VI.
Kun olin jäänyt yksikseni siihen autioon korpeen, aloin taas kovasti itkeä ja sanomattoman raskasta sydäntäni keventää. Vaan en nähnyt surkeudelleni mitään rajoja, ei loppua, ei määrää, ja hirveästi janoissani imeskelin sydämmeni haavoja, joihin hän oli uutta myrkkyä kaatanut. Kun mielessäni Miinaa ajattelin ja hänen mielevä, ihana kuvansa, semmoisenaan kuin olin nähnyt häntä, itkussasilmin ja kalpeana, ilmaantui eteeni, silloin astui röyhkeänä ja irvisuuna Raskalin haamu minun ja Miinan väliin, käsilläni peitin silmiäni ja pakenin yhä kauemmas korpeen; vaan ei jättänyt minua tuo hirveä näky silti, yhä ajoi minua takaa, kunnes hengästytyksissäni kaaduin pitkälleni maahan, jota kostutin kyyneleilläni.
Ja kaikki tämä surkeus muutaman varjon takia! Ja olisin sen varjon saanut takaisinkin, kunhan olisin nimeni kirjoittanut muutamaan paperiin. Aloin ajatella tuota harmajan miehen tarjousta ja kieltoani siihen suostumasta. Kolkoksi kävi mieleni ja jouduin lopulta pää pyörälle etten tiennyt miten olla miten eleä.
Tuli ilta. Nälkääni söin metsän hedelmiä ja janooni join vettä muutamasta purosta. Olin yötä muutaman puun juurella. Aamulla heräsin raskaasta unesta, siitä että kuulin kuinka kuorsaelin niinkuin kuoleva ihminen. Bendel lienee eksynyt minun jäliltäni, ja olin siitä hyvilläni. Minua ei haluttanut palata ihmisten pariin, joita pakoon olin lähtenyt niinkuin mikähän villi eläin. Sillä lailla tirkkeni kolmisen päivää.
Neljännen päivän aamuna olin muutamalla hietikolla, jossa päivä räikeästi paistoi, ja istuin siinä kivellä, sillä aurinko oli minusta nyt mieluinen, sitä kun en ollut nähnyt isoon aikaan. Sydäntäni ravitsin toimettomuudellani. Arvaamatta pelästyin jostain äänestä, katsoin taakseni, paetakseni, vaan en nähnyt ketään. Vaan päivän paahtamalla hietikolla näin arvaamatta ihmisen varjon kulkevan ohitseni, ja se olikin minun varjoni näköinen, siltä minusta tuntui, siitäkin syystä, että se kulki noin yksinäisenä, herrastaan erillään.
Sydän vavahti rinnassani ja ajattelin: Varjoni, etsitkö herraasi? Minä tahdon olla herrasi. Ja juoksin sen perässä, kiinniottaakseni sitä; ajattelin näet, että jos onnistuisi minun päästä niin lähelle, että jalkani koskisi siihen, niin se kaiketikkin tarttuisi jalkaani ja tottuisi ajan oloon minuun.
Varjo alkoi heti paeta allani ja minun täytyi sitä kevytjalkaista pakolaista ruveta takaa-ajamaan juoksujalassa, johon kiivaaseen juoksuun sain voimaa ainoastaan siitä toivosta, että ehkä pelastuisin surkeasta tilastani. Varjo pakeni muutaman kaukaisen metsän rannalle päin, jonka siimekseen se kai toivoi pääsevänsä piiloutumaan. Huomasin sen, pelästyin, koska oli mahdollista että se pakoon ennättäisi, ja palava halu innostutti minua ja pani jalat alleni; eikä aikaakaan, niin tulin varjoa jo hiukan lähemmäs, jotta huomasin, että vielä sen saavutan. Äkkiä se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Niinkuin jalopeura hyökkää saaliinsa niskaan, niin minäkin aika harppauksella hypähdin varjon viereen ottaakseni sitä haltuuni … vaan arvaamatta tapasin kovan vastarinnan aivan kuin olisi ihminen tullut juosten minuun pahki. Kävi niin kipeästi kylkiluihini etten muista milloin olisi niin kipeästi koskenut.
Säikähdyksestäni oli se seurauksena, että käsivarsillani, tietämättäni ja tahtomattani, tulin syleilleeksi sitä, mikä näkymättömänä seisoi edessäni. Syöksyin samassa pitkälleni maahan; ja allani, selällään, makasi ihminen, johon olin lujasti takertunut ja joka vasta nyt tuli näkyviin, oltuaan sitä ennen näkymättömänä kerrassaan.
Nyt selvisikin koko tapaus ja näytti minusta varsin luonnolliselta. Tuolla miehellä oli arvattavastikkin ollut kädessään se ihmeellinen linnunpesä, joka on sen laatuinen, näet sen, että se, jonka kädessä se on, jää näkymättömäksi, vaan hänen varjonsa kyllä näkyy; kädessään oli hän pitänyt tuota linnunpesää, juostessaan minua pakoon, vaan kun saavutin hänet, luiskahti se hänen kädestään. Katsoin ympärilleni, ja, aivan oikein, huomasinkin sen linnunpesän näkymättömän varjon, juoksin sen varjon luo ja sainkin pesän käsiini. Samassa tulin minä, varjoton mies, itse näkymättömäksi.
Tuo mies kavahti seisoalleen ja katsoi ympärilleen olinko missä minä, hänen voittajansa, vaan sitä ei hän nähnyt missään, vaikka päivä paistoi kirkkahasti, ei minua eikä minun varjoakaan. Mies parka ei ollut näet tullut luonnollisesti ajatelleksikaan eikä hädissään hoksannut, että minä, juostessani häntä takaa, olin varjoton. Päästyään selville siitä, että minä olin kadonnut, hän epätoivoissaan repi hiukset päästään. Vaan minulle kävi nyt mahdolliseksi jälleen esiintyä ihmisten keskuudessa, kun minulla oli se ihmeellinen, näkymättömäksi tekevä linnunpesä kädessäni, ja kovasti halasinkin päästä ihmisten pariin. Mutta ei kyllä puuttunut tekosyitä millä saatoin tuntoani rauhoittaa, tuolta mieheltä ryöstettyäni hänen aarteensa, ja niitä levottomia ajatuksia pakoon päästäkseni kiiruhdin pois, katsomattanikaan enää jälkeeni oliko se mies parka minne joutunut; kuulin vain hänen huutoaan ja päivittelemisiään. Silla lailla tuo tapaus tapahtui, minun muistaakseni.
Mieli paloi sinne forstmestarin puutarhaan saadakseni omin korvin kuulla ja omin silmin nähdä, että harmaja mies oli puhunut totta; vaan en ollut selvillä siitä missä olin, jonka tähden menin muutamalle mäelle, josta saattoi nähdä ympäristöä. Ja näinkin mäen kukkulalta sen pienen kaupungin ja forstmestarin puutarhan jalkojeni alla. — Sydämmeni alkoi tykkiä ja kyyneleitä alkoi taas, vaikka toisesta syystä kuin äskettäin, juosta silmistäni: saan nähdä häntä jälleen. — Ikävä joudutti askeleitani sille polulle, joka vei nopeimmin perille. Sivuutin muutamia kaupungista palaavia talonpoikia, heidän näkemättä. He puhuivat minusta, Raskalista ja fortmestarista; en halunnut kuulla heidän puhetta, kiirehdin sivu.
Puutarhan portista sisään mennessäni, mieli kuohussa niinkuin hartaasti odottelevan ikään, oli kuin jos olisi joku naurahtanut; minua hirvitti, katsoin sukkelaan ympärilleni; en huomannut ketään. Astuttuani muutamia askeleita vielä, kuului minusta kuin olisi joku ihminen kävellyt vieressäni; vaan en nähnyt; otaksuin, että oli korvani pettänyt. Oli varhainen aamu, ei kukaan ollut kreivi Pietarin lehtimajassa, puutarha tyhjä oli vielä; kuleskelin niissä tutuissa paikoissa, menin asuinhuoneitten lähelle. Sama ääni, jota olin äsken kuullut, kuulin vieläkin, tällä kertaa selvemmästi. Pelonalaisena istuin muutamalle penkille, joka oli päivänpaisteisella paikalla oven vieressä. Kuului kuin joku näkymätön haltia olisi pilkallisesti naurahtaen istahtanut viereeni. Avain pistettiin lukon suuhun, ovi aukeni, forstmestari tuli ulos, paperi kädessä. Tuntui minusta kuin olisi pilvi kääriytynyt pääni ympärille, katsoin ympärilleni ja … hirveätä … se harmajatakkinen mies istui rinnallani, pirullinen hymy huulillaan katsellen minua. — Hän oli heittänyt sen ihmeellisen kaapun, joka teki kantajansa näkymättömäksi, hartioilleni, hänen jalkojensa juuressa oli, riitelemättä keskenään, hänen ja minun varjo, huolettomasti piti hän kädessään sitä paperia, jonka alle hän oli tuonnottain pyytänyt minua kirjoittamaan nimeni, ja, sillä aikaa, kuin forstmestari käveli kahakäteen lehtimajassa, hän, tuo harmaja mies, kuiskasi korvaani:
"Tehän kuitenkin kaikitenkin noudatitte kutsuani, tässä me nyt istutaan kahden saman kaapun alla. — Hyvä on, hyvä on! Kaiketikkin te annatte takaisin minulle sen linnunpesänkin, ettehän sitä enään tarvitsekaan, ja tehän olette liian rehellinen mies pitääksenne kauemmin hallussanne toisen omaa … vaan eipä silti, etten olisi teille mielelläni sitä lainaksi antanut, kiittää ei kannata." — Hän otti sen kädestäni enkä vastustanutkaan ollenkaan, hän pisti sen taskuunsa ja naurahti taas, vieläpä niin kovaa, että forstmestarikin katsoi mistähän tuo ääni oli syntyisin. — Istuin kuin kivettyneenä siinä.
"Teidän täytyy toki myöntää," sanoi hän, "että tämmöinen kaapu on paljo mukavampi. Se ei peitä ainoastaan miestä, vaan lisäksi hänen varjonsakin ja mitä hyvänsä hän kulettaakaan mukanaan. Katsokaahan, tässä olette kumpikin, te ja varjonne." Hän naurahti taas. "Huomaattehan, herra Schlemihl, mitä alussa ei tahdo mielisuosiolla siihen on pakko lopussa kuitenkin. Ajattelin, että kyllä te vielä ostatte sen kalun minulta, otatte huostaanne morsiamenne (sillä vielä on siihen tilaisuutta) ja nostatamme Raskalin hirteen, sen lurjuksen, se on helppo asia, koska meillä on nuoraa tarpeeksi. — Kuulkaahan, annan teille kaupanpäälliseksi tämän kaapun."
Miinan äiti tuli huoneesta ulos ja keskustelu alkoi. — "Mitä askaroipi Miina?" — "Hän itkee." — "Typerä lapsi on hän. Eihän asia ole muutettavissa kuitenkaan." — "Tosin ei, vaan on liian aikaista antaa hänet toiselle!" — "Olet, mieheni rakas, kovin julma, sehän on oma lapsesi." — "Ei, äiti kulta, nyt olet väärässä. Jos tyttäremme, vielä ennenkuin hän on itkenyt silmiään kuiviksi, huomaa olevansa rikkaan ja mahtavan miehen vaimo, on hän tointuva surustaan kuin unesta ikään, ja Jumalaa sekä meitä kiittävä, usko minun sanaani!" — "Jumala suokoon!" — "Tyttärellämme on tosin jo varsin suuret maatilat; vaan luuletko, että, sen jälkeen kun tuo keinottelija Pietar Schlemihl sai aikaan ne surkeat rötökset, kohtiaikoihin on ilmaantuva yhtä sopiva mies hänelle kuin Raskal? Tiedätkö kuinka rikas herra Raskal on? Hänellä on maatiloja tässä maassa, jotka ovat ainakin kuuden miljoonan markan arvoisia, eikä hän ole ollenkaan velkaantunut. Kauppakirjat ovat olleet minun nähtävinä. Hän se oli, joka minun edeltä oli paraimmat maatilat ostanut; ja sitä paitsi on hänellä salkussaan Tuomas Johnin arvopapereita, noin neljän miljoonan arvosta." — "Hän on mahtanut kovasti varastaa". — "Mitä joutavia! Hän on säästänyt minkä toinen on tuhlannut." — "Mieskö, joka on rikkaan herran pikenttinä ollut?" — "Oletpa typerä! Oli miten oli, hänellä on kuitenkin moitteeton varjo." — "On vainkin, mutta…"
Se harmajatakkinen mies naurahti ja katsoi minuun. Ovi aukeni ja Miina tuli ulos. Kyyneleitä juoksi hänen silmistä niille kauniille, kalpeille poskille; hän istui muutamalle tuolille puitten siimekseen ja isänsä istui toiselle tuolille hänen viereen. Isä hellästi tarttui hänen käteen, puhutteli häntä, vaan tyttörukka alkoi vaan yhä enemmän itkeä.
"Olet hyvä, rakas lapseni, olehan järkeväkin, ethän tahdo vanhan isäsi mieltä pahoittaa, minähän vaan hyvääsi harrastan. Ei ole kummakaan, että olet suruissasi, vaan olet ihmeellisellä tavalla onnettomuudesta pelastunut. Ennenkuin sitä häpeällistä petosta huomasimme, rakastit häntä kovasti; tiedänhän sen, vaan en siitä sinua soimaa silti. Näet nyt itse kuinka kaikki on muuttunut. Onhan jokaisella pienellä koirallakin varjonsa, ja sinunko pitäisi miehelle semmoiselle ruveta, joka… Ei toki, ethän enää ajattelekaan häntä. — Kuulehan, Miina, nyt sinua kosii mies, joka ei päivänpaistetta pelkää, arvostettu, kunnioitettu mies, joka tosin ei ruhtinas ole, vaan jolla on kymmenen miljoonaa markkaa omaisuutta, siis kymmenen kertaa enemmän kuin sinulla, mies, joka tahtoo tehdä rakasta lastani onnelliseksi. Olethan minulle kuuliainen, ethän pane vastaan, annahan vain isäsi pitää sinusta huolta ja pyyhkiä pois kyyneleesi! Lupaahan, että suostut Raskaliin, lupaat kai?"
Hän vastasi väsyneen raukealla äänellä: "Ei minulla ole omaa tahtoa eikä omaa toivoa tämän maan päällä enää. Tapahtukoon isäni tahto." Paikalla tuli Raskalkin sinne, röyhkeänä, vakavana. Miina meni taidottomaksi. Nyt se inhoittava harmaja mies katsoi vihasesti minuun ja kuiskasi korvaani: "Ja te tuota siedätte! Onko teillä ihmisen verta suonissanne vai mitä niissä juoksee?" Hän iski samassa pienen haavan käteeni, jotta siitä juoksi vähin verta ja sanoi: "Todellakin oikeata verta! — No, kirjoittakaa nimenne siis!" Minulla oli kädessäni paperi ja kynä.