VII.
Vapaasti saat minua arvostella, Chamisso rakas, enkä aio sinua lahjoa. Ankarasti olen jo aikoja sitten tuominnut itseäni, sillä hivuttava tuska on sydämessäni asunut. Myötään on mielessäni ollut tuo vakanen elämäni hetki enkä ole voinut sitä muistella kuin nolona, nöyrtyneenä ja maahan asti sortuneena. — Ystäväni rakas, joka kevytmielisesti hiukankaan poikkeaa oikealta tieltä, hän tahtomattaan joutua toiselle polulle, joka viepi alespäin ja yhä alemmas; hän näkee taivaan tähtiä, vaan ne eivät opasta häntä, ei ole hänellä valikoimisen varaa, hänen on pakko mennä jyrkännettä ales tiesi kuinka syvälle. Sen ajattelemattoman harha-askeleeni jälkeen, jonka seurauksena oli, että kirous tuli osakseni, olin rikollisella rakkaudellani sotkeutunut toisen ihmisen kohtaloon; mikäpä minulla muu neuvoksi kuin missä olin turmiota aikaansaanut siinä koittaa, kun pikanen pelastus oli tarpeellinen heti kiirehtiä hätään arvelematta. Sillä viimmeinen hetki oli käsissä. — Älä luule minua niin halpaseksi, Chamisso rakas, että olisin pitänyt vaadittua hintaa liian kalliina tai että olisin jotain, mikä omaani oli, säästäväisemmin pidellyt kuin kultarahojani. — Ei vainkaan, Chamisso, vaan minä sanomattomasti vihasin tuota eriskummallista, juonikasta keinottelijaa. En halunnut olla hänen kanssa missään tekemisissä, vaikka olinkin kukaties syyttä sortamassa häntä. Toimen sijaan tuli tapaus; ja kävi siis minun niinkuin toisinaan käy kansojenkin; asianhaarojen pakosta he joutuvat milloin mihinkin tilaansa. Myöhemmin olen sopinut itseni kanssa. Olen ensinnäkin oppinut pakonalaisuutta arvostamaan, ja mikä on enemmän pakonalainen kuin tehty teko, tapahtunut tapaus! Toisekseen olen tätä pakonalaisuutta oppinut kunnioittamaan jonakin viisaana sallimuksena, mikä on vaikuttamassa siinä suuressa myllyssä, jossa olemme osallisina kuin mitkähän pyöritetyt ja pyörivät rattaat; minkä pitää olla, sen täytyy tapahtua, ja tietenkin sallimuksen sallimana, jota lopulta opin kunnioittamaan minunkin kohtalossani ja sen kohtalossa, joka oli minun kohtalooni sotkeutunut.
En ole selvillä mikä siihen oli syynä, joko se, että olin kauheassa mielen jännityksessä ja levottomuudessa, vai väsymys, minä kun olin ollut niin kauan unetta ja ruuatta, vai kukaties se mielenkuohu, minkä minussa aikaansai tuon harmajan juonittelijan läheisyys; oli miten oli, juuri sillä hetkellä kuin minun piti kirjoittaa nimeni siihen kamalaan paperiin menin tainnoksiin ja jäin kuin kuolleeksi siihen pitkäksi aikaa.
Ensimmäiset äänet, jotka kohtasivat kuulevia korviani, toinnuttuani, oli jalanpolkemiset ja kiroukset. Kun aloin katsoa ympärilleni, huomasin, että oli pimeä ja tuo inhottava toverini haukkui minua minkä jaksoi. "Aivanhan sinä käyttäydyt kuin mikähän akka! — Ole mies ja tee minkä olet päättänyt tehdä taikka, jos on mielesi muuttunut, niin itke sitten ja päivittele!" — Nousin hitaasti seisoalleni ja katsoin ympärilleni puhumatta mitään. Oli myöhänen ilta, soittoa kuului valaistuista ikkunoista ja ihmisiä käveli parittain puutarhan poluilla. Muuan pari kävi istumaan sille penkille, jossa olin istunut ennenkuin tainnoksiin menin. He puhelivat keskenään siitä avioliitosta, johon olivat ruvenneet talon tytär ja rikas herra Raskal. — Se oli siis tapahtunut.
Heitin kädelläni sen näkymättömäksi tekevän kaapun päältäni; vaan samassa harmaja mies katosi näkyvistäni. Aloin hiipiä pensaitten ja puitten synkimmässä siimeksessä puutarhan portille. Vaan minun kiusaajani, vaikka näkymättömänä, kulki jälissäni, yhäti minua sättien. "Tämäkö siis palkka siitä, että koko päivän olen vaalinut sinua, sinä heikkohermoinen herrasmies! Vai minusta aijot tehdä narrin! Hyvä, herra äkimys, menehän vain minua pakoon, vaan erottamattomia ystäviä me ollaan kuin ennenkin. Sinulla on minun rahani ja minulla sinun varjosi, emme siis pääse rauhaan kumpikaan. — Onko milloinkaan kuultu, että varjo olisi herralleen uskoton? Sinun varjosi ajaa minut sinun luo, kunnes lopulta otat sen haltuusi ja niin minä pääsen siitä erilleni. Minkä olet laiminlyönyt halusta sen täytyy sinun toimittaa kyllästymisestä ja ikävästä, vaikka liian myöhään; ei kukaan pääse kohtaloaan pakoon." Sillä lailla hän hoki, turhaan pakenin, hän oli myötään kintereilläni, pilkallisesti puhuen varjosta ja kultarahoista. En saanut häneltä rauhaa.
Olin lähtenyt kulkemaan muuatta autiota katua, joka vei talooni. En ollut entistä kotiani tuntea enää; akkunaruutuja oli säretty eikä näkynyt valkeaa missään. Ovet olivat lukossa eikä näkynyt yhtään palvelijaa. Hän nauroi selkäni takaa ja sanoi ivallisesti: "Niinpä niin; ei siellä ole ketään. Kuitenkin Bendel lienee kotosalla; hän oli kotiin tullessaan niin väsyksissään, että tuskinpa kykeneekään muuhun toimeen kuin pirtin vartioimiseen." Taas naurahti hän. "On hänellä juteltavia! — Hyvästi jää, näkemiin asti!"
Ovikellon nuoraan tartuin ja lopulta näkyikin tulta; Bendel oven takaa kysyi kuka oli soittanut. Kun se kunnon mies kuuli että se olin minä, hän kovin ilostui; ovi lensi selälleen ja heittäysimme toistemme syliin. Hän oli hyvin muuttunut, oli heikommaksi käynyt ja kivuloiseksi; minun hiukseni olivat menneet harmajiksi.
Niitten autioitten huoneitten läpi hän vei minut muutamaan syrjäisempään, pieneen huoneeseen, jota ryöstäjät olivat jättäneet rauhaan, toi minulle ruokaa ja juomaa, istuimme vieretysten ja hän alkoi itkeä. Hän kertoi minulle, että hän sitä harmajatakkista miestä, jota hän oli tavannut silloin kuin hän minun varjoani näytteli minulle, oli kauan ajanut takaa ja hosunut, kunnes oli eksynyt minusta jäljettömiin ja uupumuksesta jäänyt pitkälleen makaamaan. Kun hän ei löytänyt minua enää, oli hän mennyt kotiin, jossa kansa, Raskalin yllytyksestä, oli kohta sen jälkeen särkenyt kaikki akkunat ja hävittänyt huonekalut y.m. Sillä lailla oli kansa kiittämättömyydellään kostanut hyväntekijälleen. Palvelijani olivat menneet tiehensä mikä minnekin, poliisi oli kieltänyt minun enää kaupunkiin palaamasta ja käskenyt palvelijani 24 tunnin perästä korjata tavarani pois. Siihen, minkä olin jo kuullut Raskalin rikkaudesta ja avioliittoon menosta, tiesi hän lisätä niitä näitä. Tuolla roistolla, joka oli syypää kaikkeen siihen ilkityöhön, mikä oli tehty poissa ollessani, oli varmaankin ollut alusta pitäen tietoa minun varjottomuudesta. Luultavasti oli hän, kullanhimon yllyttämänä, pyrkinyt palvelukseeni ja heti teettänyt raha-arkkuuni avaimen, joten hän oli rikkauden koonnut, jota hänen ei tarvinnut enää työllään ja toimellaan kartuttaa.
Kaiken tuon Bendel kertoi minulle kovasti itkiessään; ja sitten itki hän ilosta kun oli minua jälleen tavannut sekä siitä että oltuaan tietämättömissä minun olopaikasta hän nyt tapasi minun tyyneenä ja maltillisena.
Semmoiseksi oli näet epätoivoni muodostunut. Näin surkeuteni jättiläisenä, muuttumattomana edessäni, olin sen tähden jo kaikki kyyneleeni hukannut eikä enää valitus päässyt rinnastani. Kylmäkiskoisena ja välinpitämättömänä vaelsin tässä matoisessa maailmassa.
"Bendel," sanoin hänelle, "tiedät kohtaloni. Kova rangaistus on tullut osakseni tekemäni rikoksen vuoksi. Sinä, viaton mies, lakkaa jo olemasta toverini. Lähden jo tänä yönä pois matkoilleni, satuloitse ratsuni, lähden yksin, sinä jäät tänne, niin olen päättänyt. Arvattavasti täällä on moniaita kulta-arkkuja; ne pidä omanasi. Aijon yksin lähteä maailmaan vaeltamaan; vaan jos jokunen iloinen päivä ja onnellisempi aika kuin tämä nykyinen tulee osakseni, silloin muistan sinua, uskollista palvelijaani, jonka rinnalla olen monet kyyneleet itkenyt ja sydämmeni suruja ilmoittanut."
Hän kuuli käskyjäni allapäin, pahoilla mielin; hänen rukouksilleen, pyynnöilleen, neuvoilleen heittäysin kovakorvaiseksi; itkussa silmin toi hän hevoseni.
Vielä kerran puristin sen kunnon palvelijan kättä, heittäysin hevosen selkään ja pimeän yön suojassa jätin hyvästit sille paikalle, johon onneni oli hautautunut, siitä huoletonna mihin hevoseni oli viepä minut; sillä minulla ei ollut tässä maailmassa enää mitään määrää, mitään toivoa.