SINÄ.
Sinä olet sydänyöni arvoitus, veripunaisen päiväni palo. Sinun tähtesi eloni pilkkopimeni, tuli etäisten aamujen valo.
Olet outo hyvä kultani,
sydäntuskista, riemuista suurin,
olet vastakohta valheen ja totuuden,
ruman, kauniin ja perin juurin.
Tulit silloin neitsyen taivaaseen,
kuin hornan heittämä henki.
Kuin jumalanpoika kiehdoit mua
eessä pyhien henkienki.
Oli lempemme soittoa ihanaa,
se kaikui keväimen öissä,
kun tuliset orhit kiitivät,
oli taivaatkin päärlyvöissä.
Oli lempemme myrskyä raivoisaa
ja kuoleman veristä vihaa.
Petolinnut aavojen aarnioin
niin raastavat toistensa lihaa
Sinun kauttasi silmäni tuijottaa,
hämärhuomenen kaukaisuuksiin.
Olen elämän heimolles antanut,
itse uppoan avaruuksiin.
Minä olen kuin mies ja nainen sa
he lemmen vuoteella makaa,
kun nainen laps jo nukkuu pois,
niin mies yhä valvoo, vakaa.
Minä miltei mielisin kysyä,
onko sinulla sielu.[9]
Kun seison korkeella vuorella,
olet mulle pohjaton nielu
Ja vaikka et rauhaa, onnea, et voi, et tahdokaan antaa, niin kaiho, kaipuu sun luoksesi ihan sanomaton kantaa.