BATHSEBA SAARENMAALLA.
Nikolai I:sen ajoilta.
Henkilöt:
KUIGU ANTS, kartanon seppä. VIIU, hänen vaimonsa. VANA-KAI, hänen äitinsä.
[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka, koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen, rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut ja rukki. Ilta. Viiu, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen, tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä.]
Vana-kai (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi käydä, — tänne asti vetäisi kylmän viiman, — Viiukohan se…? Viiu hoi!
Viiu. Mitä nyt?
Vana-kai. Navetastako sinä?
Viiu. Vein lehmille apetta, — tuossa on vielä ämpäri, jos et usko.
Vana-kai. Uskonhan minä, — uskon toki… Taitaa olla oikein herran ilma tänään?
Viiu. Pyryttää pihan tukkoon, — kahlasin lumessa polviin saakka.
Vana-kai. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin… (varovasti) Et sinä suinkaan tienhaarassa asti käynyt?
Viiu (kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä?
Vana-kai. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas uunin pankolta).
Viiu. Siunatkoon muori, — minnekkä nyt?
Vana-kai. Päästä minut irti, — minä menen katsomaan.
Viiu. Älä herran tähden, — tuiskahdat silmillesi lumeen.
Vana-kai. Päästä minut, — minulla on sellainen hätä koko ruumiissani Antsin tähden.
Viiu (äkillisesti). Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy.
Vana-kai. Mistä sinä sen tiedät?
Viiu. Kun kävin katsomassa.
Vana-kai. Olisit ennen sanonut, — maksoiko se totuus nyt sulle puolta kopeekkaa… Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi tähden.
Viiu. Muori, kuulehan, — mitä sinä luulet, — miksi se Ants niin viipyy?
Vana-kai. Herra sen tiennee… liekkö hyväksi vai pahaksi, — ehkä päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.
Viiu (pitkään). Luuletko, muori?
Vana-kai. Tiedänkö minä, — mutta onhan sillä paroonin kirje mukana. Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta.
Viiu (nopeasti nousten). Niin, — onhan sillä paroonin kirje. — Etkö tule syömään, muori?
Vana-kai. En tiedä, — saanko nieltyä tänä iltana.
Viiu. Minäpä panen silakat valmiiksi, — kaadan kuppiin piimää.
Vana-kai. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko jotain?
Viiu (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan.
Vana-kai. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla.
Viiu. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, — pitääkö ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?
Vana-kai. Ei se keisari vähemmällä hellitä.
Viiu (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies.
Vana-kai. Mitä…?
Viiu. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.
Vana-kai. Vanha tietystikin, — niinkuin olisi mahla puusta juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, — ei ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, — liekkö tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin unohtavan, alkavat ryssää solkata, — kakpusivai, — harasoo, — kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta mihin saarella pakenet, — meri edessä.
Viiu. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies eikä ole.
Vana-kai. Sinusta? — kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet vaikka takaisin kartanon sisäneitsyeksi, — sehän sulla vielä on verissä, — ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.
Viiu. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!
Vana-kai. Niinkuin minä en tietäisi, — liian hienot ovat sinun kätesi näihin alhaisiin askareihin… Kyllä sinä kaikki teet, mutta nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi… Olisi edes lapsi sinulla, — hoitelisit ja hyssyttäisit sitä… Ei olisi silloin Antsia ehkä sotamieheksi tahdottukaan, — harvoin se kruunu perheellisiä… Mutta eipäs, — toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.
Viiu. Rupea nyt taas näykkimään!
Vana-kai. Mihin se lapseton nainen kelpaa, — on kuin kesantopelto! Sillä on liian paljon aikaa, — rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.
Viiu. Pidä paikalla suusi… Asustat siellä uunin pankolla kuin lepakko ullakon nurkassa, — kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä olen kuin toisetkin!
Vana-kai. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin… Kuuletko, Viiu!
Viiu. Jätä minut rauhaan, — en ole sanonut niin halaistua sanaa sinne enkä tänne.
Vana-kai. Tietääkö Ants siitä?
Viiu (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita).
Vana-kai. Mitä sinä tänä aamuna kartanossa teit?
Viiu. Mitäkö tein? — navettavuorolla kävin.
Vana-kai. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, — ethän sinä alussa?
Viiu. Viime kuusta asti, — etkö sitä tiedä?
Vana-kai. Kuka minulle enään mitään kertoisi, — parasta olisikin olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka uuninkin loukossa kykin.
Viiu. Mitä sinä…?
Vana-kai. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.
Viiu (pysähtyy, — kuuntelee). Ui-ih, herra Jumala!
Vana-kai. Mitä sinä kiljaisit, — ihan minullakin sydän kurkkuun hypähti.
Viiu. Eikös ollut kuin reen rapinaa, — kuulkaa nyt, — jalakset hankaavat lunta, — hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, — jos nyt Ants tulee… Minä en uskalla kuulla, — peitän pääni huppuun, — menen vuoteeseen, tukin korvani, — sano, että makaan, että käännyin kipeäksi, että kuolin, — mitä vaan.
Vana-kai. Älähän nyt, Viiu, — se ajoi ohitse, — kääntyi kirkolle, — kuuletko, Viiu, — älä nyt vapise, — juo vettä, — nähkääs, kun tärisee koko ihminen.
Viiu. Ui-ih, jos se nyt tulee!
Vana-kai. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut, että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.
Viiu. Anna minun olla, — muori!
Vana-kai. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, — onhan Antsilla paroonin kirje.
Viiu (kylmästi, nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen, niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.
Vana-kai. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, — jos sinä kertoisit vielä kerran.
Viiu. Johan sinä sen kerran kuulit.
Vana-kai. Minä olen niin huonokuuloinen, — murenee puheesta toinen puoli tielle. — Tapasitko itse paroonin?
Viiu. Tapasin.
Vana-kai (varovasti tunnustellen). Oliko Se yksin huoneessa?
Viiu. Oli, tai en minä varmaan muista, — odotas, — ehkä oli armollinen rouvakin siinä.
Vana-kai. Mitä rouva siellä teki?
Viiu. Mitä armolliset rouvat tekevät? — kädet ristissä istuvat.
Vana-kai. Älä koukuttele, — ei siellä huoneessa armollista rouvaa ollut.
Viiu. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.
Vana-kai. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, — joutopoikia, mailmanmatteja, — menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat ruunun sarassa, — kuin silakat, — ei muuta kuin mätä päälletysten tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää, että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit… Lupasiko se kirjoittaa sen kaiken?
Viiu (pöydän luona askarellen). Muori, — et ole syönyt palan painamaakaan, — perunat koskematta.
Vana-kai. Älä sekoita, — en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa tarjottaisi… Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.
Viiu. Kai se sitten kirjoitti.
Vana-kai. Mitä — "kai"! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.
Viiu. Olenko minä sitä kirjettä lukenut?
Vana-kai. Pyysitkö edes? Rukoilitko niinkuin henkeäsi…? — olitko polvillasi? — vastaa —!
Viiu. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda sanaakaan.
Vana-kai. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, — sanonko? Nuori vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!
Viiu. Muori — minä — minä
Vana-kai. Kynnet siivolla, metsäkissa!
(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa polkee rukkia, nousee, kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).
Viiu. Etkö pane maata, muori.
Vana-kai. En.
Viiu. Tahdotko syödä, — vai korjaanko pöydältä?
Vana-kai. En, — vie vaan pois.
Viiu. Mitä sinä sitten tahdot — menisit toki pankolle, — siellä on lämpöisempi.
Vana-kai. Kiusoittaako se sinua jos tässä istun?
Viiu. Mitä sinä minusta niin katsot?
Vana-kai. Katselee kissakin kuningasta.
Viiu. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin.
Vana-kai. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan.
Viiu (terävästi.) Mitä sinä sillä…?
Vana-kai. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään.
Viiu. Kuinka sinä, — mistä sinä…?
Vana-kai. Siinä kirjeessä seisoikin jotain muuta.
Viiu. Mitä, — tiedätkö sinä sen sitten?
Vana-kai. Etkö sinäkin tiedä…? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.
Viiu (ei vastaa).
Vana-kai. Sanonko minä, — siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants sotamieheksi! Eikö se ole niin?
(Ulkoa kuuluu hevosen hirnahdus, kova rusahdus).
Viiu (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, — herra Jumala, — minä hyppään alas kellarin luukusta, — minä en voi sitä nähdä.
Vana-kai (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin rysähti, — eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.
Ants (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, yltä yleensä lumessa, takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet viikset, silmät syvällä). Iltaa! — iltaa, sanon minä, — eikös kukaan vastaa?
Vana-kai. Hyvää iltaa, poika.
Ants (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, — tule vaan esiin, näetkös, mikä pojan rinnassa välkkyy, — niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri, tiriliri…
Vana-kai. Mikä siinä on, poika, — ruununko raha?
Ants. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, — huomenna asetutaan kanuunan suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.
Vana-kai. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.
Ants. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, — kun hengitätkin, jo huimasee. No, Viiu, tulehan tänne!
Viiu (lähestyy vastahakoisesti).
Ants. Tule nyt vaan, Viiu, — istu tuohon, paina ruunun rengin polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, — likistetään lähemmäksi, — noin… Sattuiko, oliko liian kovasti, — ei ole minulla paroonin kourat, — ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.
Vana-kai (itkien.) Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, — umpeen painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.
Ants. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. — Onko sinulla viinaa kotona, Viiu?
Viiu. Ei ole.
Ants. Mitä sinä niin allapäin käyt… Ettäkö sinun on minua ikävä? — Leskeksi jäät, uutta miestä vaan et saa, — sieltä kaukaakin minä sinua kiinni pitelen. — Onko sinun minua ikävä, Viiu?
Viiu (peittää kasvonsa, itkee).
Ants (pehmeästi). Vähän sentään, — ei paljoa pyydetäkään. Kyllä minä sen siellä kaukana muistan, — kuinka sinä tulit pajan ovelle kykkimään, ja kipunat lensivät, — kyllä silloin rauta rauskui, ja moukari putosi… Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, humaltuu siitäkin… Äitimuori, kuulkaas!
Vana-kai. Mitä nyt, poikani?
Ants. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on raamattu?
Viiu. Mitä sinä sillä?
Ants. Saathan nähdä. Missä se on?
Viiu. Tuolla hyllyllä.
Ants. Anna tänne, — kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on… Ja nuori se on; — silmät kiiluvat kuin metsämarjat.
Vana-kai. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?
Ants. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi, niinkuin pappi sanoo. Taikka, — Viiu se lukeekin, — sillä on selkeä ääni, — soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, — missä paikassa hänestä puhutaankaan?
Viiu (kääntelee vapisevin käsin raamattua, — on pudottaa sen). Minä — en vaan — tiedä.
Ants. Sinä kirjanoppinut, — etkä tunne raamattua. Äitimuori, tiedätkö sinä?
Vana-kai. Mitä paikkaa sinä…?
Ants. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen miehen vaimoa rakasteli, — sitä Bathsebaa.
Vana-kai. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa.
Viiu (selaillen). Minä en löydä.
Ants. Anna tänne, — minä etsin. Näe, — tuossa siitä on, ala lukea.
Viiu. Eihän tässä näe, — silmät sokaisee.
Ants (panee uuden päreen). No nyt… (painolla). Lue, Viiu!
Viiu (katkonaisesti sanoja niellen). "Ja koska se aika joutui vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin hukuttamaan Ammonin lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin."
"Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo oli sangen ihana näkyänsä."
"Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole
Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?"
(Purskahtaa itkuun).
Ants (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä eteenpäin.
"Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian myötä."
"Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja kuolisi."
(Sulkee kirjan).
Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä kirjeessä seisoi?
Viiu (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala…
Ants. Etkö sinä sitä aavistanut?
Viiu. Minä en voi, — en voi…
Ants. Vastaa Jumalan nimessä!
Viiu (hiljaa). Aavistin.
Ants. No nyt, — tiesinhän minä sen… Nyt puhu minulle kuin papille. Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?
Viiu. Parooni — oli — yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin, sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika… Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä… nauroin myös… tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee…
Ants. Ja sinä…
Viiu. Minä työntäisin kädellä, — nauroin. Tahtoisitko hyville päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin kotiin ja annoin kirjeen Antsille.
Ants. Etkä sanonut mitään, vaimo?
Viiu. En sanonut mitään.
Ants. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?
Viiu. Niin… armahda…
Ants. Älä tule lähelle, taikka… Älä tartu minuun, minä en tiedä, mitä teen… (Vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena), Bathseba, köyhän miehen ainoa karitsa!