II.
Toinnuin lopulta ja kiirehdin pois tuosta talosta, jossa minulla ei ollut toivoakseni enään mitään toimitettavaa. Ensinnä täytin taskuni rahoilla, heitin kukkaron nauhat kaulani ympäri ja sidoin ne lujaan solmuun sekä panin itse kukkaron niin piiloon vaatteeni alle povelleni ettei kukaan sitä siitä löytäisi. Kenenkään huomaamatta pääsin puistosta pois, saavuin maantielle ja aloin kävellä kaupunkiin päin. Ei aikaakaan, kuului takaa huuto: "Arvosa herra, kuulkaahan, kuulkaahan!" Katsoessani taakseni, näin muutaman eukon, joka huusi: "katsokaa eteenne, olette hukanneet varjonne". "Kiitos hyvästä neuvostanne!" vastasin ja heitin kultarahan eukolle sekä poistuin puitten varjoon.
Kaupungin portille tullessani, huusi minulle portinvartija: "Mihinkä olette varjonne jättäneet?" ja kohta sen jälkeen kaksi vaimoa säikähti, nähdessään minut, ja huusi: "Hyvänen aika, mies paralla ei ole varjoa!" Minua alkoi jo suututtaa ja huolellisesti rupesin välttämään auringon paistetta. Vaan se ei käynyt kaikkialla laatuun, esimerkiksi muutamalla leveällä valtakadulla, jonka poikki oli minun mentävä, sinä hetkenä päälle päätteeksi, onnettomuudekseni, kun pojat olivat koulusta kotiin menossa. Muuan kyttyräselkä poikaviikari — muistan tarkkaan vieläkin minkänäköinen hän oli — äkkäsi heti, että olin varjoton. Hän paikalla huutamaan kaikille sen kaupunginosan koulunuorisolle tiedoksi varjottomuuttani, eikä aikaakaan kun alettiin heittää niskaani kiviä ja lokaa. "Oikeilla ihmisillä on tapana ottaa varjonsa matkaansa päivänpaisteeseen lähtiessään!" pahukset huusivat perässäni. Päästäkseni heistä rauhaan aloin heittää rahoja heille kourittain ja hypähdin muutaman issikan vaunuihin, jonne moniaat sääliväiset ihmiset minua auttoivat.
Käskin ajurin ajaa täyttä vauhtia poikalaumaa pakoon ja yksikseni jouduttuani aloin katkerasti itkeä. Mieleeni juolahti se ajatus, että niinkuin kulta on tässä matoisessa maailmassa ihmisarvoa ja hyvettä arvokkaampaa muka, samassa määrässä pidetään varjoakin kultaa parempana; ja niinkuin ennen olin pitänyt omantuntoni rikkautta kalliimpana, olin nyt varjoni halpaseen rahaan vaihtanut. Kuinka minun käyneekään!
Olin vielä vallan kauhistuksissani saapuessani siihen vanhaan, pieneen ravintolaan, jossa olin kysellyt herra Tuomas Johnin osotetta; minua sen ohessa hävetti niin kehnoon ja matalakattoiseen suojaan enää meneminen asumaan. Noudatin sieltä tavarani, vastaanotin halveksivaisesti sen huononnäköisen matka-laukkuni, heitin moniaita kultarahoja palvelijalle ja lähdin ajamaan kaupungin paraimpaan hotelliin, Sen ravintolan huoneitten akkunat olivat pohjoiseen päin eikä minulla siis ollut mitään pelättävää aurinkoon nähden. Lähetin ajurin edeltä vuokraamaan huonetta ja käskin hänen vuokrata kaikkein kalliimman ja paraimman huoneen; ja mentyäni sisään panin oven lukkoon että saisin olla rauhassa.
Minua hävettää kertominen mihin toimiin tuon jälkeen rupesin. Näet, otin povestani sen onnettoman kukkaroni ja jonkinlaisella raivolla, joka, kuin mikähän tulipalo, itsestään kasvamistaan kasvaa, nykäsin siitä ulos kultakolikoita, kultaa, kultaa, yhä vain kultaa, heitin sitä kiiltävää hyvää pitkin lattiaa, kävelin sen helisevän kullan päällä ja yhäti lisää siihen heitin kunnes väsyin, jotta täytyi minun heittäytyä pitkälleni sen kultakasan päälle, siinä vyöryin ja olin mielissäni, hyvilläni, ihastuksissani siitä, että oli minusta tullut näin rikas, näin tavattoman rikas mies. Näin tirkkeni päivä, iltakin, enkä avannut ovea, yöllä vielä olin kultavuoteellani pitkälläni ja siihen nukuin.
Näin unta sinusta, Adalbert von Chamisso, rakas ystäväni! Oli minusta kuin olisin seisonut pienen kamarisi lasisen oven takana. Istuit kirjoituspöytäsi ääressä muutaman luurangon ja kuivuneitten kasvien välissä ja pöydällä sinun edessäsi oli moniaita kirjoja, mitä lie ollut Linnén, Humboldtin y.m. kirjoittamia teoksia, sohvalla oli Goethen runoja muuan vihkonen ja joku taikasormus; katselin sinua kauan aikaa ja jokaista esinettä huoneessasi sekä uudestaan sinua, vaan et liikahtanut etkä hengittänytkään, olit kuollut.
Heräsin. Näytti kuin olisi ollut varhainen aamu. Kelloni oli pysähtynyt. Oli kuin olisi minua piesty, nälissäni olin ja janoissani sen ohessa; enhän ollut ruokaa maistanut eilisaamun jälkeen. Ähmissäni ja kyllissäni lykkäsin luotani tuota kultaa, jolla olin äskettäin tyhmää sydäntäni ruokkinut; nyt en enää tiennyt mihin toimeen ryhtyisinkään tästä puoleen. Tämä ei käy laatuun — ajattelin — ja koitin sainko kukkaroon takaisin tuota kultaa, jonka olin lattialle heittänyt, Eikä! Meren partaalla ei ollut tämä ravintola enkä siis voinut heittää kultakasaa siihen. Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa noita rahoja isolla työllä ja vaivalla erääseen suureen kaappiin, joka oli viereisessä huoneessa. Lattiaan en jättänyt kuin pienen läjän. Hikipäissäni toimitettuani tuon askareen, heittäysin nojatuoliin aivan väsyneenä ja rupesin odottamaan että talonväki heräisi sikeästä unestaan lopultakin. Käskin, että minulle on laitettava aamiainen niin joutuun kuin mahdollista ja että luokseni kutsuttaisiin hotellin isäntä.
Neuvottelin tuon miehen kanssa millä lailla olisivat huoneeni sisustettavat. Hän neuvoi minua palvelijakseni pyytämään erästä henkilöä, nimeltä Bendel, jonka kasvoista paistoikin rehellisyyttä ja älyä. Hänestä tulikin minulle miespoloselle toveri ja ystävä; hän se auttoi minua ja lohdutteli kaiken ikäni surkeudessani. Pitkin päivää kävi puheellani suutareita, räätäleitä, kauppamiehiä ja ties mitä muuta väkeä, joilla teetin tahi joilta ostin miltä mitäkin kallista kalua, jalokiviä y.m. päästäkseni erilleni siitä kullan paljoudesta, joka oli siinä suuressa kaapissani; vaan siltä näytti kuin ei olisi paljoakaan vähemmiksi huvenneet kultaläjät.
En ollut tilastani vielä aivan selvillä ja kummako, että olin kovasti huolissani. En rohjennut mennä askeltakaan huoneeni kynnystä etemmäs ja illalla sytytin nelisen kymmentä vahakynttilää salissani ennenkuin uskalsin pimeästä loukostani mennä ihmisten ilmoille. Kauhistuin muistellessani sitä hirveätä metakkaa, minkä koululaiset olivat nostaneet. Päätin kumminkin koittaa mitä ihmiset minusta ajattelivat, vaikka siihen kylläkin rohkeutta kysyttiin. — Oli täysikuu niinä öinä. Illalla heitin ylleni ison päällystakin, painoin hatun päähän korville asti ja salaa kuin mikähän varas lähdin kotoa. Vasta muutamalla syrjäisellä laitakadulla astuin talojen varjosta, joitten suojassa olin kulkenut, ulos kadulle kuutamoon, saadakseni kuulla mitä ihmiset minusta arvelevat.
Ystäväni rakas, et usko mitä tuskia tunsin sydämmessäni. Vaimot useinkin minua kovasti säälivät ja surkuttelivat; heidän säälinsä kävi sydämmeeni kipeämmästi monastikin kuin poikasten pilkka ja miesten ylpeä ylönkatse, varsinkin semmoisten, jotka olivat lihavia ja pönäköitä, jotta heillä oli iso ja mahtava varjokin. Muuan kaunis, sievä tyttö, joka käveli vanhempainsa vieressä, sattumalta tuli katsoneeksi minua niillä kirkkailla silmillään; vaan hirveästi raukka säikähti, huomatessaan arvaamattaan minut varjottomaksi, pisti päänsä äkkiä huntunsa suojaan ja kiirehti äänetönnä pois.
Sydämmeni oli pakahtua. Karvaat kyyneleet juoksivat silmistäni ja peräti alakuloisena horjuvin askelin palasin kotiin. Taloin seinäin varassa täytyi minun kulkea ja vasta myöhäseen pääsin kotiin.
En saanut unta silmiini sinä yönä. Huomenaamuna oli ensimmäisenä työnä minulla haettaminen sitä harmajatakkista miestä käsiini. Kukaties onnistuisi minulle hänen löytäminen ja olisipa ihmeen hauska jos hänkin, niinkuin minä, olisi katunut sitä hassua kauppaamme. Käskin Bendelin puheelleni, hän näytti yhtä viisaalta ja nerokkaalta kuin rehelliseltä — kerroin aivan tarkkaan minkänäköinen se harmaja mies on ja sanoin, että hänen hallussaan on muuan aarre, jota ilman minä en mitenkään tullut toimeen. Mainitsin missä ja milloin olin häntä nähnyt ja kerroin niinikään mitkä herrat ja naiset olivat Tuomas Johnin talossa yhtaikaa vieraina sekä käskin hänen ottaa tarkan selon muutamasta tähystimestä, muutamasta kullankirjavasta, turkkilaisesta peitteestä, siitä komeasta, isosta teltasta sekä lopuksi niistä kolmesta mustasta hevosestakin, joitten kanssa (jätin sanomatta millä tavalla) tuo salaperäinen harmaja mies oli ollut tekemisissä, se ihmeellinen mies, josta ei kukaan huolinut ja joka oli kaikista näyttänyt vähäpätöiseltä, vaan jonka esiintyminen oli vienyt minulta mielen rauhan ja onnen.
Puhuttuani asian selväksi, kävin noutamaan kultaa ison läjän, koko kantamuksen, ja lisäsin siihen melko joukon jaloja kiviä tiesi kuinka suurenarvoisia. "Bendel", lausuin minä, "tämän kaiken annan sinulle matkaevääksi ja rahalla varmaankin saat paljon toimeen mikä ilman rahaa on mahdotonta; älä niukustele, vaan ole antelias niinkuin minäkin olen ollut antelias sinulle, ja tuo palatessasi minulle hyviä sanomia."
Hän meni. Myöhään hän palasi ja nureissaan. Ei kukaan Tuomas Johnin palvelijoista eikä kukaan hänen vieraista, joilta Bendel oli tiedustellut sitä harmajata miestä, muistanut häntä kuin vallan hatarasti. Se uusi tähystin oli siellä, vaan ei kukaan muistanut enää mitenkä se oli tullut sinne; se komea teltta ja se komea peite olivat nekin paikallaan, sillä mäellä, missä oli katsottu meren ulapalle purjehtivaa laivaa, palvelijat kiittivät isäntäänsä rikkaaksi mieheksi, vaan ei kukaan osannut sanoa mistä nuo kalliit tavarat olivat ilmaantuneet. Herra Tuomas John oli hyvillään siitä mahtavuudestaan ja rikkaudestaan, vähät hän siitä huoli mistä ne olivat hänen osaksi tulleet; hevoset, joitten selässä ne nuoret herrat olivat ratsastaneet, olivat tallissa mikä missäkin, ja he kiittivät niinikään Tuomas Johnia äveriääksi ja anteliaaksi mieheksi, hän kun oli ne hevoset antanut heille. Tuon verta selvesi Bendelin kertomuksesta; nerokkaasti oli hän toimittanut asian, jospa kohta hänelle ei onnistunut kaikesta selville saanti. Kiitin häntä hänen uutteruudestaan ja jätin hänelle hyvästit sekä käskin hänen jättää minut yksikseni; musta oli mieleni.
"Olen isännälleni kertonut siitä asiasta, mikä hänelle ylön tärkeä on, sen minkä tiedän," sanoi palvelijani aikoessaan mennä. "Minun tulee vain lopulta ajaa muuatta asiaa vielä, jonka eräs mies uskoi minulle, jonka miehen tapasin ovessa, kylään lähtiessäni teidän puolesta kuulustelemaan siitä mikä teitä mureuttaa. Näet tuo mies sanoi näinikään: Sanokaa isännällenne terveisiä, herra Pietari Schlemihlille, että hän ei ole näkevä minua enää, syystä siitä, että lähden kauas meren takaiseen maahan; ja hyvä onkin tuuli tätä nykyä, jotta laiva pääsee mukavasti ulos satamasta. Vaan säntilleen vuoden perästä on minulla oleva kunnia taas tulla hänen puheelle, jolloin olen ehdottava hänelle uuden tehtävän, hänelle mieluisan. Sanokaa hänelle alamaiset, nöyrät terveiseni ja suuri kiitollisuuteni."
"Minkänäköinen oli hän?" kysyin äkkiä, aavistaen pahaa. Ja Bendel selvitti, ja kaikesta siitä, mitä hän sanoi, minulle kerrassaan selvisi, että harmaja mies oli nuo terveiset lähettänyt.
"Hyvänen aika!" huusin, "sehän se juuri harmaja mies olikin!" ja nyt hän vasta hoksasi ja hänen silmistä putosi peite. "Todellakin, hänhän se oli kuin olikin!" hän huudahti, kovasti säikähtäen, "ja minä, onneton ihminen, minä typerä, joka en tuntenut häntä, ja olen tällä lailla isäntääni pettänyt."
Hän alkoi itkeä kovasti ja moittia itseään, ja niin pahoillaan oli hän, että minun kävi häntä sääli. Koin lohduttaa häntä ja vakuutin moneen kertaan, että kerrassaan luotan häneen ja vilpittömäksi uskon, vieläpä lähetin hänen satamaan paikalla katsomaan oliko se eriskummallinen, kavala mies ehkä satamassa vielä tavattavissa. Vaan sinä aamuna oli useaimpia laivoja jo ehtinyt, tuulen otollisena ollessa, lähteä matkoihinsa mikä minnekin, kaikki kaukaisiin maihin, eikä siitä harmajasta miehestä näkynyt yhtään jälkeä; hän oli kadonnut tielle tietämättömälle.