KETTU JA APINA
Kerran eläimet olivat niin hassahtaneet, että valitsivat kuninkaakseen apinan. Tämä oli aikoinaan tanssinut ja huvittanut niitä esittämällä kaikenlaisia iänikuisia temppuja, ja varmaankin eläimet olivat lopulta niiden katselemisesta niin peräti tylsistyneet, ettei keksitty sen parempaa kuin julistaa tanssimestari hallitsijaksi.
Niinpä apina sitten sai kruunun päähänsä ja koetti näyttää kovin arvokkaalta ja valtioviisaalta. Mutta kettua kiusasi ihan sydänjuuria myöten se huomio, että lähimmäiset olivat menetelleet näin hupsusti. Eipä siis kumma, että kettu päätti, kunhan vain tulisi sopiva tilaisuus, saada kaikki eläimet käsittämään vaalinsa typeryyden ja samalla rangaista viheliäistä kuningasta röyhkeästä itserakkaudesta.
Pian sen jälkeen kettu tapasi ojan reunalla satimen, jossa oli syöttinä lihanpala, ja riensi apinan luo ilmoittamaan löytäneensä aarteen, joka oli yleisellä laitumella ja siis kuului yksinomaan majesteetille. Apina ei osannut haistaa siinä makkaran käryä, vaan meni oiko päätä ottamaan aarteen haltuunsa. Mutta kohta kun se oli laskenut molemmat käpälänsä satimelle, likistyivät ne rautojen väliin. Häpeän ja vihan vallassa apina alkoi nyt haukkua kettua, herjaten tätä kapinoitsijaksi ja petturiksi, vieläpä uhkasi kamalasti kostaa. Siitä ei Repolainen piitannut vähääkään, nauroi vain ilkeästi ja sanoi lähtiessään: »Mokomakin kuningas, kun ei edes ymmärrä, mikä sadin on!»