III.
Mitä hyvää on siivistä rautoihin lyödylle vangille? Hänen täytyy kuitenkin, vieläpä hirveimmällä tavalla, nääntyä. Olin joutunut ihmisistä erilleni, nääntymään kultaläjäni ääreen, silti sitä sydämestäni rakastamatta, kirosin vain tuota kultaa, jonka tähden minulta oli elämän ilo kadonnut. Sitä surkeaa kohtaloani muilta ihmisiltä salassa pitäen, pelkäsin halvinta palvelijaani, sen ohessa kun häntä kadehdin; sillä hänellä oli varjo ja hän uskalsi mennä päivän paisteeseen. Yksin oleilin yöt päivät ja suru kaiveli sydäntäni.
Oli toinenkin, joka oli allapäin, pahoilla mielin, uskollinen palvelijani Bendel näet, joka myötään soimasi itseään siitä, että hän oli isäntänsä pettänyt muka, kun hän ei tuntenut sitä miestä, jota etsimään olin hänen lähettänyt ja jonka tahdosta riippui surkea kohtaloni. Vaan minä en pystynyt häntä syyttämään, sillä harmajan miehen salaperäinen katoaminen oli hänen tarumaisen luonteensa mukaista tekoa.
Etten jättäisi mitään keinoa koittamatta, lähetin kerran Bendelin muutaman kuulusan maalarin puheelle ja antamaan hänelle lahjaksi kalliin briljanttisormuksen sekä pyytämään häntä käymään luonani. Hän tulikin. Käskin palvelijani poistua, panin ovet lukkoon, istuin maalarin viereen ja, kiitettyäni hänen taitoaan, ryhdyin lopulta varsinaiseen asiaani, kiellettyäni häntä puhumasta kellekään siitä mitä nyt ilmottaisin hänelle.
"Herra professori," sanoin hänelle, "voisitteko kukaties jollekin ihmiselle semmoiselle, jolle on se vahinko arvaamatta tullut, että hän on varjonsa menettänyt, tehdä uuden varjon?" — — "Tarkoitatteko kuvajaista?" — "Sitä tarkoitan, sitä juuri." — "Vaan," kysyi hän minulta, "millä varomattomalla teolla, minkä huolimattomuuden vuoksi saattoi tuo ihminen varjonsa menettää?" — "Millä lailla se tapahtui," vastasin minä, "on yhdentekevä, vaan voinhan sen sanoa silti," ja hävyttömästi valehtelin: "Venäjällä, missä hän oli jollain matkallaan mennä talvena, kun oli silloin hyvin kovia pakkasia, jäätyi näet hänen varjonsa niin lujasti maahan kiinni, että sitä ei käynyt enää irroittaminen siitä erilleen."
"Se kuvajainen, minkä maalata osaisin hänelle," vastasi professori, "ei kumminkaan olisi pysyväinen, sillä jos tuo mies vähääkään liikahtaisi, se paikalla putoaisi pois — varsinkin, jos hän niin huolimaton olisi omasta, synnynnäisestä varjostaan kuin kertomuksestanne päättäen hänestä käy otaksuminen; jolla ei ole varjoa, hän päivänpaistetta välttäköön, se lienee viisainta ja turvallisinta." — Maalari, tuon sanottuaan, teki lähtöä ja loi minuun tuiki terävän katseen, jota en kestänyt. Heittäysin tuolilleni ja kätkin kasvoni käsiini.
Siinä asennossa olin vielä Bendelin tullessa huoneeseen. Huomatessaan että hänen isäntänsä oli kovin mureissaan, aikoi hän heti hiljaa ja kunnioittavasti pyörtää ovesta takaisin. — Katsoin häneen … olin aivan menehtyä murheeseen enkä enää jaksanut olla sydämmeni huolia uskomatta kelpo palvelijalleni. "Bendel," huusin hänelle, "Bendel! Olet ainoa, joka näet kuinka paha minun on olla, tahtomatta kysyä minulta syytä, sanatonna säälit minua; tule, ystävä rakas, istumaan viereeni. Rupeahan osalliseksi minun huoliini, niinkuin jo olet osallinen rikkaudestani… Bendel rakas, älä jätä minua onneni nojaan. Veikkoseni, näethän kuinka rikas olen, antelias ja hyvänsuopea. Olet sanonut, että mailma on suuresti arvostava minua muka, vaan nytpä jo huomannet, että ihmiset kauhistuvat minua ja että minäkään en heidän seuraansa ikävöi. Mailma on minut tuominnut ja hylännyt; arvattavasti sinäkin jätät minut, saatuasi kuulla minun hirveän salaisuuteni. Bendel, olen rikas, antelias, hyvänsuopea, vaan — voi minua onnetonta — minulla ei ole varjoa!"
"Tekö varjoton?" hämmästyi tuo nuorukainen ja hän purskahti suureen itkuun. "Voi minua, että synnyin tähän pahaan mailmaan, palvelemaan varjotonta isäntää!" Hän ei enää puhunut mitään ja minä kätkin silmäni käsiini.
"Bendel", sanoin hänelle lopulta ja ääneni värisi, "nyt olen sen sanonut sinulle, jos tahdot, mene ja kerro se kylälle." Näytti kuin hän olisi ollut suuressa mielenkuohussa, ikäänkuin jossain sisällisessä ajatustensa keskenäisessä taistelussa; vaan vihdoin syöksyi hän eteeni ja tarttui käteeni, jota kyyneleillään kostutti. "En", huusi hän, "sanokoon ihmiset mitä hyvänsä sanonevatkaan, en isäntääni hylkää, hyvää isäntääni, hänen varjottomuutensa vuoksi; en menettelisi viisaasti enkä oikein. Jään kun jäänkin teidän luo, suojelemaan teitä varjollani, auttamaan teitä missä voin auttaa, ja, jollen voi, niin itken teidän kanssanne." — Tartuin häneen syliksi, ihmetellen, että hän osotti minulle tätä tavatonta suosiota; sillä siitä olin varma, että hän ei näin käyttäytynyt rahan himosta.
Siitä puoleen muuttui jossain määrin kohtaloni ja tapani, En osaa sanoin sanoa, kuinka huolellisesti Bendel koitti ihmisiltä salata vaillinaisuuteni. Kaikkialla oli hän edelläni ja kanssani, huolehtien kaikesta, tarpeellisiin toimiin ryhtyen ja, missä vaara oli tarjona, varjollaan minua suojellen, sillä hän oli isompi ja vahvempi mies kuin minä.
Rohkenin taas ruveta ihmisten pariin ja asioita ajamaan maailman mylläkässä. Minun täytyi heittäytyä vähä omituiseksi ja oikulliseksi, tosi se. Vaan sitä ei lueta rikkaille viaksi, ja niin kauan kuin varjottomuuteni oli salassa, suotiin minulle kaikkea sitä kunnioitusta ja arvoa, mikä äveriäille suodaan. Aloin levollisemmasti vartoa sitä vuoden perästä tulevaa päivää, jolloin sen tuntemattoman, harmajan miehen oli määrä palata puheelleni.
Älysin vallan hyvästi, että minun ei käynyt kauan oleileminen paikkakunnalla semmoisella, missä minua jo oli nähty varjottomana ja missä se vikani helposti saattoi tulla kaikkein tiedoksi; se vain oli mieltäni vaivaamassa kuinka muka nolona olin esiintynyt herra Tuomas Johnin talossa hänen vieraana ollessani. Kuitenkin halutti minua koittaa muka parantaa käytöstapaani, jotta muualla mukamas kykeneisin esiintyä rennommasti ja varmemmasti. Olin siksi turhamielinen, että mielestäni piti minun vielä vähän aikaa olla siellä.
Se kaunis Fanny näet, joka oli ollut Tuomas Johnin vieraitten joukossa ja joka joutui muutamia kertoja vielä minun tielleni, oli minulle kohteliaampi kuin ensi kerta tavatessani häntä, jolloin hän ei minua paljon huomannut, sillä olin nerokas ja vikkelä keikari. — Minun puheelleni kallistivat ihmiset korvansa eikä ollut minulle selvillä mistä olin siepannut taidon sujuvasti puhua ihmisten parissa ja keskustelua johtaa oikeille perille. Olin siinä luulossa, että muka olin Fannyn erinomaisessa suosiossa ja mielistyin siitä niin ikihyväksi, että minusta tuli houkka, ja sitä kai hän oli halunnutkin minusta tehdä; hänen jälissä laukkasin aamusta iltaan asti. Olin mielissäni siitä, että hän oli mielistynyt minuun eikä sen vuoksi rakkautta oikein tullutkaan sydämmeeni; olihan vain päässäni huumaus semmoinen.
Vaan minkäpä tähden kerronkaan sinulle tuota jokapäiväistä tarinaa leveälti ja pitkälti? — Olethan itse jo monta kertaa minulle sen kertonut, muitten kunnianarvosain ihmisten lempijuttuja nimittäin. — Sen vanhan, tutun "teerenpelin" lisäksi, jossa minulla typerällä vanhalla pojalla oli osani, tuli omituiset kepposet, minun ja hänen ja kaikkien arvaamatta.
Olin eräänä kauniina iltana tapani mukaan kutsunut moniaita vieraita muutamaan puutarhaan ja kävelin käsikynkässä armaani kanssa, vähän matkan päässä muista vieraistani, ja koin paraan kykyni mukaan kauniisti puhua. Hän kainosti katseli eteensä, loi silmänsä maahan ja puristi hiljaa minun kättäni, hän vuorostaan, kun minä olin hänen kättään puristanut; vaan silloin kuu arvaamatta tuli esille pilven takaa — eikä hän nähnyt muuta varjoa kuin omansa edessään. Hän säikähti, katsoi minuun ja loi sitten katseensa maahan, etsiäkseen minun varjoani; mikä mieli hänellä oli ja mitkä ajatukset hänessä syntyivät, se näkyi hänen kasvoista ja eleistä. Tekipä mieleni naurahtaa, vaan sydänalaani kaiveli kauhea tuska.
Hän kun oli mennyt tainnoksiin, jätin hänet hellävaroin siihen ja sukkelaan kuin mikähän nuoli juoksin puutarhasta pois vieraitteni keskellä, heidän kummastellen kiireellistä lähtöäni, ja tultuani portille, heittäysin muutaman ajurin vaunuihin, joissa ajoin kaupunkiin takaisin, minne olin varomattomasti jättänyt uskollisen palvelijani Bendelin. Hän kovasti hämmästyi, nähdessään minut, vaan heti hän arvasi syyn kiireelliseen poistumiseeni vieraitteni parista. Kyytihevoset tilattiin paikalla. En ottanut matkaani kuin yhden palvelijan, nimeltä Raskal, jonka perästä päin opin tuntemaan kavalaksi konnaksi, vaan joka oli nokkeluudellaan päässyt suosiooni; siitä tämänpäiväisestä tapauksesta hänellä ei kuitenkaan ollut tietoa mitään. Sinä yönä ajoin vielä useampain penikulmain päähän. Bendel jäi kotiin hajottamaan talouttani, jakelemaan rahoja ja minulle tuomaan tarpeellisimmat tavarani. Huomenna kun hän saavutti minut, lupasin kunniasanallani, etten enää toiste noin typerästi ja varomattomasti menettele. Jatkoimme matkaamme herkeämättä, rajan poikki, maanselän yli, ja vasta toisessa maassa, kauas erillään siitä onnettomasta maasta, puutarhasta, jossa Fanny minut varjottomaksi huomasi, suostuin pysähtymään muutamaan syrjäiseen kaupunkiin, jossa oli kylpylaitos, vaan kylpyvieraita varsin vähä.