IV.
… Olin lähettänyt Bendelin moniaitten kultasäkkien kanssa edeltäkäsin mainittuun kaupunkiin vuokraamaan minulle huoneuston sen laatuisen kuin mielestäni tarvitsin. Hän olikin paljon rahaa jaellut minkä verran millekin, talouttamme varten tavaraa ostellen, ja siitä ylhäisestä vieraasta, jota hän palveli, puhunut jotenkin epävarmasti, sillä en halunnut, että minut tunnettaisiin, ihmetelkööt nuo kunnon kaupunkilaiset ja ajatelkoot mitä hyvänsä. Niin pian kun huoneustoni oli laitettu valmiiseen kuntoon, palasi Bendel luokseni minua noutamaan. Lähdimme matkalle.
Saapuessamme lähelle kaupunkia, jotta ei ollut sinne enää kuin kukaties penikulman matka, muutamalle paikalle, missä päivä helteisesti paistoi, tuli tiellä meitä vastaan juhlapukuista kansaa. Vaunuimme pysähtyä täytyi. Laulua, kanuunan laukauksia, kellonsoittoa kuului, huudettiin "eläköön" ja … vaunujen oven eteen ilmaantui muuan laulukunta valkeisiin vaatteisiin puettuja neitosia, erinomaisen kauniita kaikki, vaan muuan oli muita ihanampi niinkuin aurinko on tähtejä kirkkaampi. Neitosten piiristä astui hän esille; ujona ja punehtuen se kaunis olento polvistui minun eteen ja ojensi minulle silkkisen tyynyn päältä laakerin ja öljypuun lehdistä sekä ruusuista tehdyn seppeleen, hänen puhuessa muutamia kainoja sanoja majesteetista, kunnioituksesta ja rakkaudesta, jota puhetta en lainkaan ymmärtänyt, kaunis äänen sointu vain hivelteli korviani ja sydäntäni … oli minusta kuin olisin tuon taivaallisen olennon jo ennen joskus nähnyt. Neitoset lauloivat muutaman laulun, jossa ylistettiin kuningasta ja hänen kansansa onnea.
Ja tämä näytelmä kaikki päivänpaisteessa! Se ihana ja kaunis neitonen oli kahden askeleen päässä minusta, vaan minä polonen, varjoton mies näet, en rohjennut hypätä tuon kuilun yli polvistumaan vuorostani hänen eteensä. Kunhan minulla olisi ollut varjoa, minulla onnettomalla! Minun täytyi häpeääni, uskoani, epätoivoani salata ja painuin vaunujen soppeen niin kauas kuin suinkin pääsin. Bendel vihdoinkin hämmästyksestä tointui, hypähti vaunuista maahan; minä kutsuin hänen luokseni takaisin, otin matkalaukustani timanttisen kruunun, jonka olisi pitänyt oikeastaan sen kauniin Fannyn päätä koristaa. Bendel astui esiin ja puhui herransa puolesta, sanoen olevan hänelle mahdoton vastaanottaa näin suuria kunnianosotuksia; arvattavasti on tässä joku ereys. Kuitenkin on hän kunnon kaupunkilaisille hyvin kiitollinen heidän hyväntahtoisuudestaan. Tuon sanottuaan Bendel otti tarjotun seppeleen siitä silkkityynystä, jonka päällä se oli; ja laski sen sijalle timanttikruunun. Sitten hän kunnioittavaisesti tarttui sen kauniin neitosen käteen ja käski hänen nousta seisoalleen sekä muutamalla käden viittauksella neuvoi pappeja, pormestaria ja kaikkia lähetyskuntia poistumaan. Ei ketään hän laskenut minun puheelleni. Hän kaski väen astua tien syrjään, että hevoset pääsisivät kulkemaan, hypähti vaunuihin takaisin ja eteenpäin ajettiin täyttä laukkaa sekä jouduttiin kohtiaikoihin kaupungin portille, joka oli koristettu lehdillä ja kukilla. — Kanuunilla yhä reippaasti laukaista pamahutettiin. — Vaunut seisahtuivat taloni eteen; vikkelästi hypähdin ovelle väen keskeltä, joka oli utelias näkemään minua vilahdukseltakaan. Kansa huusi "eläköön!" akkunaini alla ja heitätin alas kultarahoja viljalti. Illalla olivat kaupunkilaiset vapaaehtoisesti juhlatulituksilla valaisseet kaupunkia.
Enkä vielä tiennyt mitä tämä kaikki oli olevinaan! Kenen luulivatkaan minun olevan! Lähetin Raskalin tiedustelemaan. Hän palatessaan kertoi, että kaupunkiin oli muka saapunut muutamia päiviä sitten se sanoma, että Preussin kuningas on aikonut matkustaa maan läpi, vaan kreivin nimellisenä; mitenkä kansa oli tuntenut Bendeliä muka kuninkaan ajutantiksi ja mitenkä hän sekä minä olimme kumpikin kaikella käytöksellämme osottaneet, että kansa ei ollut erehtynyt suinkaan; mitenkä kansa oli riemastunut kun se sai selville, että kuningas oli todellakin kaupunkiin tullut. Tosin huomattiin, että minä todellakaan en halunnut esiintyä kuin tuntemattomana kreivinä, ja pahoiltiin, että oli tuota salaista asiaa ilmaistu. Vaan minä olin kovin suosiollisesti ja armollisesti "suuttunut," jos olin suuttunut ensinkään … minulla oli muka siksi hyvä sydän.
Naskalista näytti tämä tapaus niin perin hupaiselta muka, että hän nuhteilla koitti vahvistaa kansan väärää luuloa. Ja minua hän kertomuksellaan koitti naurattaa. — Huomatessaan, että minua huvitti hänen kertomuksensa, hän päälliseksi häijyydessään minua imartelemaan rupesi. Enkä tee tyhjäksi — ikävä sanoa — että minua miellytti ihmisten kunnioitus, jospa kohta en ollutkaan se, miksi minua luultiin.
Siihen puistoon, joka oli asuntoni akkunain alla, laitatin juhlan ja lähetin kutsut kaupungin kaikille asukkaille. Rahakukkaroni salaperäisen voiman, Bendelin toimeliaisuuden ja Raskalin vikkelän kekseliäisyyden vuoksi onnistui tämä juhla erinomaisen hyvästi. Olipa todellakin ihme kuinka kauniiksi ja loistavaksi juhla saatiin vähässä ajassa, muutamissa tunneissa. Olipa juhlakenttäkin niin taitavasti valaistu, että uskalsin sinne mennä, minä varjoton, polonen mies. Ei ollut minulla juhlavalmistuksiin nähden mikään moitteen syytä, täytyi minun vain palvelijoitani kiittää toimeliaiksi ja taitaviksi.
Hämärän tullen alkoivat vieraat saapua. Ei enää kukaan puhunut "majesteetista," ainoastaan "herra kreivistä," ja hyvin kunnioittavasti ja nöyrästi puhuttiinkin. Minkäpä sille mahdoin? Sallia minun täytyi, että minua kreiviksi sanottiin, "kreivi Pietariksi" näet. Vaan siinä juhlimis-touhussa sieluni ei halannut muuta kuin nähdä sitä yhtä. Myöhäseen hän tuli tuo, jolle olin antanut kruunun ja joka oli itse "kruunu," mutta kaunihimpi. Hän kainona astui vanhempainsa rinnalla eikä näyttänyt siltä kuin olisi hän edes siitä tiennytkään, että oli kaunis, vieläpä kaunihin kaikista. Hänen vanhempansa oli muuan forstmestari vaimoineen. Heitä kun esiteltiin minulle, osasin lausua heille tiesi mitä kohteliaita sanoja, vaan tyttären edessä seisoin kuin pahasta teosta syytetty poikanen nolona enkä osannut kuin sammaltaa ja sopertaa. Sain lopulta sanotuksi, että nöyrin pyyntöni on tämä: hän, jonka päässä on kruunu, olkoon tässä juhlassa emäntänäkin. Ujostellen, silmät maassa, pyysi hän, että häntä armahdettaisiin. Vaan ujompi olin minä kuin hän ja ensimmäisenä alammaisena lupasin olla hänelle uskollinen, nöyrästi häntä kumartaen, ja minun, "kreivin," viittaus oli vieraistani kuin käsky ikään jota mielellään ja kilvan noudattivat. Hän olikin yhtä majesteetillinen, viaton ja suloinen kuin kaunis. Hänen vanhempansa olivat perin onnellisia ja uskoivat, että heidän tähtensä tyttärelle tuo suuri kunnia osotettiin. Olin sanomattomassa huumauksessa, kaikkia niitä kalliita kiviä ja helmiä, joita olin niille rahoillani, jotka eivät olleet kuin vaivaksi minulle, ostanut eli teettänyt, panin kahteen isoon maljaan, kansi päälle, ja asetin ne täydet maljat pöydälle, kuningattaren nimessä jaettavaksi hänen toverein ja muitten juhlaan saapuneitten naisten kesken: kultarahoja heitätin sitä paitse puiston aidan yli kansan keskelle, joka oli riemuissaan ja ehtimiseen huusi "eläköön kreivi Pietari, eläköön!"
Huomenna kertoi Bendel minulle kahden kesken, että hänen luulonsa olikin nyt oikeaksi nähty: Raskal oli kuin olikin epärehellinen. Hän oli näet eilettäin useampia kultasäkkejä varastanut. "Älkäämme olko millämmekään," vastasin siihen, "suokaamme sille raukalle tuo saalis kernaasti; annan rikkaudestani osansa kaikille, miksikä en antaisi hänellekin? Eilettäin kaikki uudet palvelijani, joita olet minulle pestannut, minua rehellisesti palvelivat, auttaen minua viettämään iloista juhlaa."
Siitä ei enää ollut tuon enempää puhetta. Raskal jäi kun jäikin ensimmäisten palvelijain joukkoon, vaan Bendel oli yhä ystäväni ja luottamusmieheni. Bendel piti minua äärettömän rikkaana miehenä, kysymättä mistä olin saanut rikkauteni. Hän vain oli minulle avulias keksimään keinoja millä lailla tämä rikkauteni oli paraiten käytettävä muitten hyväksi. Siitä kalpeakasvoisesta, harmajapukuisesta miehestä hän ei tiennyt kuin että hän yksinään kykeni minua vapauttamaan siitä kirouksesta, joka oli tullut osakseni, ja että pelkäsin häntä, jonka tahdosta onneni riippui. Muuten olin siitä vakuutettu, että hän saattoi tavata minua missä ikinä hän tahtoi; vaan minä en missään häntä. Senpä vuoksi, sitä lumottua päivää odotellen, heitin sikseen hänen olopaikan kuulustelemisen; olisi ollut se kuulusteleminen turhaa vaivannäköä kerrassaan.
Se komea juhla ja se tapa millä siinä käyttäydyin sai kaupungin herkkäuskoiset asukkaat siihen yhä vahvempaan luuloon, että olin muka kuningas, vaikka kreiviksi sanoin itseäni. Tosin sanomalehtien kertomuksista sittemmin näkyi, että se huhu Preussin kuninkaan matkasta ei ollutkaan kuin perätöntä lorua. Vaan kuninkaana minua pidettiin silti, vieläpä mitä rikkaimpana ja mahtavimpana. Ei vaan oltu selvillä minkä maan kuningas olin. Eihän mailmassa milloinkaan ole kuninkaista ollut puutetta, varsinkaan ei tähän aikaan. Tuon pienen kaupungin asukkaat eivät olleet koskaan kuningasta ketään nähneet, ja minkä valtakunnan hallitsijaksi milloinkin minua luulivatkaan, aina arvasivat väärin. Minä jäin kuin jäinkin "kreivi Pietariksi".
Kerran ilmestyi kylpyvieraitten joukkoon muuan kauppamies, joka oli aikanaan mennyt konkurssiin, rikastuakseen jälleen sitä äveriäämmäksi, ja kaikki isosti arvostivat häntä. Hänellä olikin leveänpuoleinen varjo, jos kohta hieman hatara. Hän oli tullut tähän pieneen kaupunkiin näyttääkseen sen asukkaille kuinka mahtava ja rikas hän oli muka; alkoipa minunkin kanssa kilpailla. Puhuttelin kultasäkkiäni ja seuraus oli, että tuo mies polonen, päästäkseen ihmisten halveksimista pakoon, lähti tipo tiehensä, mentyään toistamiseen konkurssiin. Pääsin hänestä erilleni. — Moni muukin rikas herra joutui minun tähteni keppikerjäläiseksi.
Vaikka kaikki olivat minulle alamaisia kuninkaallisen rikkauteni ja loistoni vuoksi, oleilin kuitenkin kotona varsin hiljaisena ja yksinäisenä. Olin tavasta hyvin varova enkä sallinut, että kukaan, oli se kuka hyvänsä muu kuin Bendel, tuli huoneeseeni, en sallinut sitä, oli syy minkä tähden puheelleni pyrittiin mikä tahansa. Niin kauan kuin aurinko paistoi olin huoneessani lukkoin takana, ja minusta sanottiin: kreivi on työssä kamarissaan. Niitten töitteni tähden muka lähtivät kuriirit milloin mitäkin asiata minun puolestani ajamaan. — Vasta iltasin joko puistossa taikka Bendelin neuvon mukaan valaistussa salissani vastaanotin vieraita, Bendel piti erinomaisen tarkkaa huolta minusta, jos joskus muualle menin, nimittäin forstmestarin puutarhaan, sen tyttären tähden, jota sydämmestäni rakastin.
Chamisso rakas, toivottavasti et ole unohtanut mitä rakkaus on! Paljon olisi sinulla kuitenkin opittavaa minun kokemuksista. Hän, Miina, oli todellakin rakastettava, hyvä, hurskas lapsi. Hän oli silmittömästi minuun ihastunut ja niin oli hän nöyrä, että ei arvannut olevansa sen arvoinen että minä häntä minäkään pitäisin; viattoman, nuoren sydämmensä kaikella voimalla hän vuorostaan rakasti minua, kostaen minulle rakkauttani. Hän rakasti niinkuin vain vaimo voi rakastaa, kokonaan alttiiksi antautuen ja uhrautuen, itseään unohtaen, ainoastaan sen hyvää ajatellen, jolle oli sydämmensä antanut, huolimatta siitä kuinka hänen itsensä kävi; sanalla sanoen: hän rakasti minua todellakin. —
Vaan minä — hirveitä hetkiä nuo, todellakin hirveitä, vaikka silti muistettavat — Bendelin kanssa kahden ollessani itkin ja voivotin heti kun olin ensimmäisestä rakkauden huumauksesta tointunut, ja aloin huolellisesti tarkastaa itseäni ja tekojani; minä onneton, joka olin varjoton mies, minäkö olin pettää tätä viatonta enkeliä, julmasti ja itsekkäästi! Vuoroin päätin ilmaista hänelle, Miinalle rakkaalle, tuon kamalan salaisuuteni, vuoroin vannoin vakaset valat, että muka ryöstäyn pois hänen seurastaan ja pakenen tielle tietämättömälle, vuoroin taas itkin ja voivotin Bendelin kanssa, pyytäen häntä saattamaan minua forstmestarin puutarhaan. —
Toisin ajoin kuvittelin mielessäni, että kohta kaiketi tulee takaisin se harmajatakkinen, laiha mies ja itkin taas jos näytti siltä kuin olisi ollut turha toivoni. Olin tarkkaan laskenut minä päivänä hän tulisi, sillä hän oli sanonut, että vuoden päästä hän palaa, säntilleen muka jotta ei päivääkään myöhemmin eikä päivää varemmin, ja minä luotin hänen sanaan.
Miinan vanhemmat olivat rehellistä, kelpo väkeä, ainoata lastaan hyvin rakkaana pitivät ja minun ja hänen väli kummastutti heitä, jotka eivät tienneet mitä tehdä. He eivät olleet unissakaan ajatelleet, että kreivi Pietarin mielessä ei muuta ollut kuin heidän lapsensa, vaan nythän oli selvä kerrassaan, että hän oli heidän tyttäreen silmittömästi rakastunut ja tytär häneen. — Tytön äiti oli siksi turhamielinen, että ei pitänyt avioliittoa mahdottomana ja teki parastaan saadakseen sitä aikuseksi; isä oli niin tervejärkinen, että piti eukkonsa hankkeita hullutuksina. Kumpanenkin oli sillä vakuutettu, että rakkauteni oli vilpitön. — Eivätkä muuta voineet kuin rukoilla lapsensa puolesta.
Minulla oli vielä tallella muuan kirje, minkä sain siihen aikaan Miinalta. — Niin, tätä kirjettä on hän kirjoittanut, se on hänen käsialaansa. Näin kirjoitti hän:
"Olenhan muuan heikko, tyttö hupakko; enkä saata uskoa, että minun armaani, jota hartaasti, niin hartaasti rakastan, minun, tyttö paran, mieltä pahoittaisi. — Olet niin peräti hyvä, sanomattoman hyvä; vaan älä minusta vääriä luule, Sinun ei pidä uhrata mitään minun hyväksi, sinä et saa yrittääkään mitään uhrata minun tähden. Vihaisinpa itseäni, jos sen tekisit. — Olet minun onnelliseksi tehnyt, olet opettanut minut rakastamaan. Lähde jo pois! — Tiedä mikä on kohtaloni; kreivi Pietari ei minulle kuulu, vaan maailmalle. Tahdon olla ylpeä kun kuulen mainittavan, mitä hän milloinkin on toimittanut ja aikaansaanut ja miten häntä on missäkin kunnioitettu ja ylistetty. Katsohan, tuota ajatellessani, suutun sinuun siitä, että olet tyttö hupakon tähden unohtanut ylevää tehtävätäsi. — Lähde pois, sillä jos et lähde, se ajatus tekee minun onnettomaksi, että olen onnellinen, autuas sinun, ah sinun kautta. — Enkö ole sinun elämääsi kuitenkin jollain öljypuunoksalla suloistuttanut ja ruusukukkasella, niinkuin siihen seppeleeseenkin, jota sinulle annoin, oli kiedottu oksia ja kukkasia? Olet sydämessäni, rakkahani, minusta eroamista älä pelkää — jospa kuolenkin, olen onnellinen, sanomattoman onnellinen sinun tähtesi."
Kyllä arvaat miten kipeästi nuo sanat kävivät sydämmeeni. Sanoin hänelle, etten ollut se miksi hän näytti luulevan; olen tosin rikas, vaan sanomattoman onneton mies. Olin muutaman kirouksen alainen, joka oli ainoa asia, minkä salasin häneltä, syystä siitä että vielä oli hieman toivoa minulla sen kirouksen alta päästä jotenkin. Oli sydämmellinen huoleni, että ehkä syöksyisi hän minun kanssa onnettomuuteen, hän, joka elämäni tiellä on ainoa valoni, ainoa onneni. Tuota selvittäessäni hän taas sitä itkemään, että olin niin onneton. Ah, hän oli niin rakastettava, niin peräti hyvä! Jos hän olisi vain yhden kyyneleen voinut pyyhkiä silmistäni, kuinka mielellään olisi hän kokonaan uhrannut itsensä.
Vaan hän ei hetikään ymmärtänyt sanojeni tarkoitusta; hän näet luuli yhä, että olin joku ruhtinas, jota oli ties mikä onnettomuus kohdannut, eikä hän heittänyt mielessään kuvittelemasta kuinka ylevä ja sankarimoinen hänen rakastettunsa oli.
Kerran sanoin hänelle: "Miina, tämän kuun viimmeisenä päivänä voipi kohtaloni muuttua ja ratkaisun alaiseksi joutua — vaan jos ei se tapahdu, täytyy minun kuolla, koska en tahdo tehdä sinua onnettomaksi." — Hän itki ja laski päänsä minun rinnalleni. "Jos sinun kohtalosi muuttuu, salli minun vain tietää, että olet onnellinen; vähät muusta, itselleni en mitään pyydä. Vaan jos onneton olet, tee minun osalliseksi onnettomuudestasi, että pääsen kuormaa kantamaan sinun kanssasi."
"Tyttö, tyttö, peruuta sanasi, se varomaton sanasi — sillä tunnetko minun onnettomuuttani minkälainen se on, tunnetko sitä kiroustani? Tiedätkö kuka minä olen — — mikä minua —? Näethän kuinka minua hirvittää tuo salaisuuteni!" Hän nyyhkyttäen heittäysi jalkojeni eteen ja uudisti pyyntönsä.
Forstmestari kun tuli sisään, sanoin hänelle, että ensi kuun ensimmäisenä päivänä aioin pyytää hänen tytärtään puolisokseni! — sinä päivänä syystä siitä, että sitä ennen saattaa tapahtua paljo, joka voi muuttaa kohtaloani. Oli miten oli, rakkauteni oli muuttumaton.
Tuo kunnon mies oikein hämmästyi, kuullessaan "kreivi Pietarin" tuolla lailla puhuvan. Hän tarttui minuun syliksi, ja taas nolostui, kun oli unohtanut kuka olin muka. Vaan nyt häntä rupesi arveluttamaan naimishankkeeni; hän alkoi kysyä ja puhella lapsensa tulevaisuudesta: oliko minulla mitä huomen lahjaa tarjota, oliko mitä takeita, että todellakin toteuttaisin aikomukseni y.m.s. Kiitin häntä, että hän minua noista asioista oli huomauttanut. Sanoin hänelle, että aijoin asettua näille tienoille, missä olin kansan suosiossa, ja elää huoletonta elämää. Pyysin häntä ostamaan tyttärensä nimessä paraimmat maatilat tässä maakunnassa ja minä olen suorittava hinnan. Tyttären sulhasta hän voisi sillä lailla paraiten palvella. — Hänelle tuli tuosta paljo päänvaivaa ja huolta, sillä kaikkialla, missä hän kuulusteli kaupan olevia maatiloja, oli ollut samoilla kaupoilla muuan muukalainen, joka olikin ostanut noin miljoonan markan edestä maata.
Totta puhuen, olin häneen vähin kyllästynyt ja siitä syystä olin hyvilläni kun hänestä pääsin erilleni joksikin ajaksi. Miinan äiti oli hieman kuuro eikä hän sen vuoksi ollut ensinkään kateellinen jos joillakin muilla oli kunnia kreiviä puhutella.
Äiti tuli tyttärensä seuralaiseksi ja molemmat pyysivät minua viipymään hetken aikaa vielä heidän kanssa; vaan ei sopinut minun enää jäädä sinne, sillä näin kuinka kuu oli taivaanrannalle nousemassa. — Oli aika lähteä.
Huomenillalla menin taas forstmestarin puutarhaan. Olin heittänyt ison viitan hartioilleni, hatun olin painanut silmilleni ja menin Miinaa puhuttelemaan. Kun hän katsoi minuun, liikahti hän ikäänkuin tahtomattaan; silloin muistui elävästi mieleeni se yö, jolloin olin näyttäytynyt kuutamossa, se hirveä yö. Miina se oli todellakin. Vaan ehkä hän ei ollut minua tuntenutkaan. Hän näytti kovin hiljaiselta ja miettiväiseltä — minulla oli kovin mieli raskas — nousin seisoalleni. Hän heittäysi hiljaa nyyhkyttäen rinnalleni. Minä poistuin.
Siitä lähtien tapasin hänet useimmiten itkemästä; kävi yhä synkemmäksi mieleni. Tytön vanhemmat ne vain mahdottoman onnellisia olivat. Se merkille pantava päivä lähenemistään läheni, kamalana ja mustana kuin mikähän ukkospilvi. Aatto oli käsissä, minun oli vaikea hengittää. Olin varalta täyttänyt kultarahoilla muutamia arkkuja, odotin maltittomasti 12:nnen hetken tuloa. — Jo oli käsissä tuo tärkeä aika. — Minä istuin ja odotin, kellonviisaria katsellen, sekunteja ja minuutteja lukien, niinkuin olisivat ne olleet puukoniskuja. Kuullessani jotain ääntä mitä hyvänsä hypähdin seisoalleni. Jo alkoi päivä sarastaa. Hitaasti tirkkeni aika, tuli puolisenaika, ilta, yö; kellonviisarit nykähtivät, toivoni oli lakastumassa; kello soi 11 eikä näkynyt ketään, viimmeisen tunnin viimmeiset minuutit menivät eikä ketään näkynyt, kello alkoi soida 12:sta, nyt oli se otollinen hetki mennyt sivu — ja toivottomana minä mies polonen vaivuin vuoteelleni takaisin, surkeaan itkuun. Huomenna siis täytyi minun — yhä varjottomana — pyytää rakastettuani aviopuolisokseni; vasta aamupuolella tuli hetkeksi levoton uni silmiini.