SUSI JA KARITSA
Olipa kerran susi latkimassa vettä puron rannasta ja äkkäsi karitsan, joka samaan aikaan polskutteli purossa hyvän matkan päässä alempana. Mutta heti kun susi oli iskenyt silmänsä tähän saaliiseen, hyökkäsi se sinne suu auki. »Kuuleppas, vintiö», ärjäisi susi, »kuinka sinä uskallat tulla sekoittamaan minun juomavettäni?» »En tosiaankaan», vastasi karitsaparka, »osannut arvata, että teidän vetenne pilaantuisi noin kaukana täältä, kun puro virtaa alaspäin». »No no», sanoi susi, »sinä et kai lakkaa viisastelemasta, ennenkuin turkkisi on kiskottu nurinpäin korviesi yli, niinkuin isällesikin kävi puoli vuotta takaperin, sillä isäsi pärpätti samalla ilkeällä tavalla; tottahan sen muistat, miekkonen». »Uskokaa minua, herra», virkkoi viaton karitsa pelosta vavisten, »minä en silloin vielä ollut tullut maailmaan». »Voi sinua kelvotonta», huusi susi, »eikö sinulla ole häpyä eikä omaatuntoa? Mutta koko sinun rodussasi onkin pelkkää vihaa minun sukuani vastaan, ja kun kohtalo on näin sopivasti toimittanut meidät yhteen, saat sinä maksaa muutamista esi-isiesi synneistä, ennenkuin eroamme.» Ja sitten susi muitta mutkitta karkasi kiinni onnettoman, avuttoman karitsan kurkkuun ja repi uhrinsa kappaleiksi.
Sentähden sanotaan: »Kyllä susi syitä löytää, kun mieli lampaanlihaa tekee.»