OLI KERRRN…
Satu
Oli kerran nuorukainen, joka kapusi meren rannalta korkeille vuorille kangastuksia katsomaan. Ja kun hän näki niitten leijailevan kultahohteisina hattaroina, katseli hän niitä, kunnes ne häikäisivät hänen sielunsa sekä silmänsä.
"Minä tahdon rakentaa tänne linnani", hän sanoi, sillä hän, kuten kaikki, ajatteli linnaa itselleen. "Minä tahdon elää korkeudessa ja päivänpaisteessa".
Mutta kun hän ojensi käsivartensa niihin tarttuakseen, hajosivat ne sumuksi hänen allaan, ja hän suistui jyrkänteeltä syvyyteen.
Tointuessaan hän huomasi makaavansa pimeän luolan pohjalla. Hänen vierellään istui nainen, syvässä surupuvussa, — hän itki lakkaamatta, ja hänen kyyneleensä vuosivat puroon, joka hopeankirkkaana luikerteli läpi rotkon.
"Kuka olet sinä?" kysyi nuorukainen.
"Minä olen Murhe", vastasi nainen, "ja minun täytyy aina itkeä maailman alusta sen loppuun saakka. Tämä puro on syntynyt minun kyyneleistäni, ja se kulkee näkymättömänä virtana läpi koko maan. Kaikkien täytyy siitä juoda, rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten, ja joka kerta kun sen tekevät, itkevät he, kuten minä".
"Minun silmäni ovat sokaistut", sanoi nuorukainen, "minä en löydä tietä eteenpäin. Minä olen katsonut kangastuksiin, ja minä näen ne yhä edessäni".
"Sinulla on vain kaksi ehtoa valittavana", sanoi nainen. "Joko sinä annat minulle toisen silmäsi ja revit kangastukset sielustasi taikka jäät tänne ja tulet sokeaksi".
"Ne olivat niin kauniit", sanoi nuorukainen. "Aurinko paistoi niihin, ja ne olivat niin valoisat! Miksi minun pitäisi ne unohtaa?"
"Katso ympärillesi!" vastasi nainen.
Nuorukainen loi silmänsä pitkin luolaa ja totuttuaan pimeyteen eroitti hän siellä, täällä kyyryisiä olentoja, jotka istuivat liikahtamatta kumarruksissaan ja ryysyisinä rotkon pohjalla. Kaikkien tukka oli lumivalkea, ja heidän katseensa valo oli sammunut.
"He ovat kaikki olleet nuoria, kuten sinä", sanoi nainen ja itki, "ja hekin ovat kerran katsoneet kangastuksiin. Mutta he eivät voineet niistä erota, sentähden tulivat he sokeiksi eivätkä enään löytäneet pois Murheen luolasta".
Nuorukaista värisytti.
"Minä tahdon rakentaa linnani",hän sanoi. "Minun täytyy rakentaa se.
— Ota minun toinen silmäni, Murhe!"
"Mutta sinun täytyy vielä antaa puolet sydänverestäsi!"
"Ota siis puolet sydänverestäni!"
Ja Murhe ojensi hänelle maljan, jossa puron vesi kuohuili. "Juo!" hän sanoi, — "mutta pohjaan asti!"
Nuorukainen vei maljan huulilleen, ja ensi pisarat polttivat kuin tuli. Ja kun hän oli juonut puolet siitä, tuntui hänestä kuin olisi kaksinteräinen miekka työnnetty hänen lävitsensä. Ja kun hän oli juonut sen pohjaan asti, kaatui hän maahan ja makasi liikkumatta kuin kuollut.
Kun hän taas heräsi, näki hän edessään erämaan, ja hän nousi kulkeakseen eteenpäin. Mutta hänen tukkansa oli harmaissa, ja nuoruuden veri oli paennut hänen kasvoistaan, ja hänen mielensä oli vanhan mieli.
Erämaa oli aava ja ääretön ja kasvoi katkeria yrttejä, ja vesi lähteissä oli sameaa ja suolaista. Ja hän kulki yhä eteenpäin. Mutta hän ei katsonut enään ylöspäin eikä seurannut silmillään pilviä eikä koittanut mitata taivaan avaruutta. Sen silmänsä oli hän antanut Murheelle. Hän kulki kumarruksissa, ja hänen katseensa oli kiintynyt hiekkaan, — hän näki pieniä kukkia, jotka kiertelivät maata pitkin ja hiekkajyviä, jotka olivat hienomuotoisia ja kimaltelivat ja paljon muuta, jota hän ei ennen ollut nähnyt.
Mutta kun hän oli kulkenut koko helteisen päivän, saapui hän matalan ja laajan kallion luo, ja siihen hän pysähtyi. Kallio oli autio ja päivän polttama ja tuskin kohosi yli maan pinnan, mutta se oli luja ja järkkymätön eikä murtunut jalkojen alla. Ja hän kumartui maahan ja suuteli kovaa kiveä. "Tähän minä rakennan linnani", hän sanoi.
Ja hän rakensi linnansa todellisuuden kalliolle.