TOINEN NÄYTÖS.
Kuningas Hakon. Reinen Sigurd.
SIGURD.
Sä terve, onnekas, mun Hakon herran'!
Nyt, näemm', on kirkkoon käyminen, jos varmaan
Tavata tahtoo Norjan kuningasta.
HAKON.
Sa tuotko, Sigurd, meille tietoja?
Sull' onko Erlingistä vihiä?
SIGURD.
On kauppalaiva purjehtinut vuonoon;
Se salaa öiseen aikaan pistäynyt
On Bergenistä; huonoj' uutisia
Se tuopi: nuorta Maunoa ylt'ympär'
Etelä-Norjaa valitaan ja Erling
Pahasti Bergenissä riehuu. Surman
Sun valtamiehes Arne Brigdeskal
On saanut; samoin Ingebjörn, maaherra.
Ja kaikki kauppalaivat Bergenissä
Pidätetään, ett'eivät Nidarosiin
Tois sanaa Erling Kalton varusteista.
Tän viime tiedon sattumalta saimme.
HAKON.
Se konna mielii moista tervehdystä,
Kuin Inge Bekesudiss' sai.
SIGURD.
Mut, herra!
Mies viisas vihollistaan väkevää
Ei ylenkatso. Onnensattuma
Ei aina auta, niin kuin viimein, jolloin
Gregorius Daginpoikaan osuit jäällä.
Ei Erling ole mikään konna niin
Kuin Inge kuningas, se rämppäkontti.
Hän lapsest' alkain rautaa sietämään
Jo tottui. Njörfaraumassa hänt' itse
Blaamandin tappara ei kaataa voinut,
Kun Ragnvald jaarlin kanssa Särklantiin
Hän purjehti ja matkall' iski kiinni
Uljaaseen Dromundiin. Siit' ottelusta
Hän päätään vielä pitää kallellaan
Ja Erling Kaltoks sanotaan.
HAKON.
Me koemme
Toiselle puolen häntä sivaltaa,
Niin kaatuu, arvaan.
SIGURD.
Jumala sen suokoon!
Mut, herra, ukon rohkeutta siedä.
Sä mitä toimit hautain keskellä?
Ja miksi huokailet kuin heikko nainen?
Verekset kasvos miks on vaalenneet?
Miks silmäs palavat kuin juopuneen?
Oi, Hakon, voiko nainen häirähyttää
Urhoollisuuttasi ja reippauttas? —
Maakunta kaipaa kunnon valtiasta,
Joss' urheasti Haarderaaden voima
Ja Maunon mieli yhdistyvät. Sun nyt
On Norjan valtaistuin, kaatuneet
On vallanperijät, ja oikeus
On valtikkasi omistava sulle
Viimeisnä Harald Gillen jälkeisenä.
Nyt toinen suku taasen sodall' aikoo
Sisällisellä verta vuodattaa;
Kas, Hakon, Norjan toivo vaan on sinuun!
Tanskassa Valdemar jo näytti, kuinka
Pian urho riidan sovinnoks voi muuttaa.
HAKON.
Vihollisestan' esikuvaa mulle?
SIGURD.
Sa kunniassa ole vertaisensa,
Vioissa ällös! Näiden kiviseinäin,
Tuon Augustinon ylpeyden merkkein
Sisällä ällös enää haaveksiko.
Hän toisia nyt Bergenissä tekee
Sua vastaan Erling Kalton hyväksi.
HAKON.
Äläspä huoli, Sigurd! Kaipuuni
Jo pian saa tyydykkeen.
SIGURD.
No, joudu siis!
Mut toimi lyhimmästi. Halus häädä,
Ravista rakastaja pois ja sulho,
Ja sankarina tule urhoin joukkoon.
HAKON.
Niin, sankarina Erling Kalttoa
Me vastustamme.
SIGURD.
Kylläp' on jo aika
Sit' aatella; ken sulle takaa, ett'
Ei Erling päälles karkaa? Kokoo laivas
Ja sodan merkki soitata jo tänään!
Kovasti saata sotatorvi soimaan!
Pue sotapuku päällesi ja näytä,
Ett' olet sotakelpoinen ja valmis
Kavaltajia vastustamaan.
HAKON.
Huomenn', —
Niin, Sigurd, huomenna! Vaan tänään on
Mun mahdoton.
SIGURD.
Mut huomenna on ehkä
Mahdottomampi vielä, Erling yöllä
Jos hyökkää päällemme. Äl' unhota —
HAKON.
Äläkä unhota sa kunnioitusta.
SIGURD.
Uskollisuudest' yksinkertaisesta
Vaan olen haastanut. Se mua kiusaa,
Ett' Erling Kalton juoruj' uskotaan,
Kun eräs seikka niitä vahvistaa.
Kas, kansantaru kertoo Harald Gillen
Vilpillä Norjan valtaohjat saaneen,
Ja että rangaistukseks siitä kuin
Myös julmuudesta Mauno Blindeä
Ja Reinald piispaa kohtaan käy niin pahoin
Nyt jälkeisilleen, että koko Gillen
Suvulla menestystä, onnea
Ei ole missäkään sen hankkeissa.
Niin kansa kertoo. Mua se kiusaa.
HAKON.
Tarut
Senlaiset vanhaa ämmää kiusatkoot,
Ei vanhaa urosta!
SIGURD.
Mut arvoisuutta
Ja enteitä on kansan taruissa.
HAKON.
Ja taikauskoisuutta. Tuolla tulee
Knuut veli.
SIGURD.
Siin' on _epä_uskoisuutta,
Mut arvoisuutta ei. Se viekastelija!
Ma moista inhoon mustaa etanaa.
Nyt tule, Hakon! Mato madelkoon.
HAKON.
Kuninkaan rippi-isäst' arvoin puhu.
SIGURD.
Sun rippi-isästäs? — No, Herran nimeen.
HAKON.
Mull' asiaa on hälle tärkeää.
SIGURD.
Sun asiaas siis Jumal' armahtakoon!
Hyvästi! Hevin juur' en pakoon pötki,
Mut moista mustaa pirua ma pelkään.
(Menee.)
HAKON.
Mokomin kuntoineen ja voimineen
Hän suututtaapi. Ikikurittaja.
Kuink' on tok' itseviisaan mieleen laittaa,
Ojentaa toisen haluja, joit' ei
Häll' itsell' ole. Sodass' sinä vaan
Ilosi löydät; sikspä Hakoninkin
Pitäisi siinä riemuns' saaman. Sinun
On lemmenliekkis sammuttanut vanhuus,
Siks Hakoninkin sydämensä liekki
Pitäisi estää. Kuinka järkevää!
Jäin, lumin talvi soimaa kevättä
Sen kukkimisesta. Ei, rakastaa
Ma tahdon, rakastaa mun sydämeni
Nuoruuden kyllyydellä. Sinust' olkoon
Kuningaskuntanani Nidaros
Ja Bergen, Vigen, mikä hyvänänsä;
Minusta on se sydän Valpurin;
Sit' ei voi mikään Erling multa ottaa,
Kun armahasti lempeni on ensin
Sen sulokruunun mulle valloittanut.
(Munkille, joka kunnioittavasti seisoo syrjempänä.)
Knuut veli, tule, tule lähemmäksi;
Jo vanhus meni.
KNUUTI.
Hämmästyin kun hänet
Näin täällä kirkoss'; ensikerran kahteen
Vuos'kymmeneen!
HAKON.
No, löysit Valpurin?
Sa puheell' älyisellä koetitko —
KNUUTI.
Vai koetitko? Voi, teidän armonne!
Älyinen puhe kyllä muuten paljon
Saa aikaan; mutta täss' on puhe turhaa,
Kun päälle päätteeks —
HAKON.
Mitä?
KNUUTI.
Vanhat houreet,
Unohtumaton lempi, tiedättenhän!
HAKON.
Ja etkö voi niin hornan hirveäksi
Kuvailla sitä, että säikähtyis hän?
Pait sitä, etkö kaikin mokomin
Voi näyttää hälle todeks, että moinen
Kosija, jok' on ihan kadonnut,
On joko uskoton tai kuollut!
KNUUTI.
Turha
On, herra, naisten kanssa kiistellä,
Etenkin kun ne innoin rakastavat.
Ne mitään perusteit' ei ota lukuun,
Ei aikaa, eikä paikkaa. Rakkaansa
On aina heidän luonaan, itse vaikka
Varjaagein kanss' se oisi Kreikan maalla
Kyrialaksin väessä; —
HAKON.
Kova onni!
KNUUTI.
Sit' enemmän, kun se yht'äkkiä
On Nidarosissa.
HAKON.
Kuin, mitä?
KNUUTI.
Sanon:
Sit' enemmän, kun se yht'äkkiä
On Nidarosissa.
HAKON.
Kuin, Nidarosiss'?
KNUUTI.
Siks Olav' Trygvenpoik', es'isänne,
Tän hyvän kaupunkimme nimitti.
HAKON.
Haa, munkki!
KNUUTI.
Anteeks! Varmaan luulin teille
Jo sanotuksi, että palannut
On Aksel Thordinpoika.
HAKON.
Palannut?
KNUUTI.
Vai ette tiedä? Suokaa anteeks, että
Mä syytön ensin sanan teille saatan
Noin vastenmielisen.
HAKON.
Vai Aksel täällä?
KNUUTI.
Hän teitä, herra, joka paikass' etsii.
HAKON.
Ovatko vallat kaikki liittoon käyneet?
Vai Aksel täällä? Valpuriin häll' onko
Viel' aatteet samat?
KNUUTI.
Aatteet? Hyvä herra!
Milloinka rakastaja aattelee?
Kuin Hekla hänen hehkuu mielensä
Syleilemähän mielitekoistaan.
HAKON.
Saas nähdä, kumpi tässä shakkipeliss'
Saa voiton!
KNUUTI.
Varjelkaatte, herra hyvä,
Kuningas juoksurilta. Maltilla ja
Älyllä pelin voittaa voi ja pitää
Myös kuningattaren. Mun sallittenko
Vapaasti puhua?
HAKON.
No, puhu!
KNUUTI.
Aksel
On uneksija nyt kuin ennenkin.
Hän Saksass' aika ajoin ajelehti
Ja Henrik Leijonan on retkill' yhtä
Ja toista onnenkauppaa koetellut.
Tuon Saksan rahtinahan joku sana
On poikamiehen mieltä kiihottanut.
Hän itseluottamuksesta nyt kuohuu
Ja luulee itselleen kaikk' onnistuvan.
Tuo vanha paavi, pyhä Hadrianus,
On mennyt ajast' ijankaikkisuuteen.
Nyt paavinistuimesta Aleksander
Ja Viktor kovin riitelevät. Tosin
Kirkolliskokouksiss' Aleksander
On valittu, mut Fredrik Punaparta
Hän Viktoria puoltaa. Kaikkiall'
On sodan melske. Henrik Vendissä
Ja Fredrik Italjassa riehuu; Tanskan
Ja Norjan mailta kuulunut on kauan
Sisäistä sotaa, hävitystä, murhaa.
Ritarit uljaat käyttävät tät' aikaa:
Mit' enemmän pääherran valta vaipuu,
Sit' enemmäksi nousee ritarein.
Heist' on nyt paaveilla ja kuninkailla
Kyll' omiss' asioissa tekemistä,
Ja kukin luulee saavans' omin päin
Nyt tehdä; — moista aikaa Aksel käyttää.
HAKON.
Niin totta, kuningas kuin —
KNUUTI.
Suosiolla
Olette, teidän armonne, mun suonut
Vapaasti puhua; siis pyydän loppuun
Mua kuulemahan. Teidän armonne
Suloista Valpuria rakastaa —
Se luonnollist' on; hän on ihana.
Te Aksel Thordinpoikaa vihaatten —
Se luonnollist' on; hän se onnellinen.
Te toki voittavanne luuletten —
Se luonnollist' on; tehän voimallinen.
Niin kauas kaikk' on oikein, luonnollista
Ja paikallaan. — Nyt edellensä! Aksel
On tullut, kosii sulo Valpuria,
Jok' orpo on; te Norjan kuninkaana
Olette hällä isän sijassa.
Teilt' Aksel hänen kättään pyytää saa;
Niin, kättä, jota ette mainittuin
Kukistumattomien, luonnollisten
Ja hyväin syiden tähden hälle anna.
Ei tässä vielä mitään peliä;
Asia menee suoraa menoansa
Ja vastuksetta; menoa, jok' aivan
Käy kuninkaalle hyödyksi. Täss' siis
Ei teidän ole tarpeen, hyvä herra,
Ei sanakiistalla tai muulla tavoin
Kuninkaan arvoisuutta sikseen heittää.
Nuor' Aksel tulee alamaisena;
Hän arvoisasti asiansa sanoo. —
Palattuansa Nidarosiin hän
Epäilemättä kuninkaalle tarjoo
Nyt palvelustaan Erlingiä vastaan.
No, moista tarjousta evätä
Ei sovi. Hän nyt jatkaa; Valpuria
Hän pyytää, — se on kirkon asia!
Te lähetätte hänet pappein luo.
Ma kirkonkirjan tuon ja toteen näytän,
Ett' Aksel sukua on Valpurille.
Velvollisuuden mukaan piispa vanhan
On tekeminen, mitä luonnostaan
Hän varmaan tekee aivan vasten mieltään.
Kuningas vakaa arvossaan on ollut, —
Ja kuitenkin on määrän päähän päästy.
HAKON.
Mä hyvin näen, mik' erotus on tuiman
Sigurdin karkealla uljuudella
Ja sinun ystävyyden neuvollas,
Mun rippi-isäni! Niin olla pitää.
Pyrkiihän ihmissydän onnehensa,
Käy kiinni joka keinoon, jonk' on luonto
Leimannut lailliseksi. Hänen lempens'
On vastoin kirkkoa ja tapojamme;
Mun viaton, siks taivas on sen turva.
Tuo, veli Knuut, tuo kirkonkirja tänne
Nyt heti!
(Knuuti menee.)
Siin' on Sigurd oikeassa;
Huokailla Norjan kuninkaan ei sovi,
Ei kaihoon kuolla. — Hänen pitää tulla
Mun kuningattareksen' joko ehdoin
Tai väkisin. Hoo, impi on kuin lapsi,
Sit' itkee, mit' ei viisaus sille myönnä,
Mut heittää huolen pian ja älykästä
Johdattajata kiittää, joka sen
Todellisehen onneen pakoitti.
Mies sorja eikö ole Hakon? Reipas,
Nuor', innokas? Ja eikö kuningas?
Kuningas Trondilaisten! Moisen kansan,
Niin uljaan, ett'ei itseään sen luulis
Muun suovan hallita, kuin taivaan Herran.
Mun Valpur ompi oleva. Mut näenkö
Ma oikein? Vihani, äl' ylly! Hiljaa
Nyt, sydämeni!
AKSEL tulee.
Terve, onnekas,
Sa, Hakon Herdebred!
HAKON.
Ma tulostas
Jo kuulin, Aksel! Terve tultuasi!
AKSEL.
Sanottiin, että täällä kohdata
Sua saisin; siksi —
HAKON.
Terve, heimolainen,
Niin, terve tultuas! Mink' ansioksi
Lukea saa sen onnen, että näen
Taas sinut, Aksel? Olemme jo luulleet
Niin ylhäiseks sun tulleen ritariksi
Henrikin luona Saksass', että tuiki
Jo olit Norja raukan unhottanut.
AKSEL.
Ei ole Norjalaisen, Tanskalaisen
Tapana isänmaataan unhottaa.
Hän maissa vieraissa voi vaeltaa laajan,
Vaan kerran varmaan isänmaahan palaa
Hän taas, tai vie hän myötäns' isänmaan ja
Perustaa pienen Tanskan, Norjan milloin
Englantiin, Ranskaan, milloin Velsklantiin,
Tai minne parhain sopii.
HAKON.
Moni urho
Ajoiksi matkaan läks, kun kotimaassa
Hän rauhaan kyllästyi, tai milloin tulva
Tai rutto, nälkä kotilieden luota
Pakotti hänet. Sun ol' laitas toinen;
Veristen miekkain melskatess' sä läksit,
Kun kyll' ois kunnon urhon työtä ollut;
Vois siitä luulla, että vieraan maan
Sa katsot paremmaksi isänmaatas.
AKSEL.
Mun isänmaatan'! Mik' on isänmaa,
Mi veljeskansa, vimma, vallanhimo
Kun joka suoness', sydämessä kiehuu?
Mitk' ovat urhon, mitkä alamaisen
Velvollisuudet, milloin tehtävät
Ja siteet kaikki raukenevat. Jok' ei
Henkensä kaupall' auta kuningasta,
Niin vastoin- kuin myös myötäkäymisessä,
On ilkiö; mut mikä urhon neuvoks,
Kun valtaan pyrkii neljä kuningasta,
Ja kaikki yhtä suurell' oikeudella
Ja kaikki veljeksiä, vaikka kohta
Petoja, pyöveleitä toisilleen?
Mun isävainajani Thord Huusfreia
Ol' oivan isäs, Sigurd kuninkaan,
Mies uskollinen, urhokas; hän seisoi,
Hän kaatui kanssaan. Skotlannista Eisten
Kun tul' ja oli nuoruutesi turva
Ja peri Sigurdvainaan valtiuuden,
Niin häntä palvelin ma sikskuin Ingen
Hän joutui käsihin ja hänen selkääns'
Ilettävästi risti kirveell' lyötiin,
Kun hän jo oli henkiheitollaan.
Nyt kuningas ol' Inge. Oisinko
Mä sentään jäänyt? Vannonutko hälle
Uskollisuutta, isäs surmaajalle?
Pelolla, huolin silloin pakenin.
Kov' onni on nyt ohi. Eistenin
On joukko sinut valinnut ja Ingen
Sa kaasit. Norjan hallitsija sinä
Nyt oikeudell' olet. Täällä minä
Nyt olen taas ja Trondilaisena
Ja sotilaana, serkkunas ma tarjoon
Vihollisias vastaan kättäni.
HAKON.
Sa kauan, Aksel, Tanskan Valdemarin,
Mun vihamiehen' ystäv' olet ollut!
AKSEL.
Mun häntä tunteissan' hän ei sit' ollut.
Hän rakastettav', uljas urho oli;
Niin on hän vielä. Häntä avustin kun
Vehkeistä huolimatta urhokkaasti
Hän varmistautui valtakuntaansa.
HAKON.
Hänenkö valtakuntans'? Barbarossan,
Sa tarkoitat. Vaan läänitykseks eikö
Hän Saksan keisarilta Tanskaa saanut?
AKSEL.
Se läänitys ol' ilmanpieksentää.
Vaan Vendiä se koski. Kujeilla
Sai Fredrik hänet vietellyks St. Jean
de Laune'ii, siellä häntä suostuttaakseen.
Kaikk' keisar' Punaparran juonta nauroi.
Mut Valdemar niin arvoss' oli Saksass',
Ett' äitit häntä vastaan vaelsivat
Kaupunkein porteille ja pyysivät
Lapsiinsa hänet koskemaan, ne että
Kurissa, kasvannossa karttuisivat.
Ja maamies pyysi hänet ottamahan
Jyviä kouraansa ja pellolle
Ne heittämään, ett' oiva sato saatais.
HAKON.
Ja moista keisaria palvelit sa?
AKSEL.
En; Saksin herttuata palvelin
Ma, suurta Henrik Leijonaa.
HAKON.
Niin, suurta!
Mä äsken kuulin hänest' esimerkin,
Mi mulle mieleen on, mi näyttää, ett'ei
Vaan uljas, voimakas hän ole urho,
Vaan tunnollinen kristittykin: hän
On vaimostaan Klementiasta itsens'
Erottanut sen vuoks, ett' toisillensa
Sukua liian läheistä he ovat.
AKSEL.
Se perisyy ei ollut. Sotilas
On Henrik, Leijona; hän mahdikkahan
Kuningassuvun tahtoo perustaa;
Ei vaimons' saanut hälle poikia,
Se pääsyy oli. — Ett' tuo toimi mulle
Ei mieleen ole, varmaan arvaat, Hakon
Kuningas, koska tiedät Valpuria,
Mun sukulaistani, mun rakastavan;
Ett'et sä esteit' onnellemme tee,
Ma toivon.
HAKON.
Onko mahdollista? Vielä
Et tuota hulluutt' ole unhottanut?
AKSEL.
Niin vähän, että Valpurin, jos sallit,
Ma morsiona vielä tänään veisin
Luo alttarin.
HAKON.
Hei, Aksel, hätäinen
Sa oletkin.
AKSEL.
Ei hätäinen se sulho,
Jok' uskollisna viisi pitkää vuotta
Odotti morsiantaan.
HAKON.
Morsiantaan?
Ja onko toden varma, että Valpur
Sua lempii?
AKSEL.
Katso, nimiemme ympär'
On seppele; sen sitonut on Valpur.
Viis kesää kaikin päivin kukkiaan
Maa moiseen antoi seppeleeseen, jonka
Mun Valpurini somat sormet sitoi.
Tuon nimimerkin?
AKSEL.
Piirtänyt on Aksel.
HAKON.
Tuon seppelehen?
AKSEL.
Sitonut on Valpur.
HAKON.
Haa. —
AKSEL.
Kuule, Hakon! Silmäs palavan
Mä näen ja sydämesi tilan tunnen.
Rehellisesti, Norjalaisen tavoin,
Mielemme asioista puhukaamme.
Mä teeskennell' en tahdo. Valpuria
Ma rakastan ja Valpur minua.
Kas, Hakon! Kuningas sa olet, suuren
Ja uljaan uroskansan kuningas;
Rehelliseltä langoltas nyt voitko
Omaansa ainoaa sa ottaa — hänen
Morsiantansa? Kunnia sua kutsuu.
Sun syntyperäs urotöihin, toimiin
Sua viittaa. Viel' ei lemmenhetki tullut.
Sen Onnettares oivaltaa ja kutsuu
Sua uljaan Urottaren kisoihin.
No niin! Sen kutsua sa seuraa; voimin
Vihollistasi vastaan varustau,
Tee tuuma tyhjäks, sun jok' aikoo syöstä
Istuimeltas. Mon' uljas mies sua seuraa,
Ja viime verenpisaraan on Aksel
Hyvyytes maksava, jos Valpurin
Sä hälle annat.
HAKON.
Lanko! Selvästi
Sa tilas ilmi tuot, ja tuokiossa
Sun sydämestäs tulvaa tunteita
Mit' erilaisimpia. Tyttöä
Sa kosit samassa kuin sotaurhoks
Sa kuninkaalles tarjout; mua neuvot,
Varoitat ukon lailla samassa
Kuin kiivaan nuorukaisen tavoin turvaat
Mun sydämeni hyvyyteen. Suo, että
Vakaasti, arvolla ja järjin Hakon
Sun puhees sekasotkuun vastaa. Oikein
Jos ymmärsin, niin Trondilaisena
Minulle, Trondilaisten kuninkaalle,
Uskollisuuttasi ja puolustustas
Sa tarjoit vastaan Erling Kalttoa.
AKSEL.
Niin ihan vilpittömästi ma tarjoon.
HAKON.
Ja hyvän tarjosi ma otan vastaan
Samalla lailla.
AKSEL.
Tämä kädenlyönti
Mun tekee uskolliseks urhoksesi.
HAKON.
Mä kiitän sua ja tunnustan sun arvos. —
Mut mitä tuohon toiseen seikkaan tulee,
Sun muka vainumaasi lemmenliekkiin
Ja julmuuteen ja muuhun, jota pelkäät,
Niin täytyis ylhäisyyten' katsoa
Sit' arvonannon puutteeksi, jos en
Ma kiihkostasi tietäis. Valpur impi
On jäänyt orvoksi, mut häll' on turva
Mun kuninkaallisessa voimassani.
Jos kaunoisen tän armaan ottamalla
Mun kuningattareksen' siveyttä
Ma palkitsisin, ihanuutta, jok'
On kruunun arvoinen; jos siten voisin
Ma tukehuttaa lemmen tuon, min kirkko
Sanoopi synniks, saisin hellyydellän'
Hält' unhotuksiin moisen sulhon, joka
Viis vuotta tietymättömiss' on ollut —
Se rikos oisko?
AKSEL.
Jalo Hakon! Nyt mä
Tajuan sinut: tahdoit kuninkaana,
Isällisenä hyväntekijänä
Hänt' ihanaista hellien suojella,
Keventää hänen elämäänsä. Sin' et
Rakastanut, — ja niin on kaikki hyvin.
Se sama hyvyys, sama ystävyys,
Sua joka Valpuria puolisoksi
Kehoitti ottamaan, nyt aikeestas
Sun luovuttaa, kun kosija on täällä
Ja Valpur immen onnen ehtona
On pyhä liitto tää.
HAKON.
Sä yhä puhut
Kuin juopunut. Mä enkö rakasta?
Ja miks en? Mistä olet nähnyt sen?
Sinäkö vaan voit nähdä ihanuutta,
Suloa Valpurin? Ja eikö urho
Vois rakkautta tuntea, vaikk' ei
Hän sinun laillas huiman hurja ois?
AKSEL.
Sa rakastat siis Valpuria?
HAKON.
Niin
Kuin mies ja niin kuin kuningas. Mä hälle
Suon hyvää; tahdon, että naimisensa
Perustuu puhtaisuuteen, laillisuuteen.
Ma muuten voinen tehdä elämänsä
Yht' onnelliseks, riemuiseks kuin sinä.
AKSEL.
Elämän onnen rakastava näkee
Vaan valitussa armaassaan.
HAKON.
Sä siis
Se onnellinen olet valittu.
AKSEL.
Välimme tämän Valpur ratkaiskoon.
Jalona sankarina naisen mieltä
Sa kunnioita, kuninkaana pidä
Myös arvoss' alamaises oikeutta
Ja kristittynä pyhä taru muista
Nabothin viinamäestä!
HAKON.
Omin valloin
En tahdo tässä tehdä; mut ei Valpur
Saa väliämme päättää. Impyelle
Lain mukaan holhoja on pantu; itse
Ei asioitaan saa hän hoitaa, päättää.
Välimme pyhä kirkko ratkaiskoon.
AKSEL.
Mä siihen tyydyn.
HAKON.
Ällös luulko, että
Tyranniks Hakon aikoo, ällös myös,
Ett' onnestaan hän syyttä suotta luopuu,
Kun kirkon laki sinut sulki pois.
AKSEL.
Se tosiaikees onko?
HAKON.
Olavi, mun
Valittu pyhimykseni, sen kuuli.
AKSEL.
Miel'alaa moista rehellinen älköön
Pelätkö, rakastava älköön surko.
Sun luottaa vaatimukses kristityn
Velvollisuuteen; niinhän Akselinkin.
Sen vuoksi juur' ei Valpur häntä nähnyt
Ei moneen ikävöintävuoteen eik'
Ois, jalo Hakon, nähnyt milloinkaan,
Joll' ei se Jumala, jok' uskollisen
On lemmen hellä turva, mulle tietä
Ois kautta kirkon pyhäin kaarrosten
Luo Valpur immen luonut.
HAKON.
Mitä sanot?
AKSEL.
Isällisestä Hadrianon kirjeestä
Täss' otteen sulle annan; hänen itse
Kirjoittamansa sai jo arkkipiispa.
Se kirje katkaiseepi Aksel sulhon
Sukulaisuuden Valpur sulon kanssa.
Ei naimisemme ole rikos enää.
HAKON (puhkeevalla kiivaudella).
Oi kavaluutta helvetin!
AKSEL.
Kah, kuinka?
Kuningas Hakon Herdebred ois pannut
Tuon rehellisen ehdon Akselille
Vaan siinä aikeess', että hälle ois
Sen täyttäminen mahdoton?
HAKON.
Pois, pois
Mun silmistäni!
AKSEL.
Hakon, Hakon!
HAKON.
Pois,
Ma sanon. Kauanko sa, alamainen,
Puheella tyhmän rohkealla tohdit
Mun kärsivällisyyttän' koetella?
AKSEL.
Ma Trondilainen olen Gillen juurta
Kuin sinä. Arvollisna sotilaana
Ma joukoss' olin Henrik Leijonan,
Sun sotilaas nyt olen, mut en orjas.
Mun morsioni sulo Valpur on.
Sun valtas kirkon pyhyyteen ei yllä.
Hänt' eteen alttarin nyt menen tuomaan.
Sä mieles malta, himos hillitse!
Se kunnon sankarin on suurin voitto.
HAKON.
Pois, sanon.
AKSEL.
Jumal' asiamme päättää.
(Menee.)
HAKON.
Ja tääkö loppu unelmilles? Tää
Sun kohtalosi, Hakon Herdebred?
Tuo tuolla sulta ryöstää valtakuntas,
Tää tässä morsiames sulta ryöstää.
Mit' on sull' enää ryöstettävää? Haa!
On sydän raivoinen. No niin! Mut sit'
Ei ole helppo ryöstää. Kostoa
Se kuohuu, verta janoo, tuima sydän.
(Havaitsee Knuutin, joka viime kohtauksen loppupuolella on tullut sisään, laskenut pois kirkonkirjan ja lukee hyvin tarkaten pärmäkirjaa, jonka Hakon on pudottanut.)
Sä mitä tahdot, munkki?
KNUUTI (tyvenesti, silmiänsä pärmäkirjasta luomatta).
Sallittenko —
HAKON (tirkistelee mielikarvaudella seppelettä ja nimimerkkiä, vetää miekkansa ja lyö ne ynnä suuren lastun kanssa irti pylväästä).
Sä hyvin osuit, miekkani! Niin pitää
Sun lyömän side, joka tuohon konnaan
Mun kaikkisuuten' yhdistää. Kuink' osas
Hän kavalasti asiansa ajaa
Ja sanan suustan' onkia. Mut varro,
Sa petturi! Eip' onnistu sun vehkees.
Sit' ihanaa et rintaas likistää
Sa saa, niin kauan kuin tää pää on pystyss'.
Sen vannon kautta kruununi.
KNUUTI (yhä lukien silminnähtävällä ilolla).
Jos teidän
Armonne sallis —
HAKON.
Poijes kirjoines
Ja ole vaiti! Kielen pieksennällä
Vaan munkit onnen rataa raivailkoot.
Kuningas valtaa käyttää kuninkaan.
Ja kautta korkeuteni, niin mä teen.
Ripsaana poikana sais Hakon sulle
Kai näyttää kynttilää eess' alttarin?
Häävuoteelle kai sillä sinut saattaa?
Häävuotees punaruusuin, punaraitein
Saat koreilluks ja rikinsini-patjoin.
Niin käyköön! — Mitä tahdot, munkki?
KNUUTI (on lukenut loppuun).
Teidän
Armonne, sanasen jos —
HAKON.
Vait, sa kuotus! —
En tahdo hautain keskell' enää hiuet'
Enk' aikaa munkkein kesken menettää,
En myös — sen, Sigurd, lupaan — haaveksia.
Pois ravistan ma rakastajan; nautin
Iloan' niin kuin mies, ja, uljas Sigurd,
Sua seuraan urhona ja kuninkaana.
(Kiitää pois.)
KNUUTI.
Niin raivokas kuin hukka. Kuulkaa, Hakon
Kuningas! Koko kirj' on voimaton.
On tärkein kohta unhotettu. Kuulkaa!
(Rientää kuninkaan jäljessä.)