, jota ei siksi luulisikaan. Kyllä ne meille koulussa kaikki selitettiin."
Näin puhui Liena, joka oli kansakoulun käynyt ja siellä saanut yleisestä tavasta poikkeavia totuuksia mieleensä?
"Mitä vielä. Kaikkipa ne muutkin tekevät samalla tavalla. Ja miten me muuten saisimmekaan mitään yllemme tai muiksi varuksiksemme? Ei se isä suinkaan kukkaroansa aukase meidän tarpeihimme tässä eikä muissakaan taloissa."
"Ei väärä siltä oikeaksi tule, että muka pakko käskee."
"Kysy keltä hyvänsä, niin ei kukaan sitä sano varkaudeksi, paitsi meidän isä. Mutta kukapa osaisikaan niin jumalinen olla, kuin hän tahtoo. Eikä hänkään aina kiellä ottamasta, vaan salaamasta, mutta julkeaisiko tuota nyt suoraan sanoa: tämän minä nyt otin ja tämän nyt."
"Kyllä isäsi on oikeassa. Tee sinä vain niin, kuin hän käskee, niin pysyy omatuntosi puhtaana."
"En minä sitä käsitä. Katsos, tuossa veli Matti juuri kantaa kymmenkappaista pussia jyväkuormaansa, ja kyllä minä tiedän mitä varten. Ei se myllyyn joudu muiden säkkien kanssa, vaan puotiin se siellä livahtaa ja Matti saa herrastupakkaa ja muita pikku tarpeita."
Jopa kuului porstuasta emännän ja täti Marin tulo.
Lienalle pysähtyi huulille ponteva muistutus, että salaamisella tuo kotitavaran otto juuri tehdään varkaudeksi, joka se muuten ei olisikaan. Anna Maija kiireesti pisti nyytin taaksensa piiloon tulijain juuri astuessa ovesta sisään.
"Äiti, tuopiko Matti rinkeliä, kun vie pussin puotiin?" kysyi Jussi lattialta, jossa oli hyvin toimessaan kuunnellut äskeistä keskustelua.
Anna Maija punastui. Vaan Matti oli jo ehtinyt peittää reen sevälle heinäin alle pussinsa, jonka oli hyvin ympärilleen vilkuillen kantanut eloaitasta kolmen pitkän säkin lisäksi.
Emäntä katsahti ikkunasta.
"Mitä sinä joutavia höpiset! Eihän Matilla ole pussia, eikä hän nyt mene puotiin, vaan myllyyn."
"Mutta myllylläpä on puoti. Tuopiko Matti rinkeliä?"
"Ei tuo nyt. Tarvitaan ne elot leiväksikin."
Anna Maija istui levottomana ja Liena vähän välinpitämättömämpänä kuunnellen, miten tuo paitaressun kieliminen päättyy.
"Joutaisitko sinä kehräämään minulle palttinan kudetta, saisit jauhoja palkastais?" kysäsi emäntä sisareltaan.
"Miks'käs minä en joutaisi. Eipähän ne omat kehruut haittannekaan.
Missä sitä kasvattaa, kun ei ole maata."
"Tästä saat aluksi. Ethän nyt enempää jaksa kantaa tällä kerralla. Tule sitte ottamaan lisää."
Sisar Mari kiitteli, pisti kehruutukun kainaloonsa, otti käteensä hinkin, toiseen sankavasun, jotka kumpikin näyttivät venyttävän käsijäntäreitä, ja läksi astua juntustamaan, sanottuansa ovessa mennessään: "Jääkää terveeks'!", johon emäntä vastasi: "käy tervennä! käy tervennä!"
Nytpä olikin leipomisella jo kiire. Emäntä alkoi lapiolla mättää taikinasta tahdasta pöydälle, johon Jussi tällä välin oli ehtinyt käydä oven suusta löytämällänsä tikulla piirtelemässä rinkelin kuvia, että edes muodon saisi silmillään nähdä, vaan ei Matin kuitenkaan sanottu tuovan niitä puodista.
Jo kääräsi emäntä hihojansa hiukan ylemmäksi, kastoi jauhoon molemmat kämmenensä, joiden peseminen kiireen kahakassa ei mieleen johtunut, ja alkoi tahtaasta pyöritellä leipäkekosia, jotka laudalle asetettuina nostettiin uunin päälle seinäneläjäin ihailtavaksi tahi nousemaan, kuten oli tapana sanoa.
Anna Maija, huomattuaan äitinsä jo olevan niin kiinni työssään, että hänen sekautumistansa asioihin ei tarvinnut peljätä tuvan ulkopuolella, nykäsi kyynyspäällään suntion Lienaa, ja molemmat pujahtivat yht'äkkiä ulos.
Talon tytär vei ikätoverinsa poikki porstuan kylmään tupaan.
Sen lattia ei ollut yhtä musta kuin asuintuvan, mutta muuten siellä vallitsi irtanaisempi sekamelska, että tuskin vain luuta siellä oli käynytkään koko talvena. Mitäpä tuota olisi viitsitty siistiä tai laista, eihän siellä kukaan asunut. Tavaraa siellä oli kaikenlaista: pidettyjä liinavaatteita huiskin haiskin; hevosloimia ja ajokaluja; niiden mukana kokoutunutta heinän ruuhkaa; ruokatarpeita ja tuhkaa vierekkäin sekä kaikenlaista joutavaa romua. Keskellä lattiaa seisoi isohko tiinu eli amme, kansi sen verran koholla, että hiiret vaivatta pääsivät sisällystä tutkimaan; muutenhan ne veitikat olisivatkin syöneet koko tiinun laidoistaan pilalle. Järjestävälle kädelle olisi tuvassa ollut päiväkausiksi työtä.
Anna Maija nostaisi kannen tiinusta ja kiskoi sieltä irti lihakimpaleen, asetti sen laidalle valahtamaan ja saattoi vieraansa puoli lämpimään porstuanpohja-kammariin.
Siellä oli luuta käynyt ainakin myöhemmin kuin kylmässä tuvassa, mutta hyllyt pitkin seiniä sen sijaan lienevät pari vuotta saaneet koota maidon rippeitä ja pölyä sekaisin, ja keskellä lattiaa seisova maitokorvo oli kokonaan yltä päältä kuivaneen maitokuoren peitossa.
Mustahko, isonlainen voipytty menetti naulan verran säästöistään Lienan nyyttiin, johon valahtanut lihapalakin osui talteen, ja samaa tietänsä Liena siirtyi, asuintuvassa enää käymättä, pihalle ja Matin rekeen, joka häntä odotellen juuri oli kuhnaillut näin kauan.
Anna Maija palasi asuintupaan.
Pojan nassakat sill'aikaa raatoivat omiansa. Mikko oli noussut penkille seisomaan ja saanut käsiinsä avaimen ikkunan päältä. Sen kanssa hän hiljaa liihentihe lähemmäksi kaappia, joka seisoi nurkassa äidin seljän takana.
Riks' raks'! kaapin ovi aukesi raolleen ja Mikon käsi tunkeusi sisään. Kaiketi se olisi vetäytynyt sieltä takaisinkin ja ovi taas raksahtaen mennyt lukkoon ihan äidin huomaamatta, mutta Jussi älysikin Mikon vehkeet, juoksi hänen luoksensa ja iloissaan virkkoi: "Otapa minullekin!"
Mikko hätäytyi, pudotti avaimen, ja se tipahti lattian raosta karsinaan.
Anna Maija säpsähti tuostakin pienestä kilauksesta; omatunto ei sentään ollut oikein tottunut olemaan välittämättä sellaisista muka joutavista kuin hänen äskeinen tekonsa.
"Mitä te siellä isän kaapissa? Etkä sinäkään, Anna Maija, katso lapsia!" torui emäntä ja tarttui tahtaisilla jauhokäsillään Mikon tukkaan. Jauhettuaan sitä vähän aikaa palasi hän lopettelemaan leivontaansa.
"Älä, älä, äiti!" vaikeroi Mikko "Jussihan se otti avaimen. Minä vain avasin."
"Enpään", puolustihe Jussi.
"Mitenkä sen Jussi olisi saanutkaan ikkunan päältä."
"Tuossa se oli ikkunan poskessa ja siitä Jussi kyllä yltää", selitti Mikko, näyttäen muka paikkaa vasemmalla kädellään ja piilotellen oikeata.
"Laitakin avain paikoilleen ennen, kuin isä tulee!" käski emäntä.
"Sepä putosi karsinaan."
"Mene etsimään!"
Sitä Mikko juuri oli toivonut, että saisi siellä lattian alla rauhassa tyhjentää oikean kätensä.
Hän pisti lattian raosta päretikun merkiksi, mistä päin etsisi avainta, avasi kolpitsan kannen, sytytti toisen päretikun ja alkoi laskeutua jyrkkiä portaita myöten alas karsinaan. Heti kuin pää painui piiloon kolpitsan laidan taa, noin multapenkin tasalle, jossa oli tavallinen multapohjainen leipäin pitopaikka hiirien valtatien vieressä, kuului hammasten losaus ja sitte hienompaa ritinää.
Mutta ääni hävisi, kun Mikko entiseltä muistilla astui rohkeasti karsinan seiniviertä, korkeampaa pohjaa myöten, eksymättä keskemmälle; josta päreen valossa kiilsi tyyni lammikon pinta ja jossa hän tiesi, paitsi ilmeistä vettä, olevan myöskin aikain kuluessa kokoutunutta roskaliejua sekä kaikenlaista pimentolan eläjää, joiden rauhaa hänen ei tehnyt mieli häiritä, eikä myöskään tahrata jalkojansa, jotka sitte olisi pitänyt pestä lumessa.
Avain löytyi pian multapenkin laidalta juuri merkkitikun vierestä. Mutta ei Mikolla siltä ollut kiirettä takaisin. Hampaat ratisivat ehtimiseen.
Jussi katseli ikkunasta pihalle.
"Isä tulee!" huusi hän juosten kolpitsan luo ja kurkistaen laidan yli alas, kun Mikkoa ei näkynyt. Vaan kiireessään hän osuikin sysäämään painavamman puolen ruumiistansa yli laidan. Jalat vain huilahtivat ja Jussi putosi Mikolle niskaan, joka saatuaan viime sirusen saaliistaan suuhunsa oli juuri juossut aukon alle.
Koskenta ei niin vaarallinen ollut, mutta älähän siitä sentään pääsi säikäyksestä.
Pojat vedettiin ylös. Jussi parkui vielä hirveästi, että muiden korvat tilliä lauloivat.
Mikko juoksi sitä kyytiään penkille seisomaan ja pisti kaapin avaimen paikallensa ikkunan päälle. Sitte katsahti hän ulos ja rauhoittui, kun isä vasta näkyi hevosta riisuvan nokisen rankakuorman edestä.
Nyt tuli emännälle kiire. Olisi pitänyt leipäkeot taputella litteämmäksi ja toimittaa uuniin, vaan olisi ollut ruokakin saatava pöytään.
"No, tuo sinä ehk' ruokaa joudukiksi!"
Anna Maija, jota käsky tarkoitti, nosti kolpitsan kantta ja haparoi kädellään leipäkasaa.
"Eihän täääll' ole yhtään leipää."
"Näinköhän sitte meni viimeinen sisar Marille? Eivätkä nämäkään tästä joudu vielä päivälliseksi."
Emäntä meni tulipäreellä tutkimaan.
"No, pane sitte pata tulelle! Pianhan puuro kiehuu. Mitäpä tässä muuten leivättä syötäisiin."
Isäntä riisuttuaan ja ruokittuaan hevosensa purki rankakuorman ja astui tupaan. Kesk'ikäinen, vahvavartaloinen mies hän oli ja vakavan, mutta ei siltä kuitenkaan juron näköinen.
"Mitä se Jussi täällä äsken niin parkui?"
"Niin, kun Mikko ei antanut sokuria!"
"Mitä sokuria?"
Ja isäntä, riisuttuaan enimmät vaatteensa, ryhtyi tutkimaan kaappia.
"Mikko, sinäkö täällä kävit?"
Mikko yritti selittämään samoin kuin äsken äidilleen, mutta isä muisti tarkemmin, missä avain oli ollut. Kun poika ei kuitenkaan ottanut suoraan tunnustaakseen, sanoi isä leppeästi: "Haepas vitsat!"
Tietäen, että nyt oli leikki kaukana, toi Mikko porstuasta isälleen käteen kaksi notkeaa, monilatvaista luudan varpua ja antautui hyvällä kuritettavaksi, kuitenkin jo tehden edeltä päin itkua, joka kurituksen aikana aika poruksi muuttui; kipeätähän ne vitsat tietystikin tekevät.
"Mitäs nyt sanot?" kysyi isä lakattuaan kurittamasta.
"Kiitoksia, hyvä isä."
"Mistäs sait vitsaa?"
"Kun otin sokuria."
"Sano suoraan: kun varastit. Luvatta ottaminen on varastamista. Mutta eikö muuta syytä ollut?"
Mikko ei tiennyt.
"Kun valehtelit Jussin päähän. Muista nyt, että perkele ei pysy totuudessa, sillä hän on valheen isä ja samoin varkauden isä. Joka ensin varastaa vähän eikä siitä tavasta luovu, hän viimein varastaa paljon. Ja vaikka sitä eivät ihmiset näkisikään, niin Jumala kuitenkin kaikki näkee."
Isännän purkaessa kuormaansa ja Mikkoa kurittaessa oli puuro kiehunut. Emäntä oli jo saanut leivät uuniin ja toi pöydälle maidon heraa ja vähän suolakalaa sekä voikokkareen, pistäen sen veitsensä kärjestä suorastaan silmäksi puurovatiin, jonka Anna Maija juuri kantoi pöydälle.
"Taasko sitä puuroa? Vastahan sitä oli aamiaiseksi."
"Eipä tuota näy olevan leipää. Jotainhan pitää syödä."
Kaikki istuutuivat pöytään.
"Hyvinhän tuo maito näyttää siniseltä ja hienolta."
"Ainako sitä paksua riittäisi."
"Niin, kuu äiti haroi kaikki kokkelit korvosta tädin hinkkiin."
Mikko se tuolla selityksellään koki lepyttää isäänsä.
"No, voi tuota poikaa! ei siltä mikään säily näkemättä."
Isäntä katsoi harmistuneesti sekä Mikkoon että emäntään ja kysyi sitte:
"Saiko täti leipääkin?"
Mikko ihastui kielimisensä onnistumisesta.
"Sai täti suuren leivän. Ja pani äiti vasuun lihaakin ja voita! selitti hän riemuiten.
"No, tottahan tuota sen verran saapi auttaa köyhempäänsä, kun onkin vielä oma sisar.
"En minä kiellä auttamasta, mutta kohtuus pitää sentään olla kaikessa. Onko tämä nyt kohtuutta, että pitää syödä puuroa kahdesti päivässä, kun on annettu viimeinen leipä vieraalle ja samalla saatu maitokin noin haljakaksi?
"No, enhän minä nyt tuota arvannut viimeiseksi.
"Ja sitte vielä torut poikaa, kun hän puhuu, mitä on nähnyt; vaikka minä juuri äsken opetin häntä pysymään totuudessa.
"Mitä hänen siltä tarvitsee tuollaisen pojan nassakan pistää nokkansa joka paikkaan vanhempain ihmisten asioihin?
"Ei tällä lailla mitään hyvää tule.
"Ja mitä sinunkaan tarvitsee kaikkia udella? Ei nuo miehet ennenkään minun kotitalossani kaikkiin tarttuneet."
"Minä en olekaan niitä sinun kotitalosi miehiä. Ennen ne naiset tässäkin talossa salailivat, mutta jo nyt toivoin sen toki loppuvan vähitellen. Tee, mitä teet, julki äläkä aina salaile. Totta tosiaan minua ei ollenkaan kummastuta, että Mikko sinusta oppii näpistelemään ja salailemaan tekojansa. Jospa edes tuo Jussi säilyisi! Vanhempia näitä ei enää osaa varmasti taata."
Anna Maija punastui pahanpäiväisesti.
"Ainako sitä sinä sitte puhut totta ja suoraan, ikään kuin en muistaisi viimekesäistä pappein veroin maksua. Etkö siellä itsekin salannut?"
"Enhän minä sanonut muuta kuin että sieltäpähän kirjoistaan näkevät lehmien luvun, ja minunko oli syyni, että olivat kirjoittaneet liian vähän?"
"Olisitpa voinut sanoa suoraan, miten monta meillä oli, kun sitä suoraan kysyttiin, mutta salatapahan piti."
"Mikäs heitä aina muistaa."
"Siinäpä se. Minua torut salaamisesta ja itse teet samaa. Eikö tuo kuitiksi menne."
"Olenko minä kotiväeltä koskaan salannut mitään?"
"Kukapa teidän miesten hevoskauppojanne ja muita vaihtamistanne tietää. Viime markkinoillehan tuo jäi se kunnon ruuna, etkä tainnut kaupasta kostua."
"Hävittää se piti, kun oli niin aitimus. Eipähän nyt hypi, kun ajurin tallissa seisoo tai joskus hyvissä kaupungin aidoissa."
"Ja salassahan nuo rahasikin aina pidät."
"Kyllä sitte koota käskisi, jos jokainen saisi kukkaroa kouria omin lupinsa. Vielä vai?"
"Niin juuri. Sen tähden meidän täytyy pitää omaa neuvoa. Yhdestä se kaikki lähtee."
Isännältä puuttui puhe siihen; hän jäi miettivän näköiseksi.
Anna Maija istui kuin tulihiilillä. Lienan äskeiset sanat ja nyt isän moite yrittivät tekemään tehtäväänsä, mutta äidin jyrkkä vastustus hajoitti taas kaikki.
Viimein isäntä jälleen alkoi vähän epävakaisemmalla äänellä:
"Kyllä te paljonkin rahaa menettäisitte, jos sitä teillä olisi viljalti käsissänne. Mutta en minä muista olleeni antamatta, milloin vain tosi tarpeesen olette pyytäneet. Ja se voinmaksu-juttu onkin kiusannut minua koko ajan, varsinkin siitä asti, kuin viime syksynä piispanluvuissa valittivat, että täällä ei olla oikein rehelliset. Minä seisoin melkein esimmäisinä, ja kun piispa sitte alkoi puhua, niin aivan tuntui, kuin hän olisi minusta läpi katsonut ja nähnyt sen salaamisen. Ihan minä ensi pyhänä menen ja maksan pois niistä kahdesta lehmästä, joista jäi maksamatta."
Emäntä katsahti mieheensä niin kummastuneesti, kuin olisi ajatellut: joko tuo nyt aivan hulluksi tulee, varkaaksihan häntä papit sanoisivat, eikähän moista tyhmyyttä kellekään muulle suinkaan ole päähän pälkähtänyt.
Ei hän sitä kuitenkaan julki lausunut, kun ruoalta nousu keskeytti pakinan.