Kirsti: Sielunkuvaus

by Aino Kallas

JÄLKIMÄINEN OSA

9.

Pohjois-Ruotsin tuntureilla, kaukana valtatiestä, saarettoman tunturijärven takana, on pieni karjatalo, hatarasti rakennettu, tukittu juuri senverran, ettei pahin yökylmä sisään pääse. Ympärillä on niityt, joissa kuusiviikkoinen kesä kasvattaa ruohon korkeaksi, — ne kiipeävät puurajalle asti, — lähelle ikuista lunta. Iltasin tulee karja kotiin lypsettäväksi, — vuohet ovat kesyimmät ja rohkeimmat, kurottavat päänsä aidan lomitse ja nuolaisevat karjatytön kädestä suoloja; vasikat kirmasevat etempänä kivisellä aholla, lehmät märehtivät tyyninä ja totisina.

He ovat saapuneet sinne eräänä kesäpäivänä, — aikoen vaan pikimmältään pistäytyä ja heti lähteä eteenpäin. Koko heidän häämatkansa oli siihen saakka ollut kuumeentapaista kiiruhtamista paikasta toiseen, — alituisesti uusia seutuja, uusia ihmisiä ja uusia vaikutuksia. Se oli ollut melkein kuin pakomatkaa.

Mutta tämä paikka heitä heti miellyttää. Se on niin syrjäinen ja yksinäinen, niin unohdetun näköinen kapeassa laaksossa tunturien väliin puristuneena. Elämän kulku siellä on niin ihan yksinkertaista ja luonnollista, aivan alkuperäisen koskematonta.

Luovuttaisiko tyttö heille tupansa?

Miksei — hän voisi kyllä maata ladossakin. Oli sitä ennenkin tehnyt.

Tyttö nytkäyttää niskojaan, — hän on kookas ja vaaleaverinen, — terve ja elämänraitis lyhyessä, raitaisessa hameessaan.

He jäävät sinne. Jo ensimäisenä iltana on heidän kumman hyvä olla, istuessaan mökin edustalla, karjankellojen kilkattaessa ja lehmisavun noustessa. Tyttö huhuaa torveen, ja järven toiselta puolen soutaa nuori poika veneellä noutamaan maito-astioita. He latovat niitä yhdessä veneeseen ja vehkeilevät keskenään. Rannasta kuuluu heidän naurunsa.

Rakastavatko nuo kaksi ehkä toisiaan? Milloinka sitten, jollei tänä lyhyenä kesänä, jota seuraa niin toivottoman pitkä talvi? Heillä ei ole aikaa odottaa.

Pentti lähtee seuraavana päivänä tuntureille kiipeämään ja tuo mukaansa sieltä kimpun tunturimorsioita, — tunturin suloisia, valkeita, kukkia, jotka kasvavat vaan vaarallisimpien kuilujen rinteillä, monesti ihan käsinpääsemättömissä, ilman lehtiä, nousten maasta suurina, huojuvina kukkaterttuina, jotka hiukan muistuttavat valkeaa syreeniä.

Kirsti on laittanut hänelle valmiiksi illallisen, litteälle kivelle ahon laitaan.

He eivät puhu paljon keskenään. Kun tätä vaan kestäisi… Tietysti ei sitä voi kauan kestää… Mutta vähänkin aikaa…

Kirstille se on onnea miekan varjossa. Ja suurempaa ehkä juuri siksi, että koko ajan tuntee sen miekan jossain heiluvan…

Melkein koko viikon he viipyvät siellä. Mutta eräänä iltana löytää
Pentti kotia palatessaan Kirstin itkemästä. Ja hän ymmärtää, että
Kirstille on kaikki palannut taas takaisin.

Istuessaan vieretysten, aholla käppyräkoivun juurella, tunturikosken kohistessa kivenheiton päässä, he jälleen alkavat puhua siitä, mikä jo viikkomääriä on ollut heidän ainoa puheenaineensa.

"Etkö sinä sitten koskaan voi päästä vapaaksi, Kirsti?"

"En", hän vastaa pudistaen päätään.

"Mutta sinä, — vapaa, luonnon kasvattama Kirsti, — sinä välitön lapsi… Etkö sinä ymmärrä, että rakkaus on kuninkaallinen lahja, vapaasti annettu ja vapaasti vastaanotettu. Sentähden että minä rakastin sinua, oli minulla oikeus sinuun, ei muun vuoksi."

Hän on puhunut samaa usein ennenkin. Kirsti ei vastaa sanaakaan.

"Katso tuota tyttöä tuolla, — hän tulee juuri saattamasta poikaa rantaan. Kysyin tänään, ovatko he kihloissa. Me olemme jo kuulutetutkin, hän sanoi. Ole varma siitä, että poika illalla tulee takaisin. He ovat jo aikoja sitten olleet mies ja vaimo. Näetkö sinä siinä jotain väärää?"

"En", Kirsti vastaa.

"No niin, entäs sitten?"

"Enhän minä tuomitsekkaan heitä. Heillä on oma lakinsa."

"Mutta itseäsi, — ja minua?"

"Sinä et tahdo minua käsittää. Sinä vapaa Kirsti, sanot sinä, miksi et voi totella luonnon ääntä? Sitähän minä juuri tottelenkin. Minulla on lakini itsessäni, omassa sydämessäni. Sinä luulet minun riippuvan kaavoista ja sovinnaisuudesta ja pelkäävän ihmisten tuomiota. Mutta siinä sinä erehdyt."

Hän alkaa nyyhkyttää kädet kasvoilla.

"Minä olen heittänyt pois itseni. Minä, joka olin niin ylpeä."

"Minä en tiedä muuta lakia kuin luonnon", Pentti alkaa hitaasti. "Se on minulle korkein. Me olimme valmiit toisillemme, kuuluimme toisillemme sekä sielulla että ruumiilla, — ja annoimme itsemme toisillemme."

"Ja sitä sinä kutsut vapaudeksi? Minusta se on vaan orjuutta. Sinä olet vaan luonnon orja silloin, oman itsesi orja. Minä tahdon kohota niin korkealle, että hallitsen sekä luonnon ympärilläni että luonnon itsessäni."

"Ja entä sinä, — etkö sinä sitten ole sidottu kaavoihin ja kirkon sanoihin?"

"Minä alistun niihin vapaaehtoisesti, ja silloin en orjuuta itseäni."

"Pentti, jos sinä ymmärtäisit minua", hän jatkaa melkein rukoilevasti. "Minä olen niin ihan yksin, jollet sinäkään minua ymmärrä. Minä toisinaan niin hirveästi pelkään yksinäisyyttä."

"Jos sinä voisit minua käsittää", hän jatkaa posket hehkuvina, — "etkö sinä ymmärrä, — juuri siksi, että minä olin niin ylpeä ja itsenäinen… Minä olisin tahtonut antaa sinulle kaikki vapaaehtoisesti, sanoa sinulle: tässä olen, ota minut! Minä rakastin sinua niin paljon. Mutta nyt se tuli kuin varkain ylitseni, huumauksena, joka voitti minut, eikä sinä suurena, vapaana ilona, jota olin ajatellut. Ikäänkuin joku olisi minulta varastanut iloni, — minähän olisin sen itsekin antanut, kun sen aika olisi tullut."

"Se on minusta kaikki nyt niin rumaa ja matalaa", hän jatkaa, — "pyhyys on poissa. Minä tulen äidiksi vasten tahtoani, — kuin sattumalta, — ja jos minä synnytän pojan, niin ei sillä ole sitä esikoisen kuninkaallisuutta, jonka rakkauden synnyttämissä lapsissa näkee…"

"Sinä olet sairas, Kirsti", sanoo Pentti.

"Voi olla, että olen sairas, mutta en siinä merkityksessä, kuin sinä luulet."

"Vaan miksi se sitten on rikos, — voitko sinä sen selittää?"

Hän miettii hetkisen. "Se on rikos, koska minä sen rikokseksi tunnen", hän vastaa pienellä pään liikkeellä.

He istuvat äänettöminä, toivoen pois tästä paikasta, joka äsken oli kietonut heitä yksinäisyydellään ja nyt heitä sillä rasittaa. Yhtäkkiä heitä alkaa vaivata kahdenkesken-olo, ja vieras, kylmä tunne hiipii heidän välilleen. Tyttö kulkee heidän ohitseen ja katsahtaa heihin kummastuneena.

Kirsti nousee seisomaan ja pysähtyy Pentin eteen.

"Mikä meitä on yhdistänyt, Pentti", hän sanoo. "Meidän sielumme ovat niin kaukana toisistaan, ja me ikäänkuin hapuilemme toisiamme pimeässä."

Seuraavana päivänä he lähtevät. Ja matka jatkuu samaan tapaan kuin alussa, ei mitään pitempiä pysähdyksiä missään, — korkeintaan pari päivää, ja sitten taas eteenpäin.

Kirsti ymmärtää, että Pentillä on siinä oma tarkoituksensa. Hän ei tahdo antaa Kirstille aikaa vaipua ajatuksiin. Kirstillä pitää yhä olla jotain uutta ajateltavaa.

Mutta yhä useammin palaa takaisin sama vieras tunne, joka oli hiipinyt heidän välilleen tunturimajan edustalla istuessa.

Ja heille on melkein helpoitus molemmille, kun kesä kallistuu lopulleen, ja kotiinlähtö vapauttaa heidät alituisesta kahdenkesken-olosta.

10.

Kotiin tultua heidän suhteensa muuttui tasaisemmaksi sen kautta, että kullakin oli oma työnsä, eivätkä he ehtineet niin paljon olla yhdessä.

Pentti oli alkanut viime aikoina kohdella Kirstiä kuin sairasta lasta, jolle täytyy kaikessa antaa myöten ja jota ei saa kiihdyttää. Hänellä oli sääliväistä hellyyttä kohtelussaan, ja hän tuhlasi paljon kekseliäisyyttä koittaessaan arvailla Kirstin pieniä mielitekoja. Mutta kaikki hänen huolenpitonsa kohdistui saattaakseen Kirstin ulkonaisen elämän niin miellyttäväksi ja rauhalliseksi kuin suinkin, — sensijaan hän alkoi karttaa kaikkia keskusteluja, jotka jollain lailla repivät auki arkoja kohtia heidän suhteessaan ja jotka paljastivat Kirstin sisällistä elämää.

Kirsti otti vastaan kaiken tämän säälin ja hellyyden väliäpitämättömänä ja kuin pudisti sen päältään. "Sellainen sääli muuttuu helposti kyllästymiseksi", hän ajatteli useasti. "Minä en tarvitsisi sääliä, — ainoastaan ymmärrystä."

Samalla häntä loukkasi se, että Pentti kohteli häntä kuin sairasta ja ikäänkuin siltä näkökannalta katsoen koitti häntä ymmärtää.

"Hän antaa nyt minulle anteeksi, sentähden että pitää minua heikkona ja ruumiillisesti sairaana", hän ajatteli. "Kun tulen terveeksi, ja lapsi on syntynyt, silloin muka ajattelen toisella tavalla…"

"Eikö hän voi sitten käsittää, että juuri siksi, että olin niin terveluontoinen… Minulla oli niin paljon voimaa, — minä olisin niin jaksanut riemuita elämästä… Ja nyt yhtäkkiä heitin itseni pois… kuin kadulle…"

"Se oli rikos minua itseäni kohtaan, — sitä kokonaisuuden lakia kohtaan itsessäni…"

"Ja kuinka paljon on minulta mennyt hukkaan, — kokonainen kehityskausi naisen elämässä… En koskaan tule täydellä todella olemaan mieheni vaimo."

Hän kärsi siitä, ettei voinut Pentille ajatuksiaan puhua yhtä vapaasti kuin ennen. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat liian voimakkaita hänen yksin kantaa.

Monta kertaa hän hiipi varpaillaan yli salin Pentin työhuoneen ovelle.
Painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.

Kynän rapinaa, sitten paperilehden kahinaa, — joskus natisi tuoli liitoksissaan Pentin käännähtäessä. Sitten hiljaista hyräilyä — tai vihellystä, — tai sormien naputtelua pöydän laitaa vasten.

Hänen kätensä lepäsi lukolla sitä painamatta. Avaisiko hän vai eikö?

Kuinka paljon suojatumpi Pentti oli kuin hän… Hänellä oli työnsä ja miehen luonteen mahdollisuus irroittautua ainakin ajaksi kaikesta muusta ja antautua työhönsä. Sulkea työhuoneen ovet ja samalla sulkea pois ajatukset… Asettaa kirjansa ja tieteelliset kirjoituksensa kuin muuriksi ympärilleen…

Hänen ei tarvinnut kuljettaa sitä kaikkea alati mukanaan, kuten Kirstin. Ei olla siihen sidottu, — sen alituiseen läheisyyteen… Voimatta mihinkään paeta…

"Minä avaan oven, — minulla on siihen oikeus", hän ajattelee. "Hänen täytyy kuulla minua, se koskee aivan yhtä paljon häntä kuin minua… Minulla ei ole ketään muuta kuin hän…"

Kuitenkin hän yhä jää sormittelemaan lukkoa.

Yhtäkkiä hänelle tulee mieleen, kuinka tuskastuneelta Pentti oli näyttänyt viime kerralla, kun he olivat puhuneet siitä. Hän oli kieltänyt Kirstiä sitä ajattelemasta liian paljon… Hänen täytyisi voittaa itsensä ja oppia itseänsä hillitsemään…

"Sinun alituiset sielunpaloittelusi ovat jonkunlaista tuskan hekumaa,
Kirsti", hän oli sanonut… "Se on sairaloista…"

"Olkoon sairaloista…!" hän oli kiihtyneenä vastannut. "Minä tiedän, että olen sairas. Mutta minun täytyy ensiksi tutkia tautini, muuten en koskaan tule terveeksi…"

Kaikesta huolimatta hänen teki mieli mennä Pentin luo. Puhukoon Pentti vaan järkeä hänelle, soimatkoon häntä, — kun hän vaan saa kuulla hänen puhuvan ja itse puhua.

Yksin hänen on mahdoton olla… Hän pelkää ollessaan yksin. Yksinäisyyden ajatukset ovat kuin varjot illalla, jotka kasvavat yli oman mittansa. Ja hänen pienet, hajoitetut askareensa antavat niin paljon aikaa ajatuksille…

Hän on niin äärettömän arka. Pieninkin ruumiillinen kipu, jollei muuta niin sormen sattuminen, tuntuu koko ruumiissa, ikäänkuin sähkövirta kulkisi läpi. Ja pieninkin mielipaha tärisyttää koko sielua…

Mutta tavallisesti hän hiipi pois, samoin kuin oli tullutkin, ovea avaamatta.

Tänä hänen kaikkein arimpana kehityskautenaan alkoi hänen ennen niin avomielinen sielunsa muuttua suljetuksi.

Toisinaan tuli hänen niin ikävä Penttiä, että olisi voinut huutaa ääneensä, niinkuin silloin oven edessä epäröidessään.

Toisinaan hänessä taas nousi voimatonta vihaa Penttiä kohtaan; hän taisi ajatuksissaan syyttää häntä kaikesta ja samalla häntä suunnattomasti kadehtia, että hän niin helpolla oli voinut murtautua ulos itsestään ja jatkaa elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

11.

Kirsti alkoi viime aikoina yhä useammin jäädä pois seura-elämästä ja karttaa vierailuja, ja Pentin yliopistotuttavain tullen hän harvoin poikkesi sisään tervehtimään, silloinkin vaan hetkeksi jääden ja nopeasti poistuen. Mutta hänessä ei ollut jälkeäkään siitä onnellisesta, puoleksi ylpeästä ujoudesta, jolla ensi kertaa äidiksi tuleva nainen kohtaa tarkastavan katseen.

Hänen luoksensa saapui tähän aikaan usein ystävättäriä, enimmäkseen nuoria rouvia kokemuksineen ja neuvoineen, hyväntahtoisen uteliaina, valmiina jakamaan tietojaan ja antaumaan pitkiin, salaperäisiin keskusteluihin. Mutta Kirsti karkoitti heidät kaikki suljetulla hymyilyllään ja taipumattomuudellaan mihinkään selityksiin ja huvittaviin tiedonantoihin.

Hän ei voinut, — ei voinut noille mitään kertoa… Ja kuitenkin hänellä toisinaan oli kalvava ikävä toista naista, ei ystävänä eikä uskottuna, ainoastaan naisena, joka olisi samojen luonnonlakien alainen kuin hän itse.

Naista, joka käsittäisi kaiken sokeasti ja nopeasti synnynnäisellä vaistollaan, — jonka luontainen äidillisyyden tunne olisi herkkä kaikelle kärsimykselle, ja käsi hieno ja pehmeäpintainen.

Mutta hän tunsi olevansa liian kaukana heistä kaikista… Ikäänkuin se ruumiillinen kehityskin olisi hänellä erinlainen kuin muilla.

Äiti kävi myös usein näinä aikoina ja kohteli Kirstiä jonkunlaisella vähän hämillään-olevalla hellyydellä. Kirstin oli vaikea nähdä, kuinka äiti turhaan koitti keksiä keinoa, millä päästä puheisiin asiasta. Mutta hänen itsensä oli mahdoton aloittaa, vaikka tunsikin, että se olisi ollut velvollisuus.

Vihdoin äiti kuitenkin otti sen, kiertäen, kaartaen puheeksi. Voiko Kirsti ajatella, että hän naimisiin mentyään vielä leikki nukeilla? Se oli kyllä todella hirveän lapsellista. Hän oli tuonut kaikki nukkensa mukanaan uuteen kotiinsa, — tietysti muistoksi vaan, — ne oli pakattu suureen kirstuun ullakolla, valmiiksi puettuina, juhlatamineissaan. Kerran sattui isä olemaan koko päivän poissa. Hänen tuli sietämättömän ikävä, hän oli antanut kaikki käskynsä keittiössä, oli pyyhkinyt tomun salista ja toistamiseen palmikoinut eri lailla hiuksensa. Silloin hän hiipi ullakolle, — voiko Kirsti ajatella niin hullunkurista… Hän avasi siellä kirstun ja otti kaikki nuket esiin, suuret ja pienet ja alkoi leikkiä niillä kirstun kannella… Ihan unohti, kuinka aika kului, ja että olisi pitänyt mennä valvomaan päivällistä. Yhtäkkiä kuului askeleita… Hän pelästyy, koittaa työntää nuket sikin sokin takaisin, — mutta isä ennättää näkemään… Kuinka hän oli hävennyt… Mutta isä oli kuiskannut hänelle jotain korvaan, — jotain elävistä nukeista…

Äiti katseli Kirstiä merkitsevästi, ja Kirsti lopulta heltyi ja alkoi itkeä. Oliko se niin… Kyllä se niin oli… Silloin äiti silitti hänen päätään, niinkuin oli tehnyt hänen pienenä ollessaan.

Äidin mentyä Kirsti istui kauan hiljaa, kädet helmassa.

Saisiko hän sitten todella lapsen… Äitikin oli sen jo huomannut, ja kaikki muut…

Hän ei ollut tähän asti lainkaan voinut ajatella lasta erikseen, — elävänä olentona. Lapsi oli vaan ollut osa hänen omista ajatuksistaan.

Mutta nyt yhtäkkiä tuntui, kuin olisi lapsi irroittautunut hänen ajatuksistaan ja muodostanut oman käsitteen ja alkanut kasvaa…

Yhtäkkiä hän kuin näki sen edessään. Sillä oli suuret ja surulliset silmät, ja se katseli häntä syyttävästi, ikäänkuin kysyen, mihin sen elämänriemu oli jäänyt…

Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, että lapsi syytti häntä jostakin…

Lapsella olisi ollut oikeus elämänriemuun, sillä olisi ollut oikeus syntyä terveenä, syntyä rakkaudella ja tulla rakkaudella kannetuksi…

Jos lapsella todella oli elävä sielu, niin eikö se ollut elänyt yhdessä hänen kanssaan kaikki ne ajatukset ja tunteet, mitkä hänessä olivat liikkuneet… Ne olivat kaikki koskettaneet sen muodostumatonta sielua ja siihen jättäneet jälkensä. Ne olivat olleet ituja, joista myöhemmin muodostuisi lapsen tulevat ominaisuudet…

Lapsi mahtaisi olla vanha jo syntyessään, kun sen oli täytynyt nähdä niin monien ajatusten syntyvän ja kasvavan… Ja kuinka raskasten ajatusten…

Osaisikohan se ollenkaan leikkiä muitten lasten kanssa vai vieroksuisiko niitten seuraa…

Hän alkoi yhtäkkiä tuntea edesvastausta sen uuden sielun tähden, joka kasvoi hänessä salaperäisen voiman vaikutuksesta.

Ja samalla hän alkoi rakastaa lasta, sillä kokonaan antaumisella, mikä oli hänen luonteelleen ominaista.

Hän alkoi puhella lapsen kanssa. Hän pyysi siltä anteeksi, selitti sille, tunnusti sille…

Hänestä tuntui kuin lapsi aivan hyvin olisi voinut häntä kuulla ja ymmärtää…

"Kun lapsi kasvaa suureksi, niin kerron sen joskus sille", hän ajatteli. "Kun se alkaa miettiä elämän syvintä salaisuutta, ja minä näen kysyvän hohteen sen silmissä, silloin on aika tullut, ja minä kerron."

Hän löysi tyydytystä siinä ajatuksessa, että joskus voisi kertoa kaikki lapselle. Jo se ajatus oli puoli sovitusta…

Hän istui melkein aina yksin näinä aikoina, neuloen pieniä vaatteita ja ajatellen lasta. Ja tavatessaan Pentin, hän oli entistään tasaisempi ja tyynempi ja hymyilikin usein hänelle. Mutta Pentille jäi aina se vaikutus, ettei se hymyily ollut häntä varten aiottu, vaan että se tuli jostain kaukaa sisältäpäin ja myös sisällepäin kohdistui.

Hän oli oikeassa. Kirsti eli täydellisesti omassa, sisäisessä mailmassaan.

Usein työtä tehdessään Pentti kuuli Kirstin hiljaa juttelevan toisessa huoneessa, ikäänkuin jonkun kanssa keskustelevan. Joskus hän raotti ovea.

"Sanoitko jotain, Kirsti?"

Kirsti makasi pitkänään leposohvalla ja näytti melkein säikähtyvän hänen tulostaan.

"Ei — ei se ollut mitään!"

Silloin Pentti palasi työhönsä, mutta Kirstin ääni soi yhä hänen korvissaan. Se oli milloin lepertelevä, leikittelevä, kuten lasta hyvitellessä, — milloin alentui yksitoikkoisen laulavaksi, kuten tuudittaessa, — toisinaan se taas sai valittavan, säälivän soinnun, kuten viihdyttäessä sairasta lasta.

"Hän puhelee lapsen kanssa, ikäänkuin se jo olisi hänellä käsivarsilla", hän ajatteli.

Kerran hän meni sisään.

"Sinä vahingoitat lasta senkautta, Kirsti, että niin paljon vaan mietit ja haaveksit… Sinun pitäisi liikkua ja kävellä ja etsiä vaihetusta…"

"Lapsi on minun", Kirsti vastasi omituisen ynseästi.

"Se on kai meidän molempien, tyttöseni."

"Ei — se on paljon enemmän minun", hän vastasi samalla tavalla.

Pentti joskus sanoi hänelle: "Sitten kun lapsi on syntynyt… Ajattele, — pieni, terve poika, niin vahva, että hän kerran sinutkin kantaa…"

Kirsti hymyili epäluuloisena pudistaen päätään. Hänellä oli omat ajatuksensa lapsesta.

Kerran Helmikuussa, pari viikkoa ennen lapsen odotettua syntymää, hän oli lähtenyt kävelylle, — huuruisena, valkeana talvipäivänä, jolloin puut olivat lumilehdissä, ja lumi kiteytyi pieniksi särmiöiksi, jotka kimalsivat hangella kuin pudonneet tähdet.

Kääntyessään kadun kulmauksessa hän ei huomannut hevosta, joka ajajaltaan karkuun päässeenä laukkasi pitkin katua, reki kumollaan ja suitset laahaten maata.

Yhtäkkiä hän kuuli jonkun huutavan ja näki toisella puolen katua miehen, joka huitoi ja viittoili käsiään. Hän tahtoi paeta katukäytävälle, takertui helmoihinsa ja lankesi lyhtypatsasta vasten… Kuin unessa hän näki yläpuolellaan hevosen raudoitetun kavion, johon oli tarttunut lunta naulojen lomiin…

Hän tuli tajuihinsa valkeassa, harmaavaloisessa huoneessa eikä voinut heti käsittää, missä oli. Yhtäkkiä muistui hänelle mieleen tapaus kadulla.

"Hevonen potkasi varmaan minua", hän ajatteli ja alkoi samalla tuntea pistävää tuskaa, joka yhä yltyi.

Tuska oli niin kova, että hän vähäväliä meni tainnoksiin. Sillä välin hän kuuli ääniä ympärillään, ikäänkuin Pentti olisi puhunut ja joku toinen vieraalla, karkealla kurkkuäänellä siihen vastannut…

"Molempia ei voi pelastaa", sanoi vieras ääni. "Jompikumpi, äiti tai lapsi…"

"Pelastakaa lapsi", hän sai sanotuksi ponnistettuaan koko elinvoimansa.
Hän ei tietänyt, oliko huutanut vai kuiskannut ne sanat…

Samalla vieras mies tuli hänen luokseen ja kumartui hänen ylitseen, niin lähelle, ettei edes katsetta voinut eroittaa, vaan silmät näyttivät kahdelta mustalta, kiiltävältä kalvolta.

"Älkää nukuttako minua, — tahdon olla tajuissani", hän taas koitti sanoa, tuntien kuinka ääni tukehtui kurkkuun.

Kukaan ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän tahtoi huutaa Penttiä avuksi, mutta tunsi samalla, kuinka unenhorros raukaisi joka jäsenen ja ajatuksen…

Kun hän taas heräsi, oli ilta ja vuoteen ääressä istui sairaanhoitajatar, siniraitaisessa puvussa. Hän ei voinut liikuttaa itseään lainkaan, mutta tuska oli poissa.

"Missä on lapsi", hän kysyi yhtäkkiä terävästi.

Sairaanhoitajatar ei vastannut, vaan pudisti päätään.

"Missä on lapsi? Lapsi — kuuletteko?" hän kysyi vielä kerran.

Hänen ajatuksensa kulkivat kuin pyörteissä, yhä nopeammin ja nopeammin, ja nostivat joka kerta syvyydestä kohotessaan saman kysymyksen.

Sairaanhoitajatar nousi ja meni ulos.

Hän alkoi uikuttaa kuin lapsi.

"Lapsi, — lapsi — tuokaa minulle lapsi…"

Samalla tuli Pentti sisään ja kävi raskaasti, kömpelösti vuoteen ääreen polvilleen, aivankuin olisi siihen langennut.

Kirstistä tuntui, kuin jokin huimaavasti pyörivä ratas hänen aivoissaan äkkiä olisi seisahtunut.

"Kuollut… lapsiko?" hän sanoi vaivaloisesti.

Ja ne sanat sanoessaan, oli kuin jotakin olisi kuollut hänessä itsessään.

12.

Muita lapsia hänellä ei ollut.

Hän toivoi sitä hartaasti ensimäisinä vuosina, pitäen kiinni yhä heikkenevästä toivosta, tahtomatta siitä luopua ja peljäten sitä tyhjyyttä, jonka sen toivon sammuminen jättäisi hänen sieluunsa ja elämäänsä.

Hän meni aina lasten leikkipaikoille, heidän hietakentilleen ja mäenlaskupaikoilleen ja istui siellä jossain syrjäisellä penkillä nälkäisin, kateellisin silmin katsellen elämää edessään.

Ihmiset unhottivat pian, että hänellä oli lapsia ollutkaan. Tuskin kukaan sitä muisti, ja harva vaarinotti siitä ilmeestä, jonka usein näkee lapsettomilla naisilla, ja joka oli hänelläkin, — jotain tyydyttämätöntä katseen pohjalla. Ainoastaan hänen vanha äitinsä oli lohduttamaton eikä lakannut lapsesta puhumasta eikä toista toivomasta.

Kirsti tuhlasi suuren toimintahalunsa kaikenlaisiin pikku asioihin, jakaen ja siroittaen sitä ja kärsien siitä, ettei mitään kokonaista saanut aikaan. Hän ehti olla mukana kaikkialla, sillä koti vei hänen aikaansa tuskin nimeksi, ja hän väsytti itseään päivät pitkään kaikilla niillä yhteiskunnallisilla ja seuraelämällisillä puuhilla, joihin hänen asemassaan oleva nainen voi antautua. Mutta kotiin tultuaan oli hänellä kuitenkin se tunne, ettei mitään ollut tehnyt.

Hän vietti elämäänsä sisäisesti tylsänä kaikelle, tottuen vihdoin välinpitämättömään "antaa mennä" oloon ja kohottaen kaikelle olkapäitään.

Eräänä keväänä kuoli äiti, kauan aikaa hiljaa riuduttuaan, — melkein äkkiarvaamatta, sillä hän oli jo niin kauan aikaa elänyt puolin voimin, että sitä oli totuttu pitämään luonnollisena asiana.

Äidin kuolema ja se suru, jonka se aiheutti, riistivät Kirstin yhtäkkiä tylsyydestä, jossa hän vuosikaudet oli elänyt. Hänen täytyi väkisinkin kuin pysähtyä ja katsoa taakseen ja ajatella sekä tuntea vastoin tahtoaankin.

Samana keväänä pyydettiin heitä saapumaan Leppäniemeen.

He eivät olleet käyneet siellä kertaakaan häittensä jälkeen, — siitä ei ollut tehty heidän välillään mitään varsinaista sopimusta, — se oli jäänyt vaan kuin itsestään.

Kirsti ihmeekseen löysi sydämestään yhtäkkiä valtavan halun päästä sinne, — odottamatta, aivankuin unohdetusta salalaatikosta joskus jotain löydetään.

Hänessä alkoi kyteä levoton odotus, ikäänkuin jotain uutta olisi ollut tekeillä.

Ehkä se oli vaan taika-uskoa… Vaan joka tapauksessa oli sillä seudulla mittaamaton voima hänen ylitseen, — sekä hyvässä että pahassa.

Aivankuin olisivat hänen olemuksensa juuret olleet kiinni siinä seudussa…

He keskustelivat lähdöstä Pentin kanssa, tyyneesti ja virallisesti, kuten jo kauan aikaa olivat kaikista asioista keskustelleet, antamatta kumpikaan toisen aavistaa, millaisen tulvan muistoja tämä ajatus nosti mieleen.

Monien puuhien jälkeen, joita hautajaiset ja niitä seurannut pesänselvitys olivat tuoneet mukanaan, he eivät päässeet lähtemään ennen Juhannusta. He saapuivat Suvihuviin muuanna helteisenä päivänä, jolloin tuulta oli vain sen verran, että se parahiksi liikutteli ruispeltojen hienoa heilimäsavua. Järven alavilla vesillä nousi pohjasta lukemattomia, niljaisia ahvenruohoja. Airo nosti niitä joka työntäisyllä, ja ne jäivät sen varteen riippumaan kuin irralle temmatut, vihreät hiukset.

Vielä samana iltapäivänä he tekivät ensimäisen käyntinsä kartanossa.

Vanhukset olivat harmaantuneet koko joukon sitten viime näkemän, — tuntuivat vielä enemmän yhteenkasvaneilta kuin ennen. Jos toinen jotain kertoi, säesti aina toinen lyhyillä huomautuksilla, tai kertoivat he molemmat yhtaikaa, niin että toinen kertoi yhden, toinen toisen piirteen jutusta. Kun heiltä jotain kysyi, aloittivat kumpikin vastata samalla kertaa melkein samoilla sanoilla. Monet erinkaltaisuudet olivat vuosien kuluessa hiotuneet pois, ja yhdenkaltaisuus alkanut pistää yhä enemmän silmään.

He joivat kahvia verannalla, puhellen menneistä ajoista, huomauttaen muutoksia ja jättäen tulevaisuuden koskettamatta. Verannalle näkyivät koko pihamaa ja sentakainen puisto. Puut rakennuksen edustalla olivat kasvaneet melkein tuntemattomiksi. Suuren, satavuotisen pihlajan, jonka Leppäniemen ensimäinen uudisasukas oli jättänyt pyhäksi kotipuukseen kasvamaan, raivattuaan itselleen asunto-alan korpiryteikköön, sen oli jonakin kesänä ukonnuoli halkaissut kahtia, latvasta saakka, kiirien pitkin puun sydäntä ja imien sen ytimen. Vaan se kasvoi kuitenkin, ikäänkuin kahtena eri puuna, jotka ainoastaan alimmaisesta tyvestä olivat kiinni toisissaan, — kuihtuen paikottain ja työntäen uusia lehviä paikottain.

Vanha rouva kertoi, että nuottakota rannalla oli lahonnut ja vihdoin ihan kumolleen kellistynyt sekä korjattu lopulta pois. He säälittelivät sitä kaikki, — ikäänkuin se olisi ollut jokin hyvin merkitsevä asia.

Ja pieni parveke rakennuksen kulmauksessa oli hävitetty, — sen ovesta oli aina vetänyt ja tuullut… ja sijalle laitettu kuisti ja portaat…

Se sama, jonka laitapuulla he kerran olivat istuneet kevätsateessa…

Vanha professori valitteli väsymystä, — oli alati särkyä jaloissa, — ei tahtonut enään jaksaa käydä peltoja katselemassa. Sentähden oli teettänyt itselleen oman piirustuksensa mukaan kolmepyöräiset rattaat, joissa oli tavattoman pitkät aisat ja nojatuolin tapainen istuin. Niillä voi vaikka kivikkoa ajella, ei koskaan kaada kumoon, jos hyppelyttäisikin.

Kahvin juotua vei vanha rouva Kirstin keittiöön, jossa hän omin käsin pesi kuppeja, ja jossa sattumalta ei ollut ketään palvelijatarta.

"Niin, Kirsti", hän sanoi hiljaisella tavallaan, samalla kun tutkivasti katseli edessään istuvaa nuorta naista… "minä oli odottanut, että näissä huoneissa kerran kuuluisi pienten jalkojen kapse… Kuinka paljon liian varhain hän syntyikään, — pikku poikasi…?"

"Ainakin kuukauden", Kirsti vastasi jäykästi, silmiään räväyttämättä.

"Ja senjälkeen ei ole ollut mitään toiveita?"

"Ei", Kirsti vastasi yhtä lyhyesti.

Vanha rouva pyyhki esiliinaan kättänsä ja silitti sitten Kirstin olkapäätä.

"Lapsi raukka", hän sanoi. "Niin, se on vaikeata, — alussa… Ennenkuin siihen tottuu… Mutta sitten kun tulee vanhaksi kuten minä, niin ulottaa sen lapsikäsitteen paljon laajemmalle. Oppii pitämään lapsinaan kaikkia, jotka jollain lailla apua ja rakkautta tarvitsevat…"

Kirsti jäi ajattelemaan pitkäksi aikaa niitä sanoja.

Siten alkoi heidän kesänsä. Ja taas seurasi päivä toistaan, solahtaen yksi kerrallaan kuin rukousnauhassa helmet, jotka kaikki ovat yhtä sileitä ja pyöreitä ja niin auttamattomasti toistensa kaltaisia, ettei niitä erikseen voi muistaa.

Pentti oli enimmäkseen kaiket päivät poissa, niityillä ja metsissä, jonne häntä vanha taipumuksensa kovaan, ruumiilliseen työhön veti. Ja jos hän sattumalta ei ollut lähtenyt ulkotyöhön, niin hän istui huoneessaan ja kaivoi yhtä innokkaasti suomensukuisia sananjuuria kuin edellisenä päivänä ojaa.

Niinä harvoina hetkinä, jolloin jäi kahdenkesken Kirstin kanssa, hän katseli tutkivasti vaimoaan, kuten tahtoen nähdä jonkun läpinäkymättömän läpi. Hän rakasti vielä tätä naista, joka niin vähän aikaa oli ollut hänen, koko voimakkaalla luonteellaan, jonka intohimossa oli enemmän sydämellisyyttä ja hellyyttä kuin rajuutta, — mutta samalla kertaa nöyryyttävästi tuntien, ettei häntä enään omistanut. Hänen tarkastavassa silmäyksessään ei ollut mitään siitä varmuudesta, jolla kauan tunnetun ja kauan rakastetun henkilön ajatuksia luetaan, päinvastoin oli se epäilevä katse, — ristiriitainen hänen suoralle luonteelleen, — katse, joka jokaisen uuden ilmeen peitossa pelkäsi salaisuuden piilevän.

Hänellekin oli heidän avioliittonsa ollut pettymys. Hän oli aina ollut liiaksi todellisuuden ihminen, kuvitellakseen mitään kestävää rakkauden huumausta, mutta hänellä oli vanhanaikuiset ihanteet vankasta, kestävästä arki-onnesta, johon ennen kaikkea kuului suuri perhe, paljon ja terveitä lapsia.

Toiselta puolen hän oli liian terve luonne, tunteakseen itseänsä suorastaan onnettomaksi. Hän teki työtä kuin päiväpalkkalainen, ja kun veri joskus liiaksi oli kohota päähän, meni hän talvella muun puutteessa puuvajaan ja hakkasi pinon halkoja hienoksi. Kun kirves tasaisella kalkkeella upposi puuhun, ja kädet kävivät naarmuisiksi ja karkeiksi jäätyneistä haloista, rauhoitti se häntä ihmeellisesti ja esti monta kovaa sanaa, jotka jo olivat kielellä pyörineet. Hän kaipasi toisinaan koko sielullaan läheistä suhdetta, jota oli ajatellut mahdolliseksi tämän rikastunteisen naisen kanssa, jonka monimutkainen tunne-elämä viehätti häntä ehkä juuri eninten äkkinäisyydellään ja oikullisuudellaan ja sillä, ettei hän selväsyisellä käsityksellään voinut kaikkia sen vivahduksia seurata. Hän oli rakastunut Kirstiin heti ensi näkemältä, silloin kun tämä ylöskäärityin hihoin, suuri ruiskukannu käsivarrella, tuli rantaan polkua myöten, jolla aurinko tanssieli, — raittiina ja neitsyeellisenä. Ja hän syytti omaa kovakouraisuuttaan siitä, että oli kadottanut avaimen tähän hienoon sielunelämään.

Mutta nyt jäljestäpäin oli hyvin vähän autettavissa. Siinä ei voinut muuta kuin odottaa.

13.

Kirstin oli tullut tavaksi melkein joka aamu tehdä kävelyretki "lukoille", joiksi kansa seudulla, ties mistä syystä, nimitti rotkoja ja syvänteitä, joita Salpausselkä järveä kiertäessään muodosti harjujensa lomiin. Ne olivat suppilomaisia syvennyksiä, joitten rinteet kasvoivat harvahavuisia, paljasrunkoisia honkia, jotka suunnattomalla pituudellaan koittivat pelastaa hiukan aurinkoa luutamaisille latvoilleen. Kun joskus kova luoteismyrsky kävi yli seudun, kaatui niistä säännöllisesti osa, ja kun ei kukaan korjannut kaatuneita puita pois, jäivät ne kuilun pohjasta ja seinämiltä ojentelemaan juuriaan, — monihaaraisia kuin sarvet, — joissa multaa ja hietakimpaleita ja kiviä yhä vielä riippui.

Yhden rotkon rinteelle pääsi hiukkasen päivää, ja se oli ylhäältä alas saakka pienten, lovilehtisten sananjalkojen, käärmeenkielien, peitossa, jotka verhosivat sen heleän vihreänä kudoksena. Toisen rotkon pohjassa oli pieni, mutainen hete, joka kovimpanakaan poutana ei täysin kuivanut, vaan vilkkui mustavetisenä hyllyvien sammalten keskessä.

Vaikka nämät "lukot" olivat niin lähellä itse kartanoa, tuntui kuitenkin, kuin olisi tullut aivan toiseen maailmaan niihin laskeutuessaan. Ilmakin oli raskas ja väkevätuoksuinen.

Niissä oli jotain sanomattoman alakuloista, ja Kirsti muisti, että hän ensimäisenä kesänä oli niitä karttanut. Ne olivat tyyssijoja ihmisaroille luonteille, niille, jotka voivat istua kyyhöttää kuin yölinnut, höyhenet pörröisinä. Niille, joita päivänvalo harmittaa ja hermostuttaa, ja jotka tuntevat itsensä levottomiksi viljavilla, tiheäänasutuilla seuduilla. Sellaiset varmaan olisivat suoraan asettuneet sinne asumaan. Ne olivat omiaan vetämään puoleensa kaikkia niitä, joilla oli jokin salaisuus sydäntä painostamassa.

Kirsti kävi siellä aamusin joku kirja muassa ja heittäytyi lukemaan sitä rinteelle, johon päivänvalo tunkeutui pyöreinä täplinä tai kapeina viivoina. Puitten naavaiset oksat kätkivät hänet kokonaan, hänen valkea harsohattunsa, jonka hän oli ottanut päästään, riippui männyn oksalla, kaukaa katsoen näyttäen valkosiipiseltä linnulta. Kun kirja oli lopussa, viipyi hän vielä kauan yhdessä kohden, puoleksi maaten, katsoen taivasta, ja omituisen raskas, uneksiva tunnelma mielessä.

Sitten hän yhtäkkiä kyllästyi näihin aamukävelyihin ja alkoi niitä välttää ja etsiä toisia teitä.

Vasten tahtoaan ja vähitellen alkoivat muistot herätä tässä ympäristössä, joka oli niitä täynnä. Ne eivät olleet kyynelten läpi katsottuja muistoja heidän viimeisestä käynnistään eivätkä myöskään keskikesän muistoja alkavasta rakkaussuhteesta. Ne olivat kaikki ajasta ennen Pentin tuloa, jolloin hän yksin souteli kuutamovesiä, tuntien povensa täyttyvän suuresta, epämääräisestä odotuksesta, joka ojensi käsivartensa joka suunnalle, tahtoen syleillä taivasta ja maata.

Kuinka olisi mahdollista, että hän jo olisi elänyt elämänsä loppuun, sen varsinaisen osan elämää, jolloin sielu yhtämittaa kasvaa ja kehittyy ja työntää uusia soluja joka päivä…

Ja jäljellä olevat vuodet… Eihän ollut mahdollista, että ne olisivat ainoastaan jatkuvaa kivettymistä valmiisiin muotoihin. Eikö hänessä ollut kylliksi voimaa ikäänkuin syntyäkseen uudestaan vielä?

Tässä ympäristössä, jossa hän kerran oli kaikkein voimakkaimmat vaikutuksensa elänyt, heräsi hänessä vähitellen voimaa, jota hän aina oli itsessään aavistanut, mutta joka ei koskaan ollut päässyt esiin.

Hän oli alkanut vanhan rouvan kehoituksesta käydä Leppäniemen alustalaisten ja muitten lähiseutulaisten luona sekä pitää pientä sunnuntaikoulua ympäristön lapsille. Tämä toimi, johon hän alussa aivan välinpitämättömänä oli antaunut, alkoi yhä enemmän terveellisesti kiinnittää hänen ajatuksiaan.

Näissä ihmisissä oli paljon enemmän vaihtelevaisuutta ja eri vivahduksia, kuin olisi voinut otaksua. Hän löysi sieltä aivan samat luonteet, mitä omassa seurapiirissään oli havainnut, ainoastaan paljon alkuperäisempinä, yksinkertaisempina ja selvempinä, ikäänkuin perusmuodossaan.

Leppäniemen ympärillä ei ollut mitään varsinaista kylää, vaan torppia ja muonamiesten mökkejä hajallaan siellä täällä, mikä järven kainalossa, mikä mäenrinteen alla. Enimmäkseen olivat kaikki sikäläiset köyhää kansaa, irtolaisia, jotka koko viikon kävivät pitäjällä työnansiolla ja sunnuntaiksi ainoastaan tulivat kotiin, taikka sitten karumaisten torppien pitäjiä, jotka kitkuttelivat vuodesta toiseen. Suurempia taloja ei ollut yhtäkään ennenkuin useamman kilometrin päässä.

Siellä oli lois-Kustaa, joka kerran oli palelluttanut molemmat jalkansa polvesta saakka talvisella metsänhakkuulla ja nyt vaivoin laahautui eteenpäin, mutta alituisista kivuistaan huolimatta oli kylän paras sanaseppä ja leikinlaskija, oikea hirsipuuhumoristi, ja hänen vaimonsa, hoikkalanteinen, lapseton, kapeakasvoinen nainen, joka teki työtä kahden edestä. Siellä oli Mäkituvan Kalle, jonka käsissä rattaat ja pyörät syntyivät kuin itsestään, joka ei tarvinnut kuin kerran nähdä jonkun koneen ja koitella sen osia, ennenkuin jo silmännäkemältä osasi samanlaisen sorvata, — synnynnäinen koneenrakentaja ja keksijä, mies, jota vertaisensa pitivät rikkiviisaana ja tyhmänylpeänä ja säätyläiset liiaksi herrahtavana ja kerskaajana, — joka ei sopinut mihinkään, vaan jäi kuin maan ja taivaan välille. Siellä oli Taki, postinkuljettaja, — vanha tuttu viime näkemältä, oikea kulkuriluonne, joka ei suostunut pehmeisiin päänaluksiin eikä säännöllisiin ruokailuihin, vaan ilman maata ja mantua, oli milloin toisen, milloin toisen nurkkavieraana, maaten yöt ladoissa ja metsissä, kun sikseen sattui ja nähden päiväkaudet nälkää suolivyötään kiristäen, syödäkseen sitten kolmen miehen mitalla ruokapöytään päästessään.

Sitten oli siellä vielä muuan tyttö, Tupa-Leenan Siina, joka vanhan, puolisokean äitinsä kanssa asui puoleksi lahonneessa saunassa, joka ulkoapäin kylmän vuoksi melkein kokonaan oli peitetty kerpoilla ja havuilla. Tyttö oli paraikaa viimeisillään ja tulisi varmaan vielä kesän kuluessa synnyttämään lapsen.

Tämän tytön luona Kirsti kävi kaikkein useimmin. Hän muisti hänet hyvin ensimäisestä kesästä, jolloin Siina pikkutyttönä, hiukset vedellä suorittuina ja kankea karttuunihuivi päässä oli tullut marjoja kaupalle huvilaan. Oli seisonut oven suussa, ujona ja uteliaana samalla kertaa, kuten yksin kasvaneet lapset ainakin, pureskellen huivinsa nurkkaa pienillä, terävillä hampailla, jotka suun avautuessa heti näkyivät täytenä rivinä. Hänellä oli tavattoman pyöreät silmät kuin renkaat, siniset, ja niissä mustia viiruja, jotka säteettäisin levisivät silmäterästä. Hän vastasi harvoin hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan nauraa kihisteli kätensä varjossa. Kun Kirsti ensi kertaa kysyi, kenen lapsi hän oli, hän vastasi sukkelasti: "Tupa-Leenan…!" ja pyörähti pois. Hän oli isätön lapsi ja tiesi sen hyvin, niin pieni kuin olikin, ja samoin myös, mitä se seikka edellytti hänen suhteestaan muihin. Hän oli ihan selvillä siitä, ettei häneltä voitu odottaa samaa kuin muilta, vaan että kaikki jo ennakolta otaksuivat hänestä jotain huonompaa. Mutta se ei näyttänyt häntä painavan, hän nauroi aina ja kaikelle, jos sitten toruttiin tai kiitettiin. Melkein joka kerta kun Suvihuvissa kävi, hän sieppasi puutarhasta jonkun kukan ja pisti napinreikäänsä tai esiliinan solmuun tai koppasi pensaasta kourallisen marjoja. Kun siitä nuhdeltiin, nauroi hän ensin, suu täynnä marjoja, sitten lopuksi itkeä pirahutti, — ja seuraavalla kerralla taas teki samoin.

Kirstin ei ollut lainkaan kumma, että tytön oli käynyt, niinkuin kävi, — oikeastaan se oli juuri ollut odotettavissakin. Mutta kuitenkaan hän ei koskaan palannut Tupa-Leenan saunasta tuntematta sydäntä särkevää sääliä.

Siina oli nyt pari vuotta yli kahdenkymmenen, vaan näytti vanhemmalta kasvojen tavattoman laihuuden vuoksi. Hänen pienet, karkeat kätensä olivat myös silmiinpistävästi laihtuneet, niin että luu oli korkealla joka nivelen kohdalla. Suu oli kadottanut nauravan ilmeensä, ja suupielet olivat pienissä, totisissa, miltei vihamielisissä kurtuissa. Koko tyttö oli muuttunut aivan tuntemattomiin.

Kirstin ensi kertaa käydessä hän oli harvasanainen, epäystävällinen ja epäluuloinen, liikkui paljon edestakaisin, kolistellen ja liikutellen kaikkea, mihin käsi sattui ja silloin, tällöin sättien vanhaa äitiään, joka häveliäällä kohteliaisuudella ja silmäniskuilla koitti hyvittää Kirstiä. Kirsti sai kuitenkin suurella vaivalla hänet ottamaan hiukan käsityötä vastaan, josta hänellä voisi olla muutaman pennin ansio.

Hän oli mennyt sinne säätyläisnaisen koko oman arvon ja paremmuuden tunteella, mutta palasi sangen nöyryytettynä. Käynti oli tehnyt häneen mitä vastenmielisimmän vaikutuksen, eikä hän aikonut niinkään pian palata. Mutta tahtomattaan hän ajatteli tyttöä kaiket päivät. Ja viikon kuluttua suuntautuivat askeleet taas sinne.

Oli sunnuntaipäivä, ja Siina oli yksin kotona, Tupa-Leena oli soudattanut itsensä kirkkoon. Sauna oli epäsiisti, kiuas musta, keikkuva lautalattia pesemätön, ja nurkat täynnä romua ja vaateriekaleita. Parvi, johon kiukaan takaa vei portaat, teki tuvan tavattoman matalaksi. Räikeänä vastakohtana tälle kaikelle oli ikkunalla ruostuneessa läkkituopissa kimppu tuoreita päivänkukkia ja sinikelloja, järjestämättömiä, pistettyjä sinne niinkuin poimiessa olivat käteen sattuneet.

"Siina ei mennytkään kirkkoon…", Kirsti sanoi, istuuntuen ikkunan kohdalle, jossa ilma oli raittiimpaa.

"En", tyttö vastasi lyhyesti, sormitellen ruskeaa rohdintukkoa rukissa.

"Käyttekös te yhtään kirkossa?"

"Mitäs minä sinne, — ihmisten pilkoiksi."

Kirsti mietti turhaan keinoa, millä saavuttaa tytön luottamuksen. Tyttö oli aivan luopääsemätön, siinä rukin ääressä seisoessaan, silmät uhkamielisesti maahan luotuina ja paljas, sierettynyt jalka rukin polkimella.

Hän palasi tälläkin kertaa hyvin masentuneella mielellä. Ja tytön sanat: "ihmisten pilkoiksi", soivat hänen korvissaan. Miksikä oikeastaan, — niin miksikä oikeastaan hän kulki tässä näin pää pystyssä, kenenkään koskematta, kun sitävastoin toista saattoi kuka hyvänsä kivellä viskata… Oliko sitten heidän välillään niin kovin suuri juopa ja eroitus…?

Hän jatkoi yhä käyntejään. Kerran hän vei sinne pari pientä paitaa, hienosti reunustettuja, vanhasta, pehmeästä palttinasta, — ommeltuja aikoja sitten.

Tyttö alkoi hillittömästi itkeä ne nähdessään. Itkeä nyyhkytti yhä, huolimatta Kirstin kaikesta lohdutuksesta.

Kirstissä alkoi liikkua tyttöä kohtaan kummallinen tunne, joka oli enemmän kuin vaan sääliä ja osanottoa.

Tyttö kertoi hänelle katkonaisesti koko historiansa, joka muuten oli mitä tavallisin. Naapuritorpan poika, — tietysti, — joka lähti sotaväkeen ja vieläkin oli sillä tiellä, — sanottiin myöhemmin menneen jonkun korkean herran palvelijaksi kauas rajan yli… Iltaa ennen leiriin lähtöä oli tullut hyvästelemään. Hän ei voinut mitään kieltää eikä siinä niin paljon kysyttykään. Hänellä oli niin vähän antaa, antoi sen, mitä oli…

Siitä käynnistä alkaen oli tytössä jää sulanut. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, Kirstistä tuntui, kuin olisi tyttö jotain hautonut mielessään, jota ei tahtonut hänelle ilmoittaa. Tyttö vaipui usein ajatuksiinsa, tuijotteli synkkänä ja säpsähteli, kun puhuteltiin. Joskus ilmeni hänen puheissaan sellaista ihmisvihaa ja katkeruutta tai sitten äärimäistä epätoivoa, niin että Kirstiä peloitti. Tytöllä oli jotain mielessä, mutta mitä…?

Sillä lailla kului kesä elokuuhun saakka.

14.

Elokuu oli tullut, varhaisine iltahämäröineen.

Elokuu ei ole luova taiteilija, se ei luo mitään uutta eikä myöskään mitään hävitä; se vaan hiukan täydentää värejä ja muuttelee muotoja. Sillä on hyvin vähän itsenäisyyttä, se lainaa sekä heinäkuulta että syyskuulta. Aamut ovat keskikesää, mutta illat syksyä. Sillä ei ole omaa leimaa eikä ilmettä, ei huhtikuun kyynelhymyä, ei toukokuun valkeaa neitseellisyyttä, ei heinäkuun rakkaushehkua eikä syksykuukausien kuolonmyrskyn voimaa.

Kirsti oli paluuretkellä kävelyltä, jonka oli ulotuttanut kauas kylän ja talojen takaiselle järvelle, jonne lopulta vei vaan mutkitteleva karjapolku, — aukea, saareton järvi, jonne ainoastaan kalamiehet saapuivat silloin tällöin rysiään kokemaan tai karien syrjästä koukku väärällä vetelemään tummaniskaisia ahvenia.

Kyläkujalla takaisin tullessa tuli häntä vastaan lois-Kustaan vaimo Alina, jonka hän jo kaukaa tunsi kulmikkaasta käynnistä sekä omakutoisesta, punaraitaisesta alushameesta, joka tuskin nilkkoja peitti.

"Minnekkä te nyt…?" hän sanoi hymyillen pysähtyen, huomattuaan, että
Alina aikoi puhuttelematta puikahtaa ohi.

Alina vilkasi häneen ikäänkuin kahden vaiheella, kertoakko vai eikö.

"Tuonne minä Tupa-Leenan saunaan", hän sanoi pään nykäisyllä suuntaa osoittaen.

"Siina kun sai pojan toissa yönä… Vaan eipäs malttanut, — koitti tukahuttaa lapsen pihavajaan. Sininen oli ollut ja henkitoreissa, kun pelastettiin. Sattui siihen näkijöitä, — sekös nyt salaan jäisi. Eikä se itsekkään sitä kieltänyt. Kuuluu tulevan tänään konstaapelit hakemaan. Vankiin se pannaan. Herra hyvästi siunatkoon, kun viatonta lasta…"

Kirstistä tuntui, kuin olisi vasten kasvoja lyöty.

"Minä tulen mukaan", hän sanoi yhtäkkiä päättävästi.

Hän ei saanut sanaa suustaan koko matkalla. Kustaan-Alina kulki vieressä ja siunaili yhtämittaa. Oli siellä kirkkoherrakin jo käynyt tänä aamuna ja lakia oli kovasti lukenut. Ja minnekkä se pikku poikakin joutunee… Tupa-Leenasta ei ole enään tämän vuoden eläjää, sokea kompura…

Sauna, jossa Siina äitineen asui, oli aivan järven rannalla, eikä siitä näkynyt kuin vähän turpeista kattoa ja musta savutorvi. Kivikkoon oli kylvetty sinne, tänne pieniä, neliökyynärän suuruisia perunamaatilkkuja, ja saunan seinustalla kasvoi okainen ja hoidoton karviaispensas. Hatarassa porstuassa oli rykelmä puolivalmiita luutia ja kuorimattomia vispilänvarpuja.

Ovi oli niin matala, ja kynnys korkea, että Kirsti oli lyödä päänsä kamaraan. Saunassa oli puolipimeä; pienistä, paikatuista ikkunoista tuli niukalta valoa, eikä heti voinut sisässä-olijoita eroittaa.

Parven portailla näytti istuvan joku muija, — kaiketi Tupa-Leena itse, — huojutellen itseään edestakaisin. Pimeässä ovinurkassa seisoskeli pari kylän vaimoa, jotka Kirsti molemmat tunsi, ja jotka vaikenivat äkkiä hänen astuessaan sisään, puhuttuaan paraikaa jostain kovalla äänellä. Alina, lyhyesti tervehdittyään, liittyi heidän joukkoonsa.

Siina itse, kampaamattomana ja pesemättömänä ja vaatteet riipuksissa, seisoi keskellä lattiaa.

Kirsti ensi työkseen meni hänen luokseen.

"Kuinka te nyt jo olette noussut, Siina? Pankaa heti maata."

Siina ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois, vaivihkaa vilkaisten vuoteeseen päin, jossa karkea raiti jalkopäässä oli hiukan kohollaan.

"Vai vielä maata", puuttui äiti kiukaan takaa puheeseen, — "joutaapa olla jo ylhäälläkin. Tänäänhän se jo viedään."

"Minnekkä viedään?" Kirsti kysyi, koittaen hämärän läpi eroittaa mummon kasvoja.

"No, niinpä vaan linnaan. Kohta ne on täällä hakijat."

Muijat ovenpuolella alkoivat supatella keskenään.

Kirsti kääntyi heidän puoleensa.

"Jos te, hyvät ihmiset, menisitte kaikki vähäksi aikaa pois. Näettehän, kuinka ahdasta täällä on, tuskin on tilaa kääntyä."

He katsoivat toisiinsa, sitten Kirstiin, ja pujahtivat sanan sanomatta yksi toisensa jäljestä ulos ovesta.

Kirsti meni suoraan Siinan luo, joka oli istuuntunut vuoteen laidalle, niin kauas kuin mahdollista jalkopäästä.

"No, Siina", hän sanoi, — "kirkkoherra kävi täällä tänään."

Siina ei vastannut vieläkään mitään, vaan tuijotti tylsästi eteensä.

"Kävihän se", äiti vastasi taas. "Ja puhui kuin Herran voima. Vaan tuohon Siinaanko mikään pystyisi. Minä tässä itkin vanhat silmäni pilalle. Kyllä se vaan maalasi sen maailman pahuuden ja kurjuuden…"

"Näettekös, hyvä rouva", hän jatkoi, silmää iskien, — "se on hyvin kovaluontoinen, meidän Siina… Pienenä ei olisi uskonutkaan, sellainen oli mutikkasuu, lauloi päiväkaudet… Mutta myöhemmin… Rukoile tai pauhaa, — ei auta, — ei vastaa… Ja kuka olisi voinut sentään uskoa, että se oman lapsensa… Toispäivän iltana meni ulos eikä tullut takaisin moneen aikaan. Minä menen pihavajaan puita tuomaan, — se istuu siellä nurkassa. Minä sanon, että kuuletkos, Siina, mitä sinä siellä teet? Ei puhunut mitään. Menen likemmäksi, näen, että sillä on lapsi sylissä. Elääkö se, minä kysyn. Ei, minä sen jo tukahutin, vastaa."

"Älä, hyvä laps, Jumalan tähden, sellaisia puhu, minä sanon. Mutta sattui tulemaan siihen tuo naapurin Hilta, mikä sen toikin. Ja sille sanoo aivan samaa, ei salata koitakkaan, muuta kuin sanoo, että minähän sen itse… Voi hyvä Jumala sentään… Saatiin se lapsi sentään eloon, kun viroteltiin."

"Tuossa se nyt on, — rouva katsoo itse."

Mummo kohotti hiukan raitia. Tuli näkyviin riepukäärö, jonka sisästä pilkoittivat pienet, ryppyiset ja tulipunaiset kasvot sekä yhtä punaiset, nyrkkiinpuristetut kädet. Lapsi kitisi heikosti, ja hengitys kulki omituisella sihinällä.

Kirsti taisi vaivoin mielenliikutustaan hillitä.

"Kuulkaa, Tupa-Leena, minä tahtoisin puhua vähän tämän Siinan kanssa.
Menisittekös vähäksi aikaa muuanne."

Muija siristeli vetisiä, punareunaisia silmiään.

"Kyllähän minä, — kyllähän minä… Vaikka kyllähän rouva sen itsekin näkee, millainen se on…"

Hän laahautui hitaasti ovelle keppinsä varassa. Kirsti irroitti ikkunasta rievun, jolla toinen rikkinäinen puolisko oli tukittu, ja raitis ilma tunkeutui sisään, samoin kuin laikka aurinkoa, jossa tomuhiuteet heti alkoivat vilistä kuin kultainen hieta.

"Siina, kuulkaas", Kirsti sanoi tarttuen tyttöä kädestä, — "miksikä te niin teitte? Katsokaa nyt minuun, — miksikä te niin teitte?"

Tytön alahuuli alkoi vavista, ja hän tarttui yhtäkkiä raidin kulmaan.

"Oletteko yhtään ajatellut, minne pikku poikanne nyt joutuu?"

Tyttö purskahti itkuun.

"Enhän — minä voi sitä — elättää…", hän sanoi katkonaisesti. "Joutuu ihmisten jalkoihin, niinkuin minäkin… Olisivat antaneet raukan kuolla, — mutta kun kerkisivät siihen estämään…"

"Antakaapas tänne kätenne. No niin… enkös arvannut, — teillä on kova kuume. Pankaa nyt heti maata, — minä otan lapsen."

Tyttö ei tehnyt suurta vastustusta, — hervahti vuoteelle kuin poikkileikattu kaisla.

Kirsti otti raidin alta syliinsä vaatekäärön, josta hiljainen iniseminen kuului, ja alkoi sitä sylissään auki päästellä. Hänen sormensa olivat tottumattomat sellaiseen työhön, ja monta kertaa hän pelkäsi kömpelyydessään hentoja jäseniä satuttavansa.

Kauan aikaa sitten elettyjä tunteita alkoi liikkua hänen mielessään. Muistui mieleen talvinen päivä, harmaata valoa täynnä, jolloin hän sairaana sielultaan ja ruumiiltaan, yliluonnollisia tuskia kärsien makasi sairashuoneen yksitoikkoisen valkeassa huoneessa… Hän olisi vielä osannut piirustaa seinäpaperin mallinkin, jos olisi vaadittu, niin paljon hän oli sitä katsellut.

Lapsi hänen sylissään availi ja sulki suutaan omituisen hapuilevalla liikkeellä, silmät yhä ummessa. Sen pienet, kosteat sormet puristuivat suonenvetoisesti Kirstin pikkusormen ympärille. Jokin ajatus syntyi ja taas katosi Kirstin mielessä.

"Lapsella on nälkä", hän ajatteli sitten.

Hän katsahti Siinaan, joka kasvot seinään päin makasi vuoteella huohottaen ja silloin tällöin värähdellen.

"Ei, se ei käy päinsä", hän ajatteli taas itsekseen. "Myöhemmin…"

Hän laski lapsen vuoteelle ja lähti noutamaan vettä pihakaivosta.
Kaivon arkku oli turpeinen ja niljakas, ja vesi huimaavan syvällä.
Vivusta tarttui pitkä tikku hänen sormeensa, mutta hän sitä tuskin
huomasi. "Pata täytyy puhdistaa", hän ajatteli tupaan tultuaan.
Saunan porstuasta hän löysi tuokkosellisen karkeaa hietaa, sekoitti
siihen kourallisen tuhkaa ja alkoi hangata karstaista, nokista pataa.
Koko ajan sydän sykki hänellä kuuluvasti, ja ajatuksia tuli ja meni.
Tupa-Leenaa ei näkynyt eikä liioin kylänmuijia.

Hän kantoi esiliinassaan päreitä ja lastuja saunaan ja viritti tulen.
Ikkunalla oli lasinen sokerikulho, jossa oli pari, kolme sokeripalaa.
Hän tyhjensi ne paperille ja hienonsi vasaralla, jonka löysi hyllyltä.
Vähäväliä hän katsahti Siinaan, joka makasi puoleksi tiedotonna, tukka
hiestä märkänä.

Saatuaan veden kiehumaan, sulatti hän sokeria siihen korvattomassa kupissa. Lapsi inisi yhä. Hän otti sen syliinsä ja alkoi tinalusikalla pistellä sokerivettä sen suuhun. Lapsi nieli pienissä, äkkinäisissä kulauksissa, rykien, kun sattui väärään kurkkuun. Yhtäkkiä se nukkui kesken kaikkea, hengittäen tuskin kuuluvasti, pieni, sininen suoni silmien välissä selvästi näkyvissä.

Kirsti silitteli ajatuksissaan sen päätä, jonka ohimoilla ja niskassa värisivät hennot, vaaleat tukanhaituvat.

Lapsi, — jollaista hänellä ei koskaan tulisi olemaan…! Olla äiti, — tietää olevansa yksi rengas siinä kehitysketjussa, joka yhdistää menneisyyden ja tulevaisuuden… Niitten, jotka eivät muuhun kuolemattomuuteen uskoneet, niitten täytyisi uskoa ainakin siihen…

Siina alkoi heittelehtiä vuoteella.

"Maatkaa nyt aivan hiljaa", Kirsti sanoi käskevästi.

Siina vastaukseksi alkoi katkerasti nyyhkyttää.

"On ne osoitelleet sormellaan ennenkin, — mutta annappas nyt… Nyt ne vasta… Lapsesta asti aina ollut alakynnessä… Missä isäsi? kysyivät, vaikka hyvin tiesivät, ettei ollut… Tupa-Leenan tyttö olet, sanoivat… Kun kasvoi, taas sai kuulla, että mitä sinusta, hukkaan joudut kuitenkin… Hukkaan se joutui äitisikin…"

Kirstin nousi veri päähän. Mitä hän tähän kaikkeen vastaisi?

"Minä olen se kaikkein kurjin, joka koskaan on syntynyt… Toisten hylky… Sanoi sen kirkkoherrakin… Luki sen paikan kirjasta, että parempi olisi, jos myllynkivi ripustettaisiin kaulaasi, ja sinä upotettaisiin meren syvyyteen… Kun olet yhden näistä pienimmistä, — näistä pienimmistä… Ne luulevat, että minä pahuudesta tai vihasta sitä…"

"Minä menen järveen…!" hän sanoi, yhtäkkiä istualleen nousten. "Antakaa minun mennä, — minä otan lapsen ja menen… Ennenkuin vievät linnaan ja rautoihin…"

Kirsti painoi hänet väkivallalla takaisin. Hänen täytyisi jotain sanoa, mutta mitä, — Jumalan tähden, — mitä —? Mistä hän löytäisi lohdutuksen sanat tähän epätoivoon…? Hänen täytyisi sanoa jotain, mikä tukisi tätä tyttöä…

Jokin päätös kasvoi silmänräpäyksessä valmiiksi hänen mielessään.

"Siina", hän sanoi, ääni vavisten omituisesti, ja tarttuen tyttöä kuumeisesta kädestä, — "kyllähän te olette syvälle langennut… Mutta minä otan teitä kuitenkin kädestä… Katsokaa näin… Tiedättekö, että minäkin olen suuri syntinen Jumalan edessä…"

"Mitäpä rouva olisi…" tyttö sanoi epäluuloisesti, koittaen vetää pois kättänsä.

"Minäpä olen kuitenkin, Siina. Kun astuin vihkialttarille, en ollut puhdas… Minä kannoin lasta sydämeni alla. Se lapsi kuoli syntyessään, eikä kukaan ole koskaan aavistanut… Mutta Jumala ei antanut minulle enään muita lapsia…"

Se, mitä hänellä ei koskaan ollut rohkeutta tunnustaa, ei edes omalle äidilleen, se tuli hänen huuliltaan tässä langenneen tytön vuoteen ääressä.

Hän alkoi yhtäkkiä itkeä, pää vuoteen kovalla puulaidalla, — itkua, jota ei vuosikausiin ollut itkenyt.

Siina ei puhunut vähään aikaan mitään, vaan hengitti raskaasti.

"Ei rouva huoli olla pahoillaan", hän sanoi vihdoin yksinkertaisesti.

Kirsti kohotti päätään. Ihmeellinen rauha ja vapautuksen tunne alkoi kasvaa hänen sydämessään. Leppäniemen vanhan rouvan sanat lapsista muistuivat hänen mieleensä… Kuinka se olikaan… Oppia pitämään lapsinaan kaikkia, jotka rakkautta tarvitsevat…

"Siina", hän sanoi, — "nyt te sen tiedätte. Minä en kiellä teitä sitä kertomasta, te voitte tehdä aivan kuinka tahdotte… Mutta älkää te peljätkö vankeutta… Teillä on paljon helpompi aloittaa uutta elämää senjälkeen… Minulla on ollut oma vankeuteni, minullakin… Mutta nyt minä olen vapaa…"

"Minä teen kaikki, mitä rouva käskee." Hän olisi voinut mennä tuleen
Kirstin edestä.

"Minulle tuli äsken vielä eräs ajatus. Näettekös, — minulla ei ole yhtään lapsia eikä tule olemaankaan. Antakaa minulle pikku poikanne kasvatettavaksi. Minä otan hänet omaksi lapsekseni, pidän hänestä huolta ja koulutan hänet…"

Oli vähän aikaa ihan äänetöntä. Pieni, mustunut seinäkello tikitti vaivaloisesti, ja sen katkonainen viisari siirtyi näkymättömän hitaasti.

Siina nousi taas istumaan huolimatta Kirstin vastarinnasta ja otti lapsen syliinsä, kyynelten vieriessä.

"Elääkö se sitten vielä, — se raukka… Jumala tietää, etten minä vihasta sitä… Siksi vaan, että liika paljon rakastin… En olisi raskinut sitä tähän maailman menoon jättää…"

"Ottakaa se, rouva hyvä", hän sanoi yhtäkkiä. "… Minä… en…
Niin… eipähän sitten joudu hukkateille…"

Hän kääntyi taas seinään päin, ja hartiat alkoivat väristä.

Etehisestä kuului kovia askeleita ja miehen ääniä.

Siina katsahti Kirstiin apua anovasti. "Tulevat…", hän kuiskasi käheästi.

Kirsti veti peiton hänen ylleen.

"Rauhoittukaa nyt, Siina. He eivät vie teitä vielä minnekkään. Ei ennenkuin olette ihan terve."

Hän avasi porstuan oven ja sulki sen jälkeensä. Siellä seisoi kirkonkylän vanginkuljettaja ja vielä jokin toinen mies. Tupa-Leena piilotteli oven suussa ja tirkisteli heitä pienirakoisilla silmillään.

Miehet tervehtivät Kirstiä ja näyttivät olevan vähän hämillään. Vihdoin toinen suoristi itsensä. "No, mennään nyt", hän sanoi toverilleen, tarttuen oven ripaan.

Kirsti asettui nopeasti eteen.

"Sinne ei voi mennä", hän sanoi lujasti. "Tyttö on sairas ja kuumeessa, — toispäivänä synnyttänyt."

"Meillä on käsky tuoda hänet tutkittavaksi", toinen sanoi röyhkeästi.

"Sama se… Mutta häntä ei saa viedä nyt, kuulettekos…
Jäljestäpäin… Hänhän on kaikki tunnustanut, ei kiellä mitään.
Minä vastaan hänestä… Vielä tänään lähden itse puhumaan asiasta
tuomarille."

Miehet katselivat toisiaan ja vääntelivät lakkejaan.

"Kuka sellaisista tietää…" toinen arveli. "Yhtäkkiä pyrähtävät pakoon, ja sitten — ota kiinni!"

"Kuulittehan, että minä vastaan hänestä."

Kirsti seisoi pitkänä ja kalpeana saunan mustuneen oven edessä, kasvoissa lujan päätöksen ilme.

"Minnekkä se pakenisi", uskalsi muija syrjästä huomauttaa. "Joka on niin heikko, että tuskin jaloillaan pysyy…"

"No, jos rouva vastaa…" arveli sävyisemmän näköinen miehistä. "Eihän mekään nyt sairasta ihmistä… Vaikka kyllä semmoinen oli käsky, että jo tänään tuoda kirkonkylään kuulusteltavaksi…"

Hän viittasi toveriaan, ja tämä kääntyi vastahakoisen näköisenä menemään.

"Minä tulen huomenna takaisin", Kirsti sanoi Tupa-Leenalle. "Menkää nyt hoitamaan tytärtänne. Ja älkää päästäkö vieraita ihmisiä sisään."

Muija niijaili hänen mennessään ja katseli saunan ovelta hänen jälkeensä.

Rantatiellä päivä heitteli heleitä rihmoja puitten lomitse kuin kudetta kankaasen. Männyt koukistivat rosoiset haarajuurensa yli kapean tien.

Niemen takana näkyi ruuhiranta. Kirkkoruuhet loikoivat hiedalla, airot laskettuina pitkin laiteita kuin kalojen evät. Riippukoivu kumartui yli veden, uteliaana kurkistaen hietapohjaa, joka kuulsi läpi.

Joku huusi häntä veräjältä. Hän katsahti sinne, — Pentti seisoi siellä avopäin, varjostaen silmiään auringolta ja kiikuttaen veräjää edestakaisin.

"Minä tulen kohta", Kirsti huhusi.

Hän lähti rantapolkua pitkin Pentille vastaan, kuten kerran nuorena tyttönä, — ja tuoden uutta elämää mukanaan kuten silloinkin.