Kuloa ja kevättä: Novelleja

by Aino Kallas

LOMALLA

Hän istui rautatievaunun pienessä naisosastossa ja tuijotteli ulos ikkunasta, ei juuri maisemia katsoakseen, sillä ne olivat yksitoikkoisia ja ikäviä, — mutta päästäkseen katsomasta muihin matkatovereihinsa, jotka hänestä olivat vielä ikävämmät. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin vaunuissa, — istuessaan siinä selin toisiin. Avaroita, vihertäviä lakeuksia vilahteli silmäin ohitse, siellä täällä keskeytti niitä pieni kylä, tiilikattoisine rakennuksineen. Oli äsken satanut, ja kaikella oli tumma, kostea värivivahdus, — aurinko paistoi räikeästi hajoavista pilvistä.

Hän istui ja ajatteli, — tuumien itsekseen, ettei mikään ollut niin omiaan synnyttämään ajatuksia kuin juuri pitkät rautatiematkat. Tuo koko päivän paikoillaan istuminen, vaunujen hiljainen huojunta, pyörien tasainen kolina ja ikävät näkö-alat, jotka vaihtuvat nopeammin kuin panoraamassa, — sillä milloinka junat kulkevat kauniita seutuja? — kaikki se synnyttää omituisen tunnelman. Unohtaa kuuluvansa koko tuohon mailmaan, se on kuin jotain vierasta, ulkopuolella olevaa, jotain, mitä katselee ikkunalasin läpi, ja itse on vain kuin liikkuva piste avaruudessa. Ja sitä jää tutkimaan itseänsä, vajoo omaan pieneen, sisäiseen mailmaansa, kulkee siellä kuin löytöretkeläinen. Löytää ajatuksia, joista ei ennen ole tiennyt, muistoja, jotka on luullut unohtaneensa, mielikuvia, joilta jo aikoja sitten luuli siivet katkaisseensa.

Rautatiematkoja sanotaan yksitoikkoisiksi, — hänelle ne ainakin olivat vaihtelua. Hänelle oli uutta ja outoa se, että oli aikaa vaipua ajatuksiin, että sai istua näin kädet ristissä. Sillä kun hän kotona iltaisin palasi säännöllisestä konttorityöstään, oli hän väsynyt ja haluton, liian uupunut edes mitään ajatellakseen, — hän oli silloin istunut koko päivän korkean työpöydän ääressä, kirjoittanut numeroita ja taas numeroita sivut täyteen toisensa jälestä, yhteenlaskenut, vähentänyt ja kertonut ja kirjoittanut tulokset kauniilla, selvällä konttori-käsialalla sivujen alareunaan. Kun yksi kirja oli lopussa, ilmestyi heti sijalle toinen. Päivästä päivään, — vuodesta vuoteen, — aina samaa, ilman vähintäkään vaihtelua tai muutosta. Ja kun hän nyt kymmenvuotisen työ-ajan kuluttua oli pyytänyt kuuden viikon lomaa matkustaakseen Parisiin, oli isäntä näyttänyt yhtä hämmästyneeltä, kuin jos kirjoituskoneen olisi yhtäkkiä pistänyt päähän vaatia virkavapautta.

Hän ei sitä ihmetellyt. Hänestä itsestäänkin oli viime aikoina tuntunut, kuin olisi hän ollut muuttumaisillaan koneeksi, jäykistynyt tunteettomaksi, ajatuksettomaksi olennoksi. Numerot, jotka muodostivat hänen koko toimi-alansa, alkoivat tunkea hänen päähänsäkin ja järjestää siellä kaikki oman mielensä mukaan, säännölliseksi, kaavamaiseksi, työntäen pois kaiken, mikä oli vähänkään elinvoimaista tai tunteen tapaista. Oli kuin hänessä vuosi vuodelta olisi jotain kuollut ja kivettynyt, kuin olisi hän ollut puu, josta aina yksi oksa kerrallaan kuivettui. Toisinaan taas tuntui, kuin olisi hänessä sittenkin vielä löytynyt elämää, — kevät, joka väreili ilmassa, sai hänessä yhä jotain liikkeelle, pani kuin kuohumaan ja poreilemaan jotain, — hän taisi nauttia jokaisesta lämmittävästä päivänsäteestä ja ensimäisistä vaaleista vuokoista. Mutta se oli kaikki niin syvällä ja pakeni vuosi vuodelta yhä syvemmäs. Ei ollut aurinkoa, joka olisi sulattanut kovan kuoren, ei mitään hänen yksitoikkoisessa elämässään, joka olisi auttanut kehittymään hänessä sitä, minkä elämä ja ankara työ varhain oli surmannut.

Yksi halu ja toive hänelle kuitenkin aina oli jäänyt: päästä matkustamaan. Se oli hänellä ollut jo ihan nuorena, silloin kun se oli sula mahdottomuus toteuttaa. Mutta silloin ei ollut vielä mielikuvituksen siivet katkaistu, ja hän oli päästänyt sen vapaasti lentämään, ilman ohjaksia. Joka kevät oli hän ajatuksissaan tehnyt pitkiä matkasuunnitelmia, epämääräisiä ja etäisiä, — noita, joita melkein jokainen joskus muistaa suunnitelleensa, — hän oli samonnut halki koko avaran mailman, kyntänyt valtameren laineita ja ratsastanut karavaanissa poikki helteisen Saharan. Sitten sattui hän kerran kuulemaan Mendelssohnin sävellyksen "Hebriidit", ja siitä asti oli Fingalin salaperäinen luola alati hänen ajatustensa esineenä. Itsekään tietämättä miksi, hän yhä kuvaili mielessään sitä ikuista puolihämärää, joka siellä vallitsi ja laineitten kummallista, sointuista kohinaa murtuessaan basalttikallioihin…

Lopulta hän kuitenkin kyllästyi siihenkin ajatukseen, ja kahdeksantoistavuotiaan mielikuvitus, jota ei mikään pidättänyt, lähti löytöretkille. Mitä maista, jotka kaikki olivat nähneet, — eikö hän tuntenut valokuvista ja kertomuksista jo Schweizin ja Italian ikäviin asti? — uusia seutuja hänen piti etsiä, nähdä jotain, mitä ei kenenkään silmä ennen häntä ollut nähnyt eikä aavistanut…

Aikojen kuluessa olivat hänen matkatuumansa suuresti supistuneet, mutta itse halu oli jäljellä. Hän piti kiinni siitä ajatuksesta kuin ainoasta, mitä hänelle oli jäänyt kaikesta siitä, joka kerran oli kuohunut ja kukkinut hänessä, hän helli ja vaali sitä kuin äiti ainoata lastaan. Se oli ainoa, joka sai hänet vireille vielä, ja hän tunsi vaistomaisesti, että jos häneltä sekin mahdollisuus katoaisi, olisi hän samalla vajonnut jokapäiväisyyden tyhjyyteen, kadottanut viimeisenkin vivahduksen yksilöisyyttään, muuttunut numeroita kirjoittavaksi koneeksi, yhdeksi monesta.

Joka vuosi oli hän niukasta palkastaan tehnyt pieniä säästöjä, iloinnut niitten kasvamisesta ja mielemmin uhrannut monta mukavuutta ja huvia kuin koskenut niihin. Hän tahtoi ennemmin odottaa vuoden tai pari enemmän, kuin lähteä liian vähillä varoilla. Tiesi milloin hän sitten taas voisi semmoista matkaa tehdä, sentähden piti siitä tulla jotain ehjää ja kokonaista, muisto, joka valaisisi hänen lopun elämäänsä. Ja kun summa vihdoin oli täysi, ja hän oli sen nostanut pankista ja vaihtanut ulkomaanrahaan, — hänet valtasi utelias ja samalla kuin arka tunne katsellessaan noita seteleitä, hän ensin tuskin tohti niihin koskea. Sitten järjesteli hän niitä pakkoihin, katseli joka puolelta, käänteli ja koitteli, — leikki kuin lapsi… Ja kun hän ne kokosi käteensä, — hänestä tuntui, kuin olisi hän pidellyt siinä onneaan. Jotain kauan sitten elettyä ja tunnettua ikäänkuin vilahti hänen sielunsa ohitse, koskettaen sitä kevyenä ja lämpöisenä. —

Hän oli kokonaan vaipunut ajatuksiinsa ja muistoihinsa ja havahtui niistä vasta junan pysähtyessä Parisin asemalle. Saatuaan tavaransa kokoon, istuuntui hän ajurin vaunuihin; ne olivat suljetut eikä hän ikkunasta voinut nähdä muuta kuin katulyhtyjen tuikahtelevat tulet ja puotien kirkkaasti valaistut ikkunat. Mutta suurkaupungin melu se huumasi häntä. Hän kyyristyi vaunujen nurkkaan ja kuunteli, hänen ensimäinen tunteensa kaupunkien kaupungissa oli melkein pettymystä, avuttomuuden, yksinäisyyden, turvattomuuden tunne. Mutta hän karkoitti sen vakuuttaen itselleen, että seuraavana päivänä oli kaikki oleva toisin. Ja saavuttuaan asuinpaikkaansa, hän paneutui heti maata, nukkuen raskasta, syvää unta, ilman unelmia ja ajatuksia.

Hän heräsi siihen, että aurinko paistoi varjostimen lomasta huoneesen, pitkänä, kultaisena virtana, jossa tomuhiukkaset leijailivat ylös, alas. Hän ei heti muistanut, missä oli; — hänellä oli epämääräinen, himmeä tunnelma siitä, että oli sunnuntai-aamu kotona ja hän saisi rauhassa maata, tarvitsematta mennä konttoriin. Hän kiersi käsivartensa pään alle ja aikoi juuri nukahtaa uudelleen, kun kuuli askeleita ja oven pauketta käytävästä, jonkun kysyvän kelloa vieraalla kielellä ja toisen siihen vastaavan. Hän kohosi puolinojalleen ja hieroi unen silmistään, — muisti yhtäkkiä, missä oli.

Hän pukeutui kiireesti ja lähti ulos, asemakartta kädessään. Kirkas valo, joka heijastui kivimuurien valkoisista riveistä, häikäisi silmiä, ja keväinen, aamuviileä ilma, joka toi tuoksuja mukanaan läheisestä Luxembourgin puistosta, se kuin huumasi, — hänen täytyi seisahtua ja vetää syvään henkeä. Sitten alkoi hän kulkea eteenpäin pitkin vaaleanvihreitä boulevardeja, hitaasti, ympärilleen katsellen. Häntä oudostutti ja huvitti kaikki, ihmisten paljous, myymälät loistotavaroineen, sanomalehtimyyjät, jotka kantoivat moniväristä taulua päänsä yläpuolella ja kimeällä, laulavalla äänellä huusivat: "La Patri-e, — La Patri-e!" Häntä ihmetytti, että niin monella vastaantulijalla oli vihko puksipuun oksia kädessään; sitten muisti hän, että oli palmusunnuntai, ja hänelle johtui mieleen hämäriä muistoja koulu-aikaisista huviretkistä ja harmaista, pehmeistä pajukissakimpuista. Hänen täytyi pysähdyttää pieni poika ja ostaa häneltä parilla sou'lla itselleen samanlainen tuoreen vihreä vihko, — poika hymyili hänelle, — luultavasti hänen vieraan ääntämistapansa tähden, — ja hän hymyili takaisin, tietämättä itsekään miksi. Sitä oli ilmassa, hymyä ja aurinkoa.

Hän kulki yhä eteenpäin, ilman mitään varsinaista päämäärää, uteliaana, tiedonhaluisena, nauttien kaikesta, katsellen kaikkea. Hän tunsi kummallisen vapautumisen tunteen, ikäänkuin olisi istunut kauvan pimeässä huoneessa ja sitten yhtäkkiä päästetty valoon ja valkeuteen, tahi kuin olisi hän kauan kulkenut helteisellä maantiellä ja sitten saanut hetkeksi heittäytyä vilpoiseen, kirkkaasen veteen.

Hän oli sivuuttanut Seinen kaarisillat ja saapunut Place de la Concordelle. Puistikossa oli penkkejä, ja hän istuuntui yhdelle, nojautuen sen selkälautaa vasten.

Hän istui ja katseli. Edessä hiekkakentällä heitteli joukko koulupoikia palloa, he olivat paitahihasillaan, kartut kädessä, — nopeita liikkeissään, koko sielullaan leikissä kiinni. Etelän vilkkaita, tulisia lapsia.

Hän katsoi eteenpäin ja näki Parisin avautuvan edessään, äärettömine perspektiiveineen, — hienona, loistavana, suloa täynnä kuin salongien kaunotar, jonka piirteissä ei löydä ainoatakaan epäsäännöllisyyttä. Hän näki Napoleonin voitonkaaren kaukana kaareutuvan, peittyneenä kuin hienoon violettiharsoon, keveään sumuun, joka ei kirkkaimmallakaan ilmalla jätä Seinen kaupunkia, joka tasoittaa rajapiirteet ja pehmentää muodot, antaen kaikelle satumaisen, haaveellisen leiman. Ja vierellä solisi suihkulähde, jota häikäisevän valkeat marmoripatsaat reunustivat; sen vesi kimalteli ja leikki taittuvissa auringonsäteissä!

Hän istui ja uneksi. Hänestä tuntui, kuin olisi joku hiljaa koskettanut jotain kauan vaiennutta kieltä hänen sielussaan, ja kuin se olisi alkanut soida, — soida kuin kaukainen, etäinen kaiku siitä keväisestä, valtavasta laulusta, joka kerran oli soinut hänen sydämessään.

Hän hymyili pientä alakuloista hymyä. Se on sentään kumma kapine, — se sydän, — aina valmis kukkimaan uudelleen, kuten Jerikon ruusu, aavikon kasvi, joka vuosikaudet voi kestää kuivuutta ja sitten taas sateen tultua tuoksuu ja viheriöi.

Hän nousi, katsoi vielä kerran ympärilleen ja lähti kotiinpäin, tehtyään pitkän kierroksen rantoja myöten. Hän oli kuin huumauksissa, — Parisi oli valloittanut hänet yhdellä näkemällä.

Se elämä, joka hänelle nyt alkoi, — niin peräti erinlainen kuin hänen entinen, tavallinen olonsa, — se tempasi hänet mukaansa kokonaan. Hänelle, — työorjalle — oli jo outoa ja uutta tämä täydellinen vapaus ja riippumattomuus, se, että itse saisi päättää ja määrätä jokaisesta hetkestä, sai olla ja mennä, miten tahtoi. Hän oli kotona tottunut kääntelemään joka penniä, säästämään missä suinkin voi ja kieltämään itseltään monta elämän pienistä nautinnoista, — niistä, joita tuskin huomaa, kun ne löytyvät, mutta joitten puute heti tuntuu, — jotka tekevät elämän yksitoikkoisuuden siedettäväksi, ovat kuin maustimet arkiruo'assa. Nyt sitävastoin oli hänellä ensi kerran eläissään kyllin rahaa eikä hän aikonut säästää. Hän oli ollut kauan janoissaan, nyt tahtoi hän juoda pohjaan asti.

Hän, joka kotikaupungissaan tuskin sateellakaan käytti raitiotietä, vaan ennemmin käveli pitkän matkan konttoriinsa saakka viittätoista penniä säästääkseen, hänellä oli nyt jokapäiväisenä huvina vuokrata tunniksi tai pariksi sametilla sisustetut vaunut uljaine parihevosineen ja ajella pitkin katuja, joitten tasaisella puupeitteellä pyörät luistavat kevyesti kuin lattialla. Hän, joka kotona oli tottunut syömään suurukseksi pari kuivaa voileipää, jotka paperissa vei mukanaan, hän iloitsi kuin lapsi hienoista aamiaispäivällisistä monine ruokalajineen, ostereineen, banaaneineen, — kaikesta siitä, mitä alati kekseliäs Parisi voi tarjota. Hän tunsi omituista huvia antaessaan juomarahoja, hän nautti vastaanottajien kiitollisista katseista ja siitä tunteesta, että kerrankin sai antaa eikä aina ottaa vastaan.

Kevät, joka kehittyi hänen silmäinsä edessä, kevät joka lämpimänä tuulena kulki yli vihertävien ketojen, ja tuoksui kastanjien vaaleissa kukkatertuissa, — se valtasi hänet, — voimakkaasti ja välittömästi kuten ennen muinoin. Hän muisti eläneensä ajan, jolloin hän ikäänkuin tunsi joka värähdyksen luonnossa myös itsessään, jolloin jokaisen kukan ja lehdykän keralla, jonka kevät kohotti, myös aukesi, nousi kukalle jotain hänen sielussaan. Hän tunsi jotain samankaltaista nyt, — ei niin selvänä ja itsetietoisena kenties, — mutta kuitenkin… Se oli vanha, tuttu tunne, joka hiipi hänen sydämeensä avatessaan ikkunan ja nähdessään talon takaisessa puutarhassa syreenin kukkivan ja viiniköynnöksen kiertelevän pitkin korkeaa, päivänpaahteista muuria… Ja kun iltasin hämärän tullen, joku viereisessä talossa soitti viulua, ja sen ääni valittavana, hienona, hivelevänä tunkeutui hänen luokseen, — hän taisi tuntea samaa unelmoivaa, epämääräistä kaipausta kuin aikoja sitten…

Hänellä oli luonteessaan, — kuin pohjasävelenä, — niin paljon hienoa, runollista, kaikelle kauneudelle herkkää, joka ei koskaan ollut saanut kehittyä ja muodostua. Hän oli kyllä aina tuntenut sen olemassa-olon, mutta kun hän ei milloinkaan löytänyt sille mitään ilmaisumuotoa, oli hän sen sulkenut sielunsa syvimpään, kätköön vierailta silmiltä. Hänellä ei ollut mitään talentteja eikä lahjoja, joissa hän sen olisi voinut esille tuoda, ja jos niitä olisi ollutkin, ei hänellä kuitenkaan olisi ollut varaa eikä aikaa niitä edistää.

Täällä sen sijaan kaikki se kehittyi yhtäkkiä ja kuin itsestään. Häneltä putosi peite silmiltä, hän sai ne äkkiä auki sille suurelle kauneusmailmalle, joka häntä ympäröi. Hän taisi tuntikaudet kulkea Louvren museoissa, vaeltaen salista toiseen kuin läpi moniosastoisen temppelin, — hänen olisi tehnyt mieli panna kätensä ristiin, seisoa ja ihailla keskellä tätä taiteen pyhäkköä. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi koskaan käsittänyt eikä tuntenut itseänsä ennenkuin nyt. Ja kuin hän nyt ensi kerran eläissään olisi ollut omalla alallaan, siinä ilmapiirissä, johon hän oikeastaan oli luotu ja asetettu.

Kun se ajatus kerran oli syntynyt hänessä, ei se myöskään enään jättänyt eikä poistunut, se seurasi häntä alati, kasvoi ja selveni. Kun hän ajeli Boulogne-metsässä hienoston kävelyaikana ja näki suurkaupungin ylimysnaiset loistavissa, värikkäissä puvuissaan, sulavina, kevytkäyntisinä, — hänestä tuntui, kuin olisi hän oikeastaan syntynyt yhdeksi niistä. Kuin olisi hänen oikea paikkansa ollut salongeissa, joitten permantoja turkkilaiset matot peittävät ja pöytiä sèvreläiset vaasit koristavat, — siellä olisi hän kulkenut kepeänä kahisevassa silkkipuvussaan, jaellut hymyjä ja vastaanottanut ihailua. Kaikki se, mikä oli kaunista hänen sielussaan, se olisi vapaasti saanut kehittyä, hän olisi luonut ympärilleen oman kauneusmailman, hienon ansari-ilmaston, jossa olisivat viihtyneet harvinaiset kasvit.

Kaikki hänen aikaisimman nuoruutensa monet halut, toiveet ja pilviä pitävät mielikuvat, ne uudistuivat, ne heräsivät, mutta vaativampina ja selvempinä. Ja niitten rinnalla kehittyi toinen tunne. Keskellä huveja ja iloja, keskellä tyytyväisintä tunnelmaa, taisi hän äkkiä tuntea kuin tyhjyyttä, kuin pistoksen sielussaan. Hän, joka ennen oli elänyt elämäänsä päivästä päivään, täynnä resignatsioonia ja alistumista, hänessä alkoi hitaasti kasvaa jotain katkeruuden tapaista. Katkeruutta elämää kohtaan, joka oli pannut kehittymisen siemenen hänen sydämeensä, mutta riistänyt siltä kasvamisen mahdollisuuden, joka oli synnyttänyt hänessä sammumattoman tulen, mutta tukahuttanut sen polttavaksi kipinäksi tuhan alle. Joka oli tehnyt hänestä köyhän konttoristin, mutta antanut hänelle taiteilijasielun kaikkine eri vivahduksineen. Ja hänellä oli hämärä tunne siitä, että hänen elämässään oli jotain hukkaan mennyttä ja pirstaleista ja ettei hänestä koskaan ollut tullut sitä, miksi hänellä kuitenkin oli edellytykset.

Toisena hetkenä hän sen kuitenkin karkoitti jonkinmoisella mielenkeveydellä, joka oli hänelle synnynnäistä. Miksi katkeroittaa moisilla ajatuksilla tätäkin lyhyttä kevätaikaa? Nythän hänellä oli tilaisuutta, hänen täytyi ja hän tahtoi sitä käyttää, korvata, mitä vuosikaudet olivat laiminlyöneet. Hän tahtoi pidentää oloaan niin kauvas kuin mahdollista, pitää kiinni jokaisesta päivästä ja hetkestä. Hänen täytyi koota kuin pää-oma, elinvoimaa, nuorteutta, kevättä, — jonka korot sitten riittäisivät käyttää pitkäksi aikaa.

Hän oli ollut viikon päivät Parisissa, oli taas sunnuntai, ja hän oli päättänyt lähteä huviretkelle Saint-Cloud'iin, ulkopuolelle kaupunkia.

Pieni matala höyryvenhe, joka halkoi Seinen mustanharmaita aaltoja, oli täpösen täynnä väkeä, luultavasti enimmäkseen pyhäpukuista työläiskansaa, ompelijattaria, puotilaisia, kenties konttoristeja, — hän hymähti itsekseen, — jotka olivat päättäneet täysin määrin nauttia ainoasta vapaapäivästään ja keväästä. Nuoria tyttöjä, kalpeita, hieno-ihoisia suur-kaupungin lapsia, sirovartaloisia ja tummatukkaisia, — vaikea olisi heti ollut määritellä, mihin säätyluokkaan he kuuluivat. Vaatteet sulivat vyötärön ympäri yhtä pehmeästi kuin kenen hienon neidin tahansa, — ne olivat vaan huonompaa kangasta ja kenties ommeltu myöhäisinä iltahetkinä muun työn päätyttyä. Heillä näytti olevan hauska sydämen pohjasta, seisoivat kumartuneena laiteen yli, tekivät pieniä huomautuksia kaikesta, huudahtivat ääneen ja sitten nauroivat…

Hän katseli katselemistaan koko tätä joukkoa, — tuntien omituista myötätuntoisuutta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut sukua sen kanssa, samaa heimoa hänkin. Hän oli myöskin tullut iloitsemaan pyhäpäivästään, kuten hekin, — jos se olikin kuusiviikkoinen, se ei muuttanut paljoa asiaa… Ja kuten hekin, oli hänkin jonakuna päivänä heräävä taas työhön, yksitoikkoiseen, koneelliseen.

Laiva pujahteli toisen kaarisillan alitse toisen jälestä, ja Saint-Cloud'n metsäiset kukkulat alkoivat tulla näkyviin. Hän nousi mennäkseen keulaan paremmin nähdäkseen, kun hänen katseensa sattuivat matkustajaan, joka istui yksinään sohvan nurkkauksessa. Se oli keski-ikäinen mies, kasvot kalpeat ja laihat, silmät syvällä ja niitten ilmeessä jotain väsynyttä ja sairaalloista. Hänellä oli yllään päällystakki, joka leudosta ilmasta huolimatta oli napitettu kaulaan saakka. Hän ei näkynyt katselevan muita eikä puhelevan kenenkään kanssa, tuijotti vaan rantamaisemia, jotka laivan kulkiessa liukuivat ohi.

Miehen kasvojen tavaton sairaalloisuus herätti hänessä ohimenevän säälin tunteen, mutta tuskin oli hän ehtinyt kääntää pois katseensa, kun siihen sekaantui jotain muutakin. Kun hän vaan ei olisi nähnyt noita kasvoja ennenkin, — mutta missä? Niissä oli jotain niin tuttua, — samalla kuitenkin vierasta…

Hän tuli kuin levottomaksi, jännitti ajatustaan, koitti muistutella… Hän kuin hapuili ajatusta, joka yhä pakeni ja väistyi… Sitten katsahti hän vielä kerran taakseen, — mies oli noussut ja seisoi häneen katsellen, tarkasti, tutkivasti, kummastuneena…

Hän kääntyi poispäin melkein harmissaan, tuntien heikosti punastuvansa. Samalla toi tuuli hänen jalkojensa juureen pienen kukkakimpun, joka varmaankin oli pudonnut jonkun rinnasta. Hän otti sen ylös veteen heittääkseen ja katsahti siihen sivumennen, — puoleksi rikkipoljettuja tummia kevätorvokkeja… Se, itsessään mitätön tapaus, se avasi kuin sulun, — hänelle tulvahti äkkiä mieleen joukko muistoja, — hän ei olisi voinut selittää, mistä ne tulivat eikä minkätähden, jos hän tahtoi tai ei, täytyi hänen niitä ajatella… Itsekään tietämättä miksi, muisti hän yhtäkkiä nuoruutensa aikuisen rakkaussuhteen, yhden noista tavallisista kesäisistä jutuista, jotka itsestään ovat niin vähän ja joitten vaikutus kuitenkin monesti jää pysyväiseksi. Se oli sama, aina uudistuva leikki, jota niin monet nuoret tytöt olivat leikkineet ennen häntä ja tulisivat niin tekemään hänen jälkeensä, — sanattomia lupauksia, äänettömiä valoja, joita ei sitten koskaan täytetty. Mutta se oli ollut hänen ensimäinen suuri pettymyksensä, jota sitten muilla aloilla oli seurannut monta muuta… Se oli ollut hänelle kuin sisäänpääsötutkinto elämän moniluokkaiseen kouluun…

Laiva oli pysähtynyt Saint-Cloud'n laiturille. Hän odotti hiukan taampana, antaakseen pahimman tungoksen mennä ohitse, kun kuuli jonkun kysyvän laivan takaisin lähtö-aikaa kapteenilta. Puhujan ulkomaalainen äänensointu veti hänen huomiotaan, hän kääntyi hiukan ja huomasi taas seisovansa silmätysten äskeisen matkustajan kanssa. Tutunomaisuuden tunne valtasi hänet vielä selvempänä kuin ensi kerralla, — hän aikoi juuri sanoa jotain, kun herra hiukan epäröiden vei käden hatulleen ja kohotti sitä. Se käden liike, — se selvitti hänelle kaikki, hän muisti sen vanhastaan, — kuinka hän ei ollutkaan heti tuntenut, hänhän se oli, Leo Vidner, — sama jota hän juuri oli ajatellut…

"No, mutta, sitä minä tuumin koko ajan, — tuo on neiti Borg, vaikka mikä olkoon! Ja te — tunsitteko te minut heti?"

Vidner oli puristanut hänen kättään, he kulkivat yhdessä laituria myöten ylöspäin, — hän puhui iloisella, kevyellä äänellä, kasvojen väsähtänyt ilme koko joukon vilkastuneempana.

"En heti!" hän hymyili, "te olette paljon muuttuneet viime näkemältä."

"Niin, sen minä kyllä uskon. Mutta sitä ei voi sanoa teistä, — ei tosiaan. Tietysti parisilaistunut kuitenkin", hän lisäsi kohteliaasti. "Kuinka kauan te olette ollut täällä?"

"Vasta yhden viikon". Hänestä tuntui omituiselta, ettei sitä aikaa vielä ollut pitemmältä, siihen oli jo mahtunut niin paljon.

"Viikon vain! Sitten minä voin lukea itseni täysi ranskalaiseksi teidän suhteenne. Minä olen ollut Parisissa jo, — odottakaapas, — niin, huomenna tulee ummelleen neljä kuukautta. Pitää ruveta tuumimaan poislähtöä jo".

"Te olette stipendimatkalla?"

"Niin, minä sain tämän vuotuisen säveltäjä-apurahan. — Ja te", — hän katsahti sivulta vierustoveriinsa, — huvittelemassa, vai kuinka?

"Niin, — uskotteko, että siinäkin voi olla työtä tarpeeksi!"

"No, tietysti". Vidner heilutti kävelykeppiään. "Sepä todella vahinko, että minun jo luultavasti huomenna pitää lähteä pois, muuten olisin tarjoutunut teidän oppaaksenne. Minä täällä jo vähin tunnen kaikki paikat, — olen kai jo kolmatta kertaa Seinen rannoilla. Vaan kuulkaa", hän pysähtyi äkkiä, "te olette tietysti nyt matkalla puistoon, vai kuinka? Ette suinkaan paheksu, jos minä teen seuraa?"

"Minä rakastan sitä puistoa", Vidner jatkoi vastausta odottamatta, — "näin keväällä varsinkin, kaikkine eri värivivahduksineen. Ja niin hiljaista kuin siellä on, — äänetöntä ja yksinäistä".

He kääntyivät kadulle, joka vei puiston portille. Hän käveli hitaasti, oli nostanut harson silmiltään, lämmin tuuli hiveli kasvoja, — hänen olisi ollut hyvin vaikea sanoa, mitä hänen mielessään oikeastaan liikkui. Hän ei ollut nähnyt Vidneriä siitä kesästä asti, jonka he olivat viettäneet yhdessä, mutta kuullut puhuttavan kyllä, — useinkin. Vidner oli säveltäjä, jonka nimeä alati mainittiin, häntä pidettiin lupaavana, originellina, itsenäisenä. Viime aikoina oli tosin alkanut kuulua ääniä, jotka väittivät, ettei hän ollut edistynyt niin suuressa määrin kuin toivottiin, että hänen kehityksensä oli jäänyt kesken… Ja sitten oli hän kuullut kerrottavan hänen tulleen kivulloiseksi, — jokin vika keuhkoissa hänen muistaakseen… Hän oli seurannut kaikkea sitä omituisella mielenkiinnolla, — ensi vuosina oli se häneen aina koskenut kipeästi, koskettanut arkaa kohtaa, joka ei oikein ottanut parantuakseen, — mutta aikojen kuluessa oli se vähitellen arpeutunut, hän oli tottunut muistamaan kaikkea tyynesti ja resignatsioonilla, katsomaan välttämättömyydeksi ja luonnolliseksi kehitykseksi sitä, mikä hänestä kerran oli tuntunut äärettömältä vääryydeltä ja kovuudelta.

Hän kuunteli hajamielisenä Vidneriä, joka jutteli vilkkaasti ja huolettomalla tavallaan. Hän tunsi niin hyvin tuon äänen kaikkine värähdyksineen, lyhyen matalan naurahduksen ja omituisen tavan vetää henkeä keskellä lausetta, — se oli kaikki jäänyt hänelle mieleen menneiltä ajoilta. Mutta hänestä ei tuntunut lainkaan kummalta eikä sattumuksen oikulta kuulla sitä nyt taas, niin pitkä aika kuin siitä oli vierinytkin, — päinvastoin, se ikäänkuin liittyi siihen tunnelmaan, joka koko ajan oli vallinnut häntä Parisissa, — se kosketti samoja kieliä, kuten kaikki muutkin, mikä hänessä kuin kertauksena entisyydestä oli herännyt.

He olivat saapuneet puistoon, jonka varjoisat käytävät houkuttelevina ja vilpoisina pujahtelivat sinne tänne, kuin piilosta leikkien. Satavuotisten lehmusten ja plataanien tuuheat lehvät sulivat yhteen holvikatoksi pään ylle ja putosivat pehmeinä, vihreinä verhoina sivuilla, kuin alas lasketut uutimet. Lämpöisen kosteassa, tyynessä ilmassa niitten alla oli jotain raukaisevaa ja unettavaa.

He olivat tulleet suihkulähteen luo ja istahtaneet sen viereiselle ruohosohvalle. Vesi ei ollut käynnissä, vaan kuin sekin uneksi, liikkumatonna, vihreänä, liejuisena, — suurilehtinen muratti kierteli tummana ja kiiltävänä mustunutta marmori-allasta.

Äänettömyys, joka vallitsi luonnossa, oli hetkeksi tarttunut heihinkin, sitten keskeytti nainen vaiti-olon.

"Oletteko tehnyt paljon sävellystyötä Parisissa?" hän kysyi.

Se oli hyvin tavallinen ja luonnollinen kysymys, — hän sen melkein enemmän teki kohteliaisuudesta ja ylimalkain jotain sanoakseen. Vidnerin suupielet värähtivät hermostuneesti, häneltä katosi silmänräpäyksessä kevyt huolettomuuden hymy kasvoista, niihin ilmestyi samassa kärsinyt, kulunut piirre.

"Teillä on hyvä oikeus tehdä se kysymys", — hän hitaasti vastasi, — "ettekä te muuten ole ensimäinen, joka sen tekee. Neljän kuukauden työ-aika, — voisihan sitä todella jo odottaa jotain. Ja sitä ne kai odottavatkin siellä kotona!

"Minä en ole säveltänyt kerrassaan mitään", hän kiirehti lisäämään, — "en mitään, en edes laulun pätkääkään. Jonkun vanhan sävellyksen sovitin uudestaan pianolle, — siinä kaikki. Näettekö, että olen sangen suora", hän hymähti.

"Inspiratsiooniko on puuttunut?" Hän kysyi sen taas vain jotain sanoakseen.

Vidner teki väistävän liikkeen kädellään.

"Inspiratsiooni? No niin, — kenties sekin, — tahi toiselta puolen, olisi kai sitäkin löytynyt, jos se yksin riittäisi. Minä olen näettekös, ollut sairaana, — siinä pääsyy on".

Hän katsahti ylöspäin ja kohtasi Vidnerin katseen, — säälin tunne valtasi hänet äkkiä. Oli kuin hän nyt vasta oikein olisi huomannut, kuinka sairailta nuo kasvot näyttivät.

"Sairaana?" hän kertasi. "Oikeinko vuoteen omana?"

"Sitä myös. Makasin kuumeessa kokonaisen kuukauden, — vilustumista vai mitä lie ollut".

Vidner kertoi sitä kuin ulkoläksyä, samaten kuin kerrotaan vastenmielisiä asioita, joita kuitenkin usein on pakko ajatella.

"Se meni kyllä ohitse", hän jatkoi, "mutta jäi yskä jäljelle, joka ei ota poistuakseen. Vaan mitä niistä, — ikävistä asioista… Laulatteko te paljon vielä?" hän yhtäkkiä kysyi, "… kuten ennen…" tuli vähän epäröiden.

"Oh en, — kyllä se on kokonaan jäänyt". Hän hymyili sitä vastatessaan, mutta tunsi veren samalla kohoavan kasvoille. Ja hänelle nousi omituinen, epämääräinen pelko siitä, että Vidner kenties koskettaisi heidän entistä suhdettaan. Se ei saisi tapahtua, ei mistään hinnasta. Sen suhteen muisto oli yksinomaan hänen omaisuuttaan, hän oli sen pettymyksellään ja kyynelellään ostanut omakseen, siihen kajoominen olisi ollut kuin pyhyyden loukkausta…

Vaan Vidner oli jo ehtinyt seurata omaa ajatusjuoksuaan.

"Todellako, — sepä vahinko! Teillähän oli niin suuri ja kaunis ääni, — niin lämmin väreeltään, — keski-äänet varsinkin, — sitä olisi vain tarvinnut hiukan kehittää." Hän hymähti. "Minä aina muistan, kuinka te lauloitte Kjerulfin: 'Jeg sad og vented så mangen kveld', — muistatteko? Tai sitten tätä", — hän hyräili, — "kuinka ne sanat olivatkaan…"

Hän kuunteli Vidnerin puhetta pieni katkeruuden vivahdus mielessä. Hän ei ensin ollut ymmärtää… Mutta sitten vähitellen se selvisi, — hän sai kuin valoa monivuotiseen arvoitukseen, — käsitti, kuinka vähän koko se kesä, joka hänelle niin paljon oli merkinnyt, oli ollut Vidnerille. Se oli haihtunut uusien vaikutusten tieltä, vaipunut niinkuin mereen, joskus vain sukeltaen esiin kuin kaukainen saari. Kun sitävastoin hän oli jäänyt sitä yhtä muistoa ja yhtä vaikutusta paloittelemaan ja kertaamaan, — kenties siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänen väritön ja yksitoikkoinen elämänsä ollut mitään muuta yhtä voimakasta tuonut hänen tiellensä.

"Emmekö lähde hiukan edemmäksi?" Hän nousi keveästi värähtäen, ikäänkuin olisi äkkiä tuntenut vilua.

He alkoivat kulkea pitkin polkua, joka hitaasti mutkia tehden, nousi pengermälle.

"Ja huomennako te jo alotatte kotimatkan?" hän kysyi.

"Huomenna luultavasti, — tahi ylihuomenna, jollen ennen ennätä valmiiksi".

"Mutta tehän tulette kotiin juuri jäittenlähtö-aikaan, — se ei suinkaan voi olla edullista katarrillenne".

Vidnerin kasvoihin ilmaantui sama kiusaantunut piirre kuin äskenkin.

"Ei tietystikään, — luuletteko, etten ole sitä ajatellut. Kävinhän minä täällä lääkärinkin luona samasta asiasta, ja hän olisi oikeastaan tahtonut minut pariksi viikoksi etelään. Sanoi suoraan, että kotiinlähtö olisi samaa kuin mennä kerrassaan surman suuhun… Turha sekin käynti… kaksikymmentä francia maksoi enkä tullut muuta kuin entistä melankoolisemmaksi. Asiat kun kuitenkin vaativat kotiin…"

"Ovatko ne sitten niin kiireellisiä?" Häntä hiukan oudostutti Vidnerin peittelemätön puhetapa, — siinä oli kuin tuomitun väliäpitämättömyyttä.

"Oh, ei, — en minä tarkoita asioita kotona, — raha-asiat — näettekös…"

Hänessä kuohahti jotain kapinallista. "Mutta ettekö te ymmärrä, — sehän on sulaa itsemurhaa, tuo!"

Vidner hymähti lyhyesti.

"Niin hänkin sanoi, lääkäri. Toisina aikoina olisin kenties itsekin ajatellut samalla lailla. Mutta minä olen nyt kerran mennyttä miestä, — tuleeko finaali ennemmin tai myöhemmin, — se lie jotenkin yhdentekevä".

Hänet valtasi toistamiseen syvä, alakuloinen säälin tunne, — itseään, Vidneriä, kaikkea kohtaan. "Etteköhän te sentään erehtyne, — tai liioittele", sanoi hän hiljaa, samalla kuitenkin tuntien, että toinen ei liioitellut.

"Erehdykö, — en toki! Luuletteko, etten minä näe heidän katseistaan, — lääkärien nimittäin, — mitä he minusta ajattelevat, vaikka eivät sitä sano. Minä tunnen nuo päänpudistukset, nuo välttelevät vastaukset… Ja sitäpaitsi tunnenhan sen itsessäni…"

He olivat saapuneet pengermän huipulle. Vidner nojautui matalaa muuria vasten ja tuijotti synkkänä Seine-virtaa, joka kimaltavana ja päivänpaisteisena kierteli laaksossa.

"Ja jos se olisi ainoastaan fyysillistä", hän jatkoi. "Oletteko lukeneet näitten parin viimeisen vuoden arvosteluja minun sävellyksistäni? Sitäkin viimeistä kirjoittamastani orkesterisviitistä? Luulevatkohan ne arvostelijat, etten minä ymmärrä heidän peiteltyjä lauseitaan… Kun ne edes sanoisivat suoraan koko totuuden…"

Vidner kääntyi äkkiä, hänen kalpeille kasvoilleen oli kohonnut kiihtynyt puna.

"Oletteko te — voitteko te käsittää, mitä se on, kun elämä tuntuu hukkaan menneeltä?"

Hän nyökäytti myöntäen päätään eikä vastannut. Miksei hän sitä olisi käsittänyt, — jos kukaan!

"Kun tuntee, ettei koskaan ole päässyt siihen, mihin on pyrkinyt, — ettei koskaan ole tullut siksi, miksi on aiottu… Kun huomaa tuhlanneensa suuren pääomansa, repineensä alas ideaalit elämästään…"

Hän katsahti Vidneriin, arasti, pelokkaasti ja loi sitten taas silmänsä alas. Tunteet aaltoilivat hänessä sekavina ja ristiriitaisina. Ja yhtäkkiä hänestä tuntui, kuin olisi häneltä mennyt pirstaleiksi jotain, mikä tähän saakka oli säilynyt ehjänä ja kuin jokainen niistä olisi häntä haavoittanut. Häntä oli aina — enemmän kuitenkin tiedottomasti — lohduttanut se, että hänen oman onnensa ja rakkautensa häviö oli ollut ikäänkuin uhri suurelle asialle, — sille, että Vidner voisi vapaasti kehittyä taiteilijaksi. Kun hän oli huomannut Vidnerin häneen kyllästyneen, ei hän ollut tehnyt mitään häntä pidättääkseen, — hän oli antanut hänen mennä kuten oli tullutkin… Ja nyt täytyi hänen nähdä hänet näin…

Hänelle muistui mieleen lyhyt kesä laulujuhlineen, huviretkineen… se kulki kirjavana kuvasarjana hänen ohitseen… Vidner, — nuorena, ylimielisenä, vastustamatonna, — varmana itsestään ja suuresta tulevaisuudestaan…

Hänestä kuin yhtäkkiä unehtui vuosien katkeruus, jälelle jäi vaan yksi ainoa tunne: hänen täytyi tehdä jotain, pelastaa jotain, pelastaa tuo muisto itselleen…

Vidnerin kova, kuiva yskä herätti hänet ajatuksistaan.

"Ei, ei, — noin te ette saa lähteä kotiin! Kuulkaa", jatkoi hän kuin päähänpistosta, "eikö teillä ole tuttavia täällä Parisissa, jotka voisivat auttaa teitä?"

Vidner mietti hetkisen.

"En luule", hän vastasi. "Tosin minulla on muutamia ranskalaisia ystäviä, — vaan ei — mahdotonta…"

Hän istui ääneti. Hänessä alkoi kasvaa ajatus, joka ensin oli kuin tukahuttaa hänet, — se kohosi suurena, rohkeana, velvoittavana, ikäänkuin viitoittaen tien…

"Kaikissa tapauksissa", hän katsoi Vidneriä suoraan silmiin, — "luvatkaa minulle, että hoidatte itseänne. Teillä on velvollisuuksia taidettanne kohtaan — ja niitä kaikkia, joille — se on ollut — niin suureksi iloksi. Itseänne kohtaan myös. Ja nyt kuulkaa", hän lisäsi kiireesti, "teidän ei pidä palata laivalla takaisin kaupunkiin, — tuuli voi olla kylmä… Pääseehän täältä raitiotielläkin, jos suostutte, niin voimme käyttää sitä".

Vidner nyökäytti päätään, hänestä tuntui oudon hyvältä, että joku piti hiukan huolta hänestä.

"Te olette todella — hyvin ystävällinen, neiti Borg… Tehdään vaan, kuten ehdotitte", hän jatkoi, — "kai se on varovampaa".

He kulkivat puistokujaa pitkin takaisin ja saavuttuaan kadulle nousivat
Parisiin menevään höyryraitiovaunuun.

Se oli vastoin tavallisuutta melkein tyhjä, he istuutuivat sohvan kulmaukseen kumpikin, vastapäätä toisiaan. Vaunun pysähtyessä Sèvres'issä, kaikui korviin torvisoiton säveleet, — vilkasta mukaansa tempaavaa tanssimusiikkia, — tricolor lippuja näkyi liehuvan siellä, täällä, ja kansaa kirjavissa, heleissä sunnuntaipuvuissa liikkui joukottain kaduilla. Joku kansanjuhla arvatenkin.

Hän katseli kaikkea kuin sumun läpi, kuin unessa. Hän oli omituisessa, kiihtyneessä mielentilassa, taisteli ajatuksen kanssa, joka yhä palasi, karkoitti sen, työnsi luotaan ja taas taisteli…

Vidner sen sijaan kävi puheliaaksi. Taisi selvään huomata, ettei hän pitkiin aikoihin ollut purkanut ajatuksiaan kellekään ja nyt tunsi avomielisyyden tarvetta.

"Luuletteko, etten sitte itse ole huomannut taantuvani? Paraiten kenties…" Hän kumartui hiukan eteenpäin. "Kummallista… minä muistan hyvin sen ajan elämässäni, jolloin arvelin, että kehittymiskyky ja tuotantovoima olivat rajattomia, aina uudistuisivat itsestään, omasta voimastaan… En olisi koskaan uskonut, jos minulle olisi sanottu, että nekin voisivat väsähtää ja että tulisi hetki, jolloin turhaan hakisin uusia ajatuksia, uusia säveliä sielustani… Oh, niin, ne olivat aikoja, jolloin ei ollut säröä soittokoneessa…"

"Te ette ole ollut terve, — siinä kaikki!" Hän sanoi sen hiukan väsyneesti.

"Niin, niin, — siinäpä se juuri on! Sitäpä minä en koskaan ottanut lukuun, — enkä alussa välittänyt sittenkään, kun aloin tuntea, ettei ollut kaikki niinkuin pitäisi… Se sulki minun tieni pudoten kuin kivi taivaasta, enkä minä voinut käsittää, minkätähden sen piti siinä olla…"

"Uskokaa pois, minä olen paljon filosofeerannut siitä nyt tänäkin kuukautena, jonka makasin sairaana. Epäterveellisiä ne filosofiat… ei niistä hyödy, katkeroituu vaan lisään. Miksi juuri minun? ajattelin. Eikö niitä ollut monta muuta, joitten suhteen oli yhden tekevää, kuolivatko vai elivätkö, — ei ainakaan mailma olisi mennyt hituistakaan eteenpäin eikä taaksepäin sen takia… Vaan nyt te pidätte minua auttamattomana egoistina, eikö niin…?"

Hän mietti hetkisen.

"En tiedä… luulen teidät ymmärtäväni kaikissa tapauksissa". Hänelle kuvastui mieleen oma elämänsä, niin täynnä uhrausta ja kieltäymyksiä, pettymyksiä… Ja kuitenkin eikö ollut hänelläkin oikeastaan paljon enemmän edellytyksiä kehittymiseen, kuin monella muulla? Elämä oli todella rikas, kun sillä oli varaa heittää hyödyttömäksi ja käyttämättä niin paljon voimia.

Vidner jatkoi taas omia mietteitään.

"Elkää sentään luulko että minun ajatukseni aina kulkevat näin mollissa. Joka kerta kun yskä helpoittaa, niin minäkin kuin elän uudestaan, luon itselleni taas tulevaisuuden, kuten ennenkin… Jos nyt olisin päässyt etelään, vaikkapa vain vähäksi aikaa, kenties se olisi auttanutkin… Kuka tietää?… Se päivänpaiste siellä, joka tulvailee ja läikkyy ja lämmittää… jos te käsittäisitte, kuinka minä sitä rakastan. Minä niin hyvin ymmärrän ne kansat, jotka ovat pitäneet aurinkoa jumalanaan, uhranneet sille ja kumartuneet sen edessä…"

"Te luulette todella, että se tekisi hyvää teille, — parantaisi kenties…" Hän sanoi sen nopeasti, mieli jännittyneenä, veri kohosi kuumana ohimoihin, ajatukset kuin kolkuttivat hänen päässään. Kuinka hyvin hän tunsi Vidnerissä tuon mieli-alojen äkillisen vaihdoksen, — aina syvyydestä korkeuteen ja päinvastoin. "Tietysti, — siitä ei ole epäilystä. Jollei parantaisi, niin ainakin… Vaan mitä siitä, sehän on sula mahdottomuus. Minulla ei ole penniäkään enemmän mitä kotimatkaan tarvitsen", lisäsi hän avomielisesti ja jonkinlaisella itse-ironialla.

He olivat astuneet alas raitiovaunuista, ja Vidner saattoi häntä ne pari askelta, jotka hänellä vielä oli käveltävänä kotiportillensa.

"Hyvästi nyt, neiti Borg", — Vidner piteli hänen kättään omassaan. "Onko teidän kylmä, te näytätte niin kalpealta?… Niin minä kiitän teitä tästä päivästä, — te teitte hyvän työn, kun huolitte kuunnella minun synkkiä ajatuksiani", hän lisäsi alakuloisesti hymyillen. "Oikeastaan, — itsekästähän niistä on puhua… Se on totta, — minä kai saan sitten viedä terveisiä Suomeen?"

"Niin, tehkää se! Ja onnellista matkaa!" Hän hymyili myöskin, pientä, omituista, kuin puristettua hymyä, josta Vidner, jos olisi ollut parempi psykoloogi, olisi voinut paljon lukea. Sitten kumarrettuaan hiukan vieraasti, hän kiiruhti sisään.

Saatuaan huoneensa oven kiinni, hän heittäytyi tuolille pöydän ääreen ja painoi pään käsiinsä. Ajatus, joka kehittyi hänessä, sai hänet melkein vapisemaan, — kahlehti ja peloitti samalla…

Hän nousi epäröiden kuin unissakävijä ja pysähtyi avonaisen ikkunan ääreen. Kadulta kuului melua ja huutoa, rattaitten ratinaa ja ohikulkijain puhetta, mutta puutarhan korkea muuri esti häntä sinne näkemästä. Vihreällä nurmikolla kukkivat orvokit ja voikukat, kalalammikon ruskea vesi kuvasteli yksinäisen plataanin riippuvia oksia, ja muurin seinustalla tekivät ruusupensaat lehteä… Hän katseli sitä kaikkea hajamielisenä, muuta miettien, — tätä palasta idylliä ja luontoa keskellä suurta Parisia, auennut keskellä kuivia kivikatuja ja loppumattomia huonerivejä, — piilossa vieraitten silmiltä, kätkössä…

Hän käännähti äkkiä ja palasi pöydän ääreen. Sitten nopeasti, ikäänkuin päätöksen tehden, hän veti auki yhden lukituista laatikoista ja otti sieltä esiin setelitukon. Hän levitteli ne pöydälle, — niitä oli kuusi sadan francin seteliä, kirjavia, sinipunervia papereja. Hän eroitti niistä yhden, kääri sen kokoon ja pani huolellisesti takaisin. Sitten kokosi hän muut käteensä…

Ajatukset kulkivat kuumeisesti, työntäen toinen toistaan tieltään… Näillä rahoilla hän voisi vielä jäädä kuukaudeksi Parisiin, voisi huvitella, nähdä ja nauttia… Hän istuisi oopperassa ensi rivillä hienossa parisilaisessa puvussaan, yhdessä noista, joita hän ihaillen oli jäänyt katsomaan Rue de Rivolia kulkiessaan, — varmana ja hymyillen, tietäen olevansa "chic" sormenpäihinsä asti… Hän antaisi sävelten tulvata luokseen, aaltoina, jotka nousivat ja laskivat ja tuudittivat… Hän ajelisi keskipäivällä pitkin Champs Elyséetä puolilepäävässä asennossa vaunujen nojaa vasten, hengittäen kevättä ja kastanjien tuoksua…

Hän istui tuijottaen kuin johonkin kaukaiseen, — ikäänkuin nähden kaiken sen edessään, mitä ajatteli… Ja sitten äkkiä muuttui kuva… Hänestä tuntui kuin koko loistava, hymyilevä, voittamaton Parisi olisi vajonnut sumuun, kadonnut korkeine rakennuksineen ja kirkonkupooleineen ja suunnattomine ihmisjoukkoineen… Ja sumusta sukelsi esiin sairaat kasvot, joissa elämää oli ainoastaan silmissä, — piirteet, jotka tauti oli hienontanut henkeviksi ja sielukkaammiksi entistään…

Ajatus, joka poltti ja kyti hänessä, se pääsi samalla irroilleen, leimahti liekiksi… Nyt hän tiesi sen, näillä rahoilla, — juuri näillä, joita hän nyt piti kädessään, — piti Vidnerin matkustaa etelään!

Hänen piti lähteä sinne, missä päivä paistoi parantavana ja uudistavana, — missä ilma väreili kuivana, puhtaana, helteisenä, — hänen piti hengittää keuhkoihinsa terveyttä ja voimaa… Hänen piti vielä kerran uskoa itseensä ja taiteesensa, hänen piti tulla siksi, miksi Luoja oli hänet luonut… Ja juuri näillä rahoilla oli hän lähtevä…

Hän haki vapisevin käsin esiin kirjoitusneuvot ja paperia. Vidner oli aikonut lähteä huomenna, — mitä oli tehtävä, se oli tehtävä pian… Hän mietti hetkisen, pää käden varassa, koittaen koota ajatuksiaan. Sitten kirjoitti hän ranskaksi suurella, varmalla käsi-alalla, jota hän tuskin itsekään olisi tuntenut omakseen:

Herra säveltäjä Leo Vidner!

"Eräs teidän ranskalaisista ystävistänne, joka tahtoo pysyä tuntemattomana, pyytää teitä vastaanottamaan seuraavan rahasumman ja käyttämään sen muutamaviikkoista oloa varten etelässä. Teille terveyttä ja pikaista parantumista toivoo

— — — — —"

Hän luki nopeasti läpi, mitä oli kirjoittanut, taittoi paperin ja sulki sen sekä rahat koteloon. Nimi ja osoite, — se oli tehty.

Hetken kuluttua hän taas seisoi avoimen ikkunan ääressä. Hän tunsi mielensä oudon kevyeksi ja hymyili, — mille? — auringolle, joka paistoi hänen kasvoihinsa, tuoreelle kevättuoksulle, jota ilma oli täynnä. Hän muisti hämärän konttorihuoneen korkeine työpöytineen ja harmaakantisia kirjoja loppumattomme numeroineen, — ja hän hymyili sillekin ajatukselle.

Rakastiko hän tuota miestä, — yhä vielä? Kenties — ja kenties ei, — jos se sitä oli, niin oli se rakkautta, josta aika oli hionut pois itsekkäisyyden. Itselleen ei hän mitään pyytänyt. — Vidner ei saisi ikinä tietää, kuka rahat oli lähettänyt…

Hän sovitti hatun päähänsä, otti kirjeen ja meni viemään sitä läheiseen postitoimistoon, kävellen nopeasti ja kevein askelin poikki varjoisan boulevardin.

Seuraavana iltana hän lähti Parisista.

Ensimäisessä sanomalehdessä, jonka hän kotimaahan tultuaan sai käsiinsä, luki hän uutisena, että säveltäjä Leo Vidner oli kuukauden ajaksi lähtenyt Välimeren rannoille heikontunutta terveyttään hoitamaan.

Hän luki sen hymyillen ja itkien.