EDVI JA ELGIIVA
Historiallinen ballaadi-sarja Viidessä laulussa
Edvi, Englannin kuningas, Alfred suuren pojanpoika, oli rakastunut nuoreen, kauneudestaan maan mainioon Elgiivaan, jonka hän sittemmin myös koroitti kuningattareksensa. Mutta mahtava kirkollinen puolue, apotti Dunstan etupäässä, ei suosinut tätä liittoa ja sen toimesta lähetettiin Elgiiva ensin maanpakoon ja myöhemmin surmattiin, Edvikin kuoli nuorena hallittuaan ainoastaan lyhyen ajan 956 — 959.
1. Laulu:
EDVI KUNINGAS NÄKEE ELGIIVAN
Sadat hopealamput hohtaa,
Ja valoa tulvivaa
Salin korkeat kristalliseinät
Tuhatkertaisna heijastaa.
Käy kahina raskaan silkin,
Puhe virtana vieriää,
Timantteja säihkyy ja katseet
Ne kilvan välkähtää.
Vaan äkkiä vait'-olo valtaa
Ja taukoovi kuiskeetkin.
Kuningas, nuori Edvi,
On astunut salihin.
Hän ylväänä tervehtääpi,
Salin ympäri katseen luo,
Ja parvessa kaunotarten
Sen hetken viipyä suo.
Vaan tuolla ken — oven suussa? -—
Noin silmätkö pettää vois!
Ah, onhan kuin pyhä neitsyt
Alas taivaast' astunut ois!
Kukan vartena norjana kohoo
Siro vyötärys hentoinen.
Voi, välkettä kultakutrin
Ja suloa silmien!
»Ah, Dunstan, tuonne katso,
Tuon impyen tunnetko?
Hän muista eroittuupi
Kuin tähdistä aurinko!
»Vai etkö, — no, vähät siitä,
Hän sentään, ma vannon sen,
Vaikk' kerjäläinenkin oisi,
On hengetär sulouden!
»Sävel tulinen, tenhosa soios,
Ja kantelo helkkykään!
Kun kuningatartaan Edvi
Käy tanssihin pyytämään»
Ja kaikkien katsellessa
Hän astuvi immen luo:
»Sua, kaunis tuntematon,
Mun tanssihin viedä suo!»
Tytön poskella puhtahalla
Puna polttava hehkuaa,
Ja kainona, vitkastellen,
Sinisilmät hän kohottaa.
Sadat katsehet seuraa heitä,
Ylt'-ympäri kuiskaillaan,
Mut ääneti, lumottuina
He toistaan katsovat vaan.
Ja soiton soidessa kuuman
Hänet Edvi tanssihin vie.
Voi, sorja, hento Elgiiva,
Kuin liukas on tuo tie!
2. Laulu:
EDVI ELGIIVAN LUONA
Pois hatun heitän ja kauhtanan
Ja purppuramanttelin.
Kas noin! Nyt poissa on kuningas,
Vain orjasi olenkin.
Ah, raskasta olla, tyttöni,
On valtias suuren maan,
Ja hallitushuolia muistaa, kun
Sydän lemmelle sykkii vaan.
Tuo jakkara jalkaini juurehen!
Pää painaos polvelle mun.
Näin istua iltakaudet voin
Ja katsoa silmiis sun.
On suuressa mailmassa vihaa vain
Ja juonia, valhetta.
Mun mailmani sun on sydämes,
Se on pieni ja valoisa.
Tuo Dunstan — vaalenet tyttöni?
Sanaa tuotako kauhistut?
Elgiivanko korvihin ehtineet
On joutavat juoruilut?
Pyhä Dunstan korskea kyllä on,
Kyyn kätkevi povessaan;
Mut jälkeläistäkö Alfredin
Masentaisi hän milloinkaan?
Yhä pilvi on tyttöni otsalla,
Kun poistaa voisin sen!
Ota harppusi, lapsi, seinältä
Suo sointua sävelen!
Sitä kuullessa nukkuu pelko pois
Ja uinuvi aavistus.
Sydämessä vain lempi on valloillaan
Ja riemujen runsaus.
3. Laulu:
DUNSTAN
Yö saapunut on. Kellot Glastonbury'n [luostari Lontoossa]
Jo kahdentoista lyönnin soittivat.
On tulet sammuneet. Vain kirkossa
Edessä kuvan pyhän neitsyen
Ikuinen lamppu luopi valoa.
Mut luota luostar'-muurin korkean
Majasta matalasta, kurjasta
Myös valo välkähtelee. Polvillaan
Ääressä krusifiksin rautaisen
Mies kumarassa ompi. Vartaloa
Verhoopi munkkikaapu karkea,
Rukousnauhaa sormet kiertelee,
Ja kasvot kalvaat tuohus valaisee.
Nuo kasvot muistaa kerran nähtyään.
On niihin intohimot, kärsimykset,
Salaiset pyyteet, itsekidutus
Leimansa luoneet kulumattoman.
Silmissä tuli palaa sisäinen,
Niin tuima, sammumaton, kiihkeä,
Kuin tuhaks vois se polttaa ihmisen.
Vuoskymmen sitten — kuinka toisin Dunstan!
Sai silloin silkkivaippa loistava
Sun uljaan vartalosi verhota.
Mies paras olit tanssin pyörtehissä,
Pidoissa, juomingeissa ensimäinen.
Saleissa hovin korskeana kuljit
Sydämet sytytellen katseellas,
Ja silmät kaunihit sait kyyneliin
Sulavin sormin sitraa soittaissas.
Ken muistais aikaa tuota? Ollut, mennyt
Ja unohdettu on se kauvan sitte.
Nyt »munkkein ruhtinas» vaan tunnetaan,
Nyt olet »pyhä Dunstan». Hurskautes
On kuulu kautta kaiken Brittein maan!
Jo päättyi rukous. Hän kolmasti
Hartaana ristinmerkin tekevi
Ja sitten istuu pöydän äärehen,
Kädessä kirja, johon himmeästi
Seinältä sattuu valo tuohuksen.
Mut tänä iltana ei luku luista,
Niin levotonna ajatukset lentää,
Ja katse rauhatonna harhailee.
Paavilta äsken salaviesti saapui:
»Nyt, Dunstan, toimeen tulee ryhtyä!
On aika Rooman valtaa lujittaa.
Kuningas nuor on, lapsi melkein vielä;
Min kirkon hyväks teet, on oikeaa.»
Yhäti himmeämmin tuohus hehkuu,
Ja kirja huomaamatta putoaa,
Mut silmiin munkin outo säihky saa.
»Niin, nyt on aika! Toimeen viipymättä!
Mun suunnitelmain, kauvan valmistettu
Ei oikun vuoks saa tyhjiin raueta.
Jo vähitellen, varovasti olin
Käsiini koonnut vallan ohjakset,
Ja nyt ne naisen tähden kadottaisin.
Ei, kautta taivaan! Ensi työksi heti
Elgiivan täytyy pois. Tuo sinisilmä,
Kiharatukka noita kujeillaan
Kuin verkkoon vanginnut on kuninkaan.
Enemmän häntä kuunnellaan kuin mua.
Ei sovi se. Mun valta olkohon.
Ken väisty ei, se turman oma on!»
4. Laulu:
TUOMITUT
On koossa jo neuvoskunta. —
Kuningas yhä viipyy vaan.
Hän missä on? Mitä tehnee?
Näin salissa kuiskaillaan.
Etumaisena istuu Dunstan,
Tuo munkkien ruhtinas.
On uhkaava katse hällä. —
Yhä viipyy vain kuningas.
Olis istunto aikoja sitten
Jo täytynyt aloittaa.
Pyhä Dunstan vihdoin ei malta,
Ylös seisaalle kavahtaa.
»Hyvät herrat! Se liikoihin käypi,
Kautt' taivaan vannon ja maan!
Lopun saakoon leikki, ma itse
Käyn puheilla kuninkaan!»
Taas kuluu hetki, ja saliin
Pyhä Dunstan jo palajaa.
Vihan pilvi on otsallansa,
Se myrskyä ennustaa.
»Ma kuningast' etsimään lähdin,
Kenen, luulette tapasin?
Pojan velton, hekkuman orjan,
En valtiast' Englannin!
»Elgiivansa kanssa kaksin
Taas näin hänen istuvan.
Hän hallitustoimet heittää,
On pauloissa lumoojan.
Te semmoista sallitteko?
Se häpeäks maallemme on.
Elgiiva, tuo noita, jo ammoin
Olis ansainnut rovion.»
Melu salissa nousee, kiihtyy.
Luo Dunstanin tunkeillaan.
»Roviolle Elgiiva!» — »Alas,
Alas kuningas!» huudetaan.
Pyhän Dunstanin huulille hetkeks
Hymy näyttävi hiipivän.
Mut sitten äänensä jälleen
Yli kaikuvi hälinän:
»Hyvät herrat! Nyt kuunnelkaatte!
Tää ehdotukseni on:
On Edvin suostua pakko
Maan, valtansa jakohon.
Hän kanssahallitsijaksi
Saa veljensä Edgarin,
Elgiivan ensi laiva
Vie rannoille Irlannin!»
Sata-ääninen hyvähuuto
Salin seiniä kaiuttaa.
»Alas kuningas!» — »Eläköön Dunstan!» —
»Pois velho karkoittakaa!» —
»Nyt kuninkaan luo ja hältä
Tili töistänsä vaaditaan!»
Pyhä Dunstan joukkoa johtaa,
Hymy voittosa katseessaan.
5. Laulu:
ELGIIVAN JÄÄHYVÄISET ENNEN MAANPAKOA
Edvi, mun kuninkaani,
Herra ja ruhtinas!
Itkeä suo mun hetki
Vasten sun poveas.
Noin, nyt kyynelet pyyhin,
Tyynenä hymyän,
Kärsimään oppi Elgiiva
Koulussa elämän.
Lempiä, uhrautua,
Nöyrtyä osani on.
Kaikkihan naiset saimme
Samaisen kohtalon.
Edvi, mun kuninkaani,
Herra ja ruhtinas!
Jäähyväisiksi ma kiedon
Käteni kaulahas.
Edvi, vaikk' uhrina lemmen
Varahin sorrunkin,
Lemmen voima se kestää
Ajoista aikoihin.