ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Aksel. Wilhelm.
WlLHELM.
Tää Trondhjemin siis kuuluisa on kirkko,
Jonk' ompi itse Roomaan maine mennyt.
AKSEL.
Kehuiko liioin?
WILHELM.
Ei.
AKSEL.
Mi templi!
WILHELM.
Dovre
Kuvuiksi korkeoiksi koveroittu.
AKSEL.
On pyhän rauhaisuuden asemani
Ja hartautta saattaa sydämeen,
WILHELM.
Kuink' oiva näky, keskikäytävästä
Kun alttaria kohden katsoo.
WILHELM.
Ovatko joskus vielä kuninkaat
Sen partaa leikanneet ja kynsiä?
AKSEL.
Messu
On kuorissa jo aljettu, ja kuule,
Etäinen aamuveisu kuinka soi
Ja kaikuu kirkon kaarroksissa. Kovin
Tiukasti keltavahakynttilät ne
Valostaa vaskikruunustansa. Niinpä
Suruiseen sydämeenkin toivo tuikkaa.
Oi, näky kaunis! Nuori aamukoi
Kun hohtaa läpi kaunovärisen
Itäisen ikkunan. Oi, terve, päivyt!
Herätät kaikki lapsuuteni muistot.
WILHELM.
Ja mitä merkitsee tuo kulta-arkku
Yl' alttarin?
AKSEL.
Se pyhän Olavin
On arkku.
WILHELM.
Sekö Olavin on arkku?
AKSEL.
Se. Siinä hurskahasti säilytellään
Tän Pohjan pyhimyksen pyhät jätteet.
AKSEL.
Ei; Harald Haarderaade huomas, ett'
Ei sovi pyhän ruumiin juhlallista
Lepoa häiritä; hän mereen arkun
Avaimet heitti. Hiljaa rauhassaan
Nyt jalon pyhimyksen multa lepää.
WILHELM (katselee pylväitä).
Oi, pyhä Innosents, kuink' oivat pylväät!
Vahvemmat niill' on niskat, selkäpiit,
Kuin meillä; uljailevat vielä silloin
Kuin meidän ovat luumme aikoja
Jo turpeen alla uupuneina maanneet.
Mut mitä merkitsee nuot ristit tuossa?
AKSEL.
Pylvästä toista, Wilho, katsokaamme!
WILHELM.
Vaan sano ensin, mitä ristit tuossa.
AKSEL.
Ne ovat Haarderaade, Olav' Kyrre
Ja Mauno kuninkaiden mittamerkit.
Mut, Wilho, tuota toista katsokaamme!
WILHELM.
No, mitä siinä?
AKSEL.
Merkki vähäisempi;
Ei likimainkaan minkään urhon mitta,
Vaan viidentoista vanhan tyttösen;
Ei kiveen hakattuna, puitteisiin
Vaan hienoin viivoin pintaan piirretty.
WILHELM.
Valpuris mitta?
AKSEL.
Varro, varro vähän!
Suo viivytellen ihailustani
Mun enentää.
WILHELM.
Ja milloin piirsit sen?
AKSEL.
Viis vuotta sitte, jolloin Jumalaa
Rukoilemaan ma tulin templiin sekä
Hyvästit lemmelleni sanomaan
Ja isänmaalle. — Kuollut Valpurin
Ol' äiti äsken; Valpur luostariss' ol'
Lukua, ompelua oppiakseen.
Hän viidentoista vanha oli vaan,
Mut, veikkonen, täys sielu enkelinä
Jo silmän sinitaivahasta hymys.
Ol' aamu varhainen kun tänne tulin.
Kuningas Eisten oli päivää ennen
Otettu vangiks, julman surman saanut.
Mua kauhu karkotti pois Norjan maasta.
Maan miesten kesken raju riita riehui.
Mun riehui rinnassani rakkaus.
Ma Herraa rukoelin häätämään
Tuot' tulta, joka, vaikka viatonna,
Mut toki rikollisna, leimusi
Mun kaunokaista orpanaani kohtaan.
Ma rukoilin ja rukoillessan' aukes
Tuoll' ovi luostarin, mist' aina messuun
Anihartaat nunnat tänne tulevat.
Tuloa varhaista ma kummastelin.
Mut, ah, niiss' yks ol' ainoinen, jot' ei
Viel' oltu joukkoon vihitty ja jonka
Suloa huntu säälimättä vielä
Ei peittänynnä. Luontevasti musta
Pukunsa sorjan vartalonsa verhoi.
Hiuspalmikkonsa silkinhienoiset
Ain' alas hartioille riippuivat.
Hän mua ei nähnyt; polvilleen hän lankes,
Ah, tähän, äitivainaans' haudan ääreen,
Kohotti pyöreät käs'vartensa ja
Kätensä kauniit, hartaast' anoen:
"O, Herra, rakkauten' sammuta!
Tue, äiti, tyttäresi puhtautta."
Nyt unhotin mä pyhän Olavin
Ja pyhät kaikki, itse taivaan, sillä
Mun Valpurissan' taivas ilmestyi.
En lemmestäni lausunut viel' ollut.
Pariksi meitä tosin sanottiin
Jo lapsuudessa — pilan vuoksi, sillä
Se sulo impi, Wilho, kallis ol'
Jo silloin poikosenkin sydämelle.
Ma rakkauden rohkeutta täynnä
Nyt liekkivänä lähestyin, ja vaarat
Jo kaikki kadonneiksi näyttivät.
Mun jalkoihini lohikäärmeen lailla
Lamahtui kohtaloni; uljaasti,
Kuin pyhä Mikael, sen päällä seisoin,
Ja kohden taivasta kun lentimillä
Ihailukseni ylös kohosivat,
Mä keihään pedon selkään syöksin. Näin
Luo Valpurin ma astuin. Vasenkäten'
Ma kiersin siron vartalonsa ympär'
Ja oikealla vedin miekkani ja
Nimessä kaikkein pyhäin vannoin: Valpur
On Aksel Thordinpojan morsian
Jo päällä maan, tai tuolla taivaass'.
WILHELM.
Mun aimo veikkon'!
AKSEL.
Amen,
Valpur vavahti:
"Sa vannoit, Aksel? Eikö uskontoa,
Tapoja vastaan ole lempemme?
Samaahan sukua me olemme.
Semmoista naimist' eikö kirkko kiellä?
Ja äitimme, — he kuolinvuoteellansa
Eivätkö vakavasti pyytäneet
Meit' estämähän tunteitamme. Meille
Surua vaan ja surmaa ennustettiin,
Jos vastoin neuvojansa tekisimme.
Kas äitejämme hautakivillään!
Päät nyykyksissä, itkein säälivät,
Syvästi surkuttelevat he meidän,
Lastensa, kovaa kohtaloa!" Wilho!
Mä silloin piirsin merkit pylvääseen
Ja jälleen vannoin: paavin luvan tuon
Ma, taikk' en koskaan — koskaan enää palaa.
WILHELM.
Kuink' onnellista olla määrän päässä,
Varattu kaikella, mit' ennen puuttui.
Nyt nimimerkkejäsi katsokaamme!
AKSEL.
Niin, ensi ennustus se mulle olkoon.
(Menee pylvästä kohden ja havaitsee kukkasseppeleen.)
Oi, Wilho, Wilho! Valpur uskollinen
On mulle; taivas niin ei sininen,
Kuin kukat tuossa.
(Syleilee ystäväänsä.)
WILHELM.
Oi sua onnellista,
Kun rakastat ja olet rakastettu.
AKSEL.
Nyt malttavainen ole Akselille.
Äl' inho, veikko, hänen hellyyttänsä.
Pian on hän onnellinen, sitte nauttii
Hän elämäänsä kera Valpurin
Ja jalon Wilho veikon. Kanssan' Norjaan
Sa tulit tutustumaan Pohjan luontoon;
Sun kaikki tulee nähdä, mutta, Wilho,
Pohjoinen ompi rakkauskin; naista
Arvossa pitämään on Pohjan urhost'
Etelämaiden ritar' oppinut.
Tapoja, mieltä Pohjan tutkia
Jos tahdot, tulee rakkaudestamme
Sun alkaa.
WILHELM.
Lemmi, veikko, uneksi
Ja onnellinen ollos! Rehellisen
Sa Saksalaisen ystäväkses otit,
Ja tosimyötätuntoisuutta tapaat
Sa aina tässä rinnassa.
AKSEL.
Sen tiedän.
Odinin joukko milloin jakaantui,
Jäi kielen juuri toki eheäksi
Ja mielenlaatumme, ja niinpä tulee
Siis Gotilaisten ja Germanilaisten
Ain' ystävinä olla.
WILHELM.
Yhtä uljas
Ritari olit Henrik Leijonan
Sä retkillä, kuin uskollinen sulho
Sa luona lemmenmuistojesi olet.
Nyt rakkautes seuraan sinut jätän
Ja laivaan väelle käskyj' antamaan
Mä riennän.
AKSEL.
Minäkin —
WILHELM.
Ei, esteitä
On sulla. Vallita mun anna vaan.
Nyt kiitos kauniin kirkon näytännästä!
Penkissä tuoll' on matkasauvan vieress'
Se pyhiinvaeltajankaappu, jossa
Pukeutuneena aiot ensikerran
Taas Valpurisi nähdä. Siihen iloon
Nyt jääös; laivassa taas tapaat minut.
AKSEL.
Kuninkaan linnaan sinut saatan, jahka —
WILHELM.
Ma piispaa ensin tervehtäisin; — vaan
Ei siihen kiire, lemmen kiire on.
(Menee.)
AKSEL.
Sa kunnon Wilho, kelpo Saksalainen!
Valio ystäv', uljas aseveikko! —
Kuink' iloisesti päiväkulta paistaa
Niin mieleeni, kuin kirkon kaarroksiinkin. —
Mut mikä haamu himmentämään hiipii
Mun ihanata iloani? Haa!
Se mustaveli Knuuti on! Sen tunnen.
Sen viel' on silmänluonniss' sama luihuus
Ja huulten hymyss' sama kavaluus,
Kuin viisi vuotta sitte. — Karttaisinko?
Mut hän jo minut näki. Viipyneekö
Hän täällä kunnes Valpur tulee? Huuhka!
Vai sinä ensimäisnä vastassani
Tääll' olet. Sepä pahan onnen enne. —
KNUUTI tulee.
Kah, pyhä risti! Näenkö oikein? Aksel!
Kuink', onko Aksel Thordinpoika maassa!
Vai pettävätkö silmäni?
AKSEL.
Kyll' oikein
Ne selittävät, hurskas isä! Aksel
On tässä. Herran rauhaa, veli Knuuti!
Kuink' on nyt teidän?
KNUUTI.
Herra siunatkoon
Sua tervehdyksestäsi! Kuinka on?
Niin on kuin ennen. Papin oloa.
Käyn luostarista kirkkoon, kirkosta
Taas luostariin; sielt' askel vihdoin vaan
On hautaan. Siin' on munkin elämä.
Mut, poika kulta, kuink' on sinun? Oi,
Kuink' olet suureks, jänteväksi käynyt.
Miss' olet ollut, mitä tehnyt? Vuodess'
Urhea sulho kokee enemmän,
Kuin kaikki munkit elin-aikanansa.
Mut miksi olet taas nyt palannut?
(Katselee tarkasti Akseliin.)
AKSEL.
Se kummallista onko teistä, että
Isäinsä maahan Norjan poika palaa?
KNUUTI.
Mä tiedän, miksi maasta läksit. Ah!
Niin oivaa nuoren pojan tarkoitusta
Kaikk' kirkon veljet kiittäkööt. Sa poissa
Olollas tahdoit häätää synnillistä
Halua sulo Valpuria kohtaan.
Siin' oikein teit, teit hyvän, kauniin työn.
Mut, poikaseni, palannut nyt olet?
Viis vuott' on tok' jo kulunut, niin oikein!
Sill' aikaa, arvaan, unhottaa voi paljon;
Ja ihanat on Roomalaisten naiset,
Kuin liljat pyyläät, verevät kuin ruusut,
Niin lempeät kuin kyyhkyt, hehkuvaiset
Kuin tuli. Siellä Pohjan vaaleat kaunot
Pian unhottuvat. Eikö niin, mun poikan'?
AKSEL.
Niin käynee, isä.
KNUUTI.
Niin lie käynytkin,
Jok' oli hyvä, sillä suureen syntiin
Sydämes silloin oli lankeemassa.
AKSEL.
No, kuinka Valpur voi?
KNUUTI.
Kuin immet voivat;
Hän on jo hurskas, hyvä, siev —
AKSEL.
Hän niin ol'
Jo lähteissän'.
KNUUTI.
No niin, hän hehkenee,
Hän hehkenee.
AKSEL.
Vai yhä suloisemmaks?
KNUUTI.
Sit' en voi päättää, rakas poika! Maallist'
Ei suloisuutta munkki tajuu, pitää
Vaan taivaallista silmäll'.
AKSEL.
Onko Valpur
Viel' luostariss'?
KNUUTI.
On toisinaan. Vaan Thoran,
Kuninkaan äitin luona linnass' on
Hän useimmin. Kai pian jo sinne jääkin.
AKSEL.
Niin miten?
KNUUTI.
Morsian viel' Akselin hän
Piloilla kyll' on kylän tyttöin suussa,
Mut tiedetäänpä hyvin, että Hakon
Kuningas Norjan kuningattareks
Pian Valpur neidon ottaa.
AKSEL.
Mitä? Hakon?
KNUUTI.
No, sydämensä kaikell' innolla
Hän Valpur neitokaista rakastaa.
AKSEL.
Ja Valpur?
KNUUTI.
Valpur — samoin häntä.
AKSEL.
Siinä
Sa valhettelit, veli Knuut!
KNUUTI.
Oi, oi,
Nuor' ystäväni! Syntiäs ma varmaan
Sun luulin hurskaasti jo hillinneesi.
AKSEL.
Ei Hakonia hän rakasta, vaan vihaa.
KNUUTI.
Krist' varjelkohon! Vihaa kuningasta?
AKSEL.
Hän onko Valpuria kosinut?
KNUUTI.
On, aikaa jo, ja neidon sukulaiset
Ne kaikki tuohon myöntyivät.
AKSEL.
Vaan Valpur,
Sa munkki, Valpur eipä myöntynytkään.
KNUUTI.
Kristillisyyteen on hän kasvatettu,
Siveyteen; hän tietää, että naisen
On kuuliaisuus paras kaunistus.
AKSEL.
Ei, munkki, kautta taivaan tähtein! Valpur
Ei Hakonille mene, Akselin
Hän ompi morsian.
KNUUTI.
Sa luuletko
Tuon suuren pahennuksen aikaan saavas?
AKSEL.
Hän morsioni laillisesti on,
Niin eessä Jumalan kuin sydämeni.
KNUUTI.
Vaan miten, Aksel? —
AKSEL.
Kuninkaalle puhun
Mä siit', enk' ole velvollinen teille
Tiliä tekemähän. Mun on Valpur
Uhalla kaikkein piruin, — kaikkein munkkein.
(Menee.)
KNUUTI.
Tää oiv' on uutinen! On hyvä mulle.
Tää kirkon asiaksi kääntyy. Meidän
Pääpiispa tähän seikkaan tuskin puuttuu;
Hän itse rakastunut ollut on,
Se vanha houkko. Siispä — veli Knuuti!
Hyvällä Aksel Valpurist' ei luovu;
On rakkaudessaan taas unhottanut — —
Ilm'antamaan ma kuninkaalle riennän
Tän koko seikan. Kipeä ja vanha
On Erland; toista piispaa aatella
Pian pitää. Kelpo virka, varsinkin
Nyt näihin ajoin. Norjan kuningas
Hän kaipaa miestä, joll' on älyä
Ja voimaa, joka harras virassaan
On ollut. — Rohkeutta, veli Knuuti!
Nyt tilaisuus tul' aivan parahiksi.
Sit' ei voi sulho kyllin palkita,
Jok' auttaa häntä lemmityistään saamaan.
Tää oiv' on uutinen. On hyvä mulle.
(Menee.)
AKSEL palaa takaisin, puettuna toivioretkeläis-kaappuun, johon kommankynsiä on ommeltu; hänen on kädessään valkoinen sauva ja leveälierinen hattu.
Jo poissa! Hakonille hauskaa sanaa
Vaan riennätä; ma tulen itse. — Häntä
Hän lempii! Hakon Valpuria lempii! —
Mut Valpur lempii minua. Vaan mistä, —
Vaan mistä tiedät, että sinua
Hän lempii? Kuningas on Hakon, Valpur
On impi, naisen osa heikkous.
Häpeä, Aksel! Syntisenkö sopii
Epäillä puhtautta enkelin?
Mut tyttö mielii loistoon! — Aksel, Aksel!
Kun tässä Herran eteen polvilleen
Hän lankes sydän täynnä rakkautta,
Maailman loisteko se silloin kiilsi
Sen puhtukaisen katseessa? — Ah, aika
Tuhoopi kaikki! Pyramiiditkin
Se Niilin lakeoilla pirstoilee,
Kuin paljon muut' — — Oi, rakkaus, et ole
Sä hyvä, puhdas aisto; pelvon, vihan
Ja epäluulon miehen sydämessä
Sä herätät! — — Viis vuotta! Muuttunut
Sill' aikaa olen, tok' en vahingoksen',
Nyt urho olen; tyyni, terävämp'
On katseheni; tumma, taaja parta
On leuassan'; ei miekka tupessaan
Sill' aikaa ruostunut; mua arvoin maini
Suur' Henrik Leijona; ja hänen vuokseen
Mun rinnassan' ja olkapäissäni
On monta kurttunutta arpea.
Jos rakas olin Valpurille ennen,
Niin enemmän nyt lienen miehenä.
Mi mieluisemp' on naiselle kuin miehuus?
(Silmänsä pystyy kukkasseppeleeseen.)
Oi, kukat armahat! Kuin valorikas
Keväinen päivä sinilakineen
Te suruani lievitätte. Thora
Jo impinensä tulee messusta.
Nyt toimeen! Onneani harmaapäänä
Nyt vakoilen. Jos huikentelee Valpur,
Niin pois, niin rientäen kuin tulinkin,
Ja Henrik Leijonan taas joukkoon joudun
Ma nuolta nopeammin; siellä surman
Pian Vendiläisten tapparasta saan.
Ja vangiksi jos joudun, pakanat
Jos Radegastin, Svantevitin, Provon
Tai hirvittävän Sivan alttarilla
Mun uhraisivat, — pahempaa ei tuo!
Jo täällä uhriks jouduin kristitylle
Ma jumalattarelle julmemmalle.
(Menee syrjään. Kuningatar rouvineen ja neitoineen
menee poikki kirkon.)
VALPURI tulee viimeisessä parissa; seisahtuu näyttämön edustalle ja sanoo kumppanillensa:
Svanhvide, mene vaan ja minut jätä,
Ett' ensin tavan mukaan haudoill' isä-
Ja äiti-vainaan rukoilla ma saan.
Sua sitte seuraan.
(Kuningattaren seurue menee pois. Valpuri kumartuu
polvilleen vanhempainsa haudoille.)
AKSEL (joka valepuvussa on palannut, kumartuu myös polvilleen vähän kauemmaksi).
Taivahinen! Tuoss' on
On Valpur! Häntä tuskin enää tunnen.
Kuink' uhka varreltaan! On täysi ruusu,
Mik' ennen vaan ol' umpu. Kuinka kauniiks
On käynyt! Muotonsa on sama vaan.
Mut punaruusut, — surun liljoiks ovat
Ne valjenneet. Mua onnellista! Reippaan
Verevä jos hän ois, mua kammottaisi.
VALPURI (nousee seisoalle katsoen ympärillensä).
Mä yksin olen. Tuossa vaan on vanha
Pyhissä matkustaja polvillaan.
(Menee pylvään luo, jossa nimimerkit ovat, ottaa vanhan
kukkasseppeleen pois ja panee uuden, tuoreen sen sijaan.)
Sä terve, lempiseni! Hyvää huoment'!
AKSEL.
Oi, taivas!
VALPURI (katsoo Akseliin).
Kuinka harras vanhus on.
AKSEL.
Oi, isä hyvä, kiitos armostasi.
VALPURI.
Kuink' autuas on ukko harmaapäinen!
Pyhältä retkelt' on hän palannut,
On huojentanut sydämensä vaivaa;
Hautansa partaall' on hän viatonna,
Puhtaana nyt; kuin helma ystävän
Se hälle aukee. Hyvä Jumala!
Kuink' ihmeen lailla käy maailmass' sentään,
Iloa lapsellista usein vanhus
Kun nauttii, nuorta suru suuri kalvaa.
(Menee Akselia kohden hänen noustessansa seisoalle.)
Sä terve, terve, hurskas vaeltaja!
AKSEL.
Mä kiitän teitä, sulo Valpur neito!
VALPURI.
Sa tunnet minut?
AKSEL.
Tulin Nidarosiin
Osaksi polvilleni langetaksen'
Olavi pyhän arkun etehen,
Osaksi tuomaan teille kirjettä
Ja terveisiä Saksan maalta, jonka
Kautt' tieni kulki. Helfrid orpanaanne
Ma Immersborgissa jo tervehdin,
Ja hyvää vastaanottoa hän mulle
Hyvästä sanomastan' ennusti.
VALPURI.
Mua mailla mantereill' ei tunne kenkään;
Hyv' ystävän' on Helfrid vaan; mut kaukaa
Sa tulet, mitä tuotkaan?
AKSEL.
Helfrid rouvall'
On veli.
VALPURI (punastuu)
Aksel Thordinpoikako?
AKSEL (syrjään).
Oi, liljat ihanaiset, muututten
Taas ruusuiksi! (Ääneen.) Niin, Aksel Thordinpoika;
On kunnon uros, hieman murheinen.
Henrikin leiriss' Saksiss' yhdyimme;
Hän matkastani Norjaan tuskin kuuli,
Kun kirjeen tään hän antoi pyytäin, että
Sen teidän omiin käsihinne toisin.
VALPURI (katsahtaa, pelonalaisena kirkkoon päin; havaittuaan olevansa kahden kesken vieraan kanssa ottaa hän kirjeen).
Tuot, ukko, tiedot tervetulleet!
AKSEL.
Tuonko?
No, Herra teitä siunatkohon!
VALPURI.
Osaa
Sa otat Aksel Thordinpojan onneen?
AKSEL.
Myös Valpur sulon. Kirje lukekaa!
VALPURI (avaa kirjeen ja lukee).
Nuor' Aksel kirjeen kirjoittaa,
Oi, Valpur valioni!
Suo, Herra, että saavuttaa
Se armaan morsioni!
Ma sulle kultasormuksen
Nyt sormellesi annan;
Sua aina lemmin, herttaisen',
Ja mielessäni kannan.
Sa muista, armas, tarkoin vaan:
Sun kihlaan tällä lailla,
Vaikk' Akselisi matkoillaan
On kaukaisilla mailla.
Hän Henrikin on joukossa;
On kultaa kannuksensa,
Velsklannista on miekkansa,
On pulska pukimensa.
Mut unta ei hän öisin saa,
Mik' urhon oisi mieleen;
Sill' enteet monta unelmaa
Jo toivat hänen tielleen.
Äl' erkane sä minusta,
Ain' ollos armahani!
En koskaan luovu sinusta,
Sa Valpur ainoani!
Ja usein onni vaihtelee;
Niin käynee lempivälle,
Ett' Roomast' Aksel saattelee
Pian sulosanan hälle.
Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan,
On eessäs, kyyhkyseni!
Hyvästi, Valpur kaunokkaan',
Sä sydänkäpyseni!
(Tirkistelee surumielisesti kirjeeseen ja
kertoo hitaasti ja alakuloisesti:)
Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan,
On eessäs, kyyhkyseni!
(Aukaisee silmänsä ja havaitsee samalla
Akselin, joka on riisunut valepukunsa.)
Oi, taivahinen!
AKSEL (syöksee Valpuria syleilemään).
Täss' on hän, Valpur kaunokkaan',
Sä sydänkäpyseni!
VALPURI.
Aksel!'
AKSEL.
Valpur!
VALPURI.
Voi, se
Sinäkö olet?
AKSEL.
Ei, en ole Aksel;
Sill' Aksel oli poika murheellinen,
Ja tässä, armas Valpur, syleilet sä
Onnellisinta sota-urosta.
VALPURI.
Mun Akselini, onko mahdollista?
AKSEL.
Uskolliselle sydämelle kaikk'
On, armas tyttö, mahdollista, kaikki
Vaeltajalles onnistui. Nyt on
Hän määrän pääss', ei haudan partaalla,
Ja kiittää Herraa hänen annostansa.
Ma valan vannoin, ett'en palais ennen,
Kuin kirkko lempemme on hyväksynyt.
Kas täss' on pyhän isän lupakirja!
Oi, Valpur, synnittä me rakastaa
Nyt saamme. Rintaa vasten silkkikuoress'
Se säilyy kellertävä pärmäkirja.
Taivainen kirja! Lues: "Hadrianus
Episcopus, servus servorum Dei" —
Niin oikein, niin, tää Rooman kielell' on,
Mut mua sun rakastaa se sallii; niin
Se vanhus hyvä vakuutti. Ja nyt
Mun sydämeni armaisin, sa vanno
Täll' leveällä hautakivellä,
Jonk' alla Harald Gille lepää, meidän
Es'isämme, ett' tänäpänä vielä
Sa tahdot tulla eteen alttarin
Kanss' Akselin sun ylkämiehenäs.
VALPURI.
Oi, tiedätkö, mun Akselini, että
Kuningas on —
AKSEL.
Ma kaikki tiedän, kaikki;
Hän sua rakastaa! — Ja sinä?
VALPURI.
Minä
Rakastan Akselia.
AKSEL.
Taivaista.
Oi kaunopuheisuutta! Vielä kerran,
Se vielä kerran lausu, kyyhky sorja,
Mit' ensikerran sulosuusi sanoi;
En tajunnut sit' oikein vielä.
VALPURI.
Minä
Rakastan Akselia.
AKSEL.
Kuulittenko
Te kaarrokset? Te kuvut korkeat?
Te Herran alttarit? Oi, Akselia
Hän rakastaa! No, siis ei muu kuin kuolo
Erota sua Akselista. Tule!
Mun anna sormus panna sormehes.
(Pudottaa sormuksen.)
Se kirpoi kädestän'!
VALPURI.
Oi, Herra!
AKSEL.
Kieri
Kivien rakoon.
VALPURI.
Harald Gillen hautaan.
AKSEL.
Ma parempia teetän jokaiseen
Sun somaan sormees. Hiuksiis helmiä
Sun palmikoita pitää; ruusuin, liljoin
Koreiltu silkkivaate rinnoillasi
Kohoilla pitää, jalat pienet kenkiin
Hopeasolkisihin verhottaman;
Ja talost' Akselin kun hänen kanssaan
Sa kirkkoon astut, kantaa käskypoika
Upeillen punavaippas laahosta.
Osakseen monta möhkää ritaris
Sai Vendiläisten kultajumaloista.
Urottarens' sa olit, sorja Valpur!
VALPURI.
Kuink', armas sulho, olet muuttunut!
Vaan sydämes ja lempes samat ovat.
Tuon leuan veikar'kuoppaa tuskin näen
Mä enää ihka mustain kutrein tähden.
Kun villiks muutuit! Valpur paljasleukaa,
Siloista poikaa lempi; nyt hän halaa
Päivettynyttä tuimaa partasuuta.
AKSEL.
Ja osottaakses, ett'et tuota tuimaa
Parroittunutta villiä sä viero,
Niin noihin tummiin kihermiin nyt paina
Sileä, silkinhieno leukas, suullas
Kun Akselisi huulille sa painat
Sun rakkautes ensivahvistuksen.
(Suutelee häntä.)
VALPURI.
Mun Akselini!
AKSEL.
Oma Valpurini! —
Niin! Nyt luo Hakonin; nyt rohkeutta
Ja uljuutt' olen juonut! En nyt pelkää;
Mun morsiantan' ei hän multa ryöstä;
Sit' ei hän voiskaan; Pohjoisruhtinas
Hän on; ei voi hän olla alhainen.
Velvollisuuten' niin on uskoa.
Jää hyvästi! Kuink' Akselin on raskas
Eritä sinust', armahani! Vaan
Mun täytyy. Pian jo yhdymme niin lujaan
Ja hellästi, kuin nimimerkkimmekin.
Kas, sulo tyttönen, mik' on tuo A?
V toisin; mikä tämä V? A toisin.
Niin mekin. Olemmehan yksi sielu
Jaettu kahteen, joiden koko riento
On yhdistäytä jälleen. Suojelkoon
Sua Herra! Morsioksi itses pue!
Tääll' ylkänäs taas Akselisi kohtaat.
(Menee.)
VALPURI.
Oi, Aksel! — Kuink' on käynyt urhaan uljaaksi
Iloa, lohdutusta silmäns säihkyy.
Miks, Aksel, lähdit pois ja yksin jätit
Sun Valpuris luo hautojen? Nyt hänen
Silmänsä murheellisna jälleen pystyy
Äitinsä kelmeähän kuvaan. Äiti
Hän huoleisena vielä itkee, niin
Kuin mielis sanoa: "te onnettomat!
Toivossa pettävässä riemuitsette;
Kov' onni rautaseinän rakentanut
On sydäntenne väliin. Vasta haudass'" —
Oi, Herra, hautaan sormuksensa kieri;
Haraldin hautaan! — — Varustuksissaan
Hän tuiman uhkaavana seisoo, kuollut
Kuningas, kulmakarvat kurttuneina
Ja käsi kalvassa. Es'isämme!
Voi, älä suutu! Aksel paavilta
On lupakirjan tuonut. Naimisemme
Ei rikos ole enää. — Mutta ah!
Hän heltymättä yhä uhkaa vaan.
Ja sormus Akselin, — oi, kaikki pyhät!
Se kieri hautaan esi-isämme.
(Menee.)