SOTILAAN ÄITI.
Oli kerran äiti, jolla oli kaksi poikaa sodassa. Aina sydäntalven taisteluun saakka oli hänen sydämensä yhtälailla vapissut ja toivonut molempain tähden, mutta saatuaan ensimäiset tiedot taistelusta, tapahtui hänessä muutos. Jokin ääni sanoi hänelle: "poikasi on kuollut." "Minulla on kaksi poikaa", hän vastasi selvälle, armottomalle äänelle, — "vanhempi ja nuorempi, — kumpiko?" Mutta vastausta ei kuulunut, — hänen aivoissaan oli vaan yksi ainoa, pimeä ajatus, ja hänen sielussaan oli hiljaista.
Mutta siitä päivästä asti hän pukeutui mustiin.
Kerran tuli eräs entinen tuttava hänen luokseen.
"Teillähän on kaksi poikaa sodassa", hän sanoi.
"Niin on", vastasi äiti.
"Oletteko saanut tietoja heistä?"
"En, — en ole saanut", sanoo äiti ja huokaa.
"Miksi sitten käytte surupuvussa?"
"Toinen heistä on kuollut", sanoo äiti ja katsoo epäillen vieraaseen.
"Mistä te sen tiedätte?"
"Minäpä vaan tiedän", sanoo äiti ihan hiljaa.
"Kumpaako te sitten murehditte, — vanhempaa vai nuorempaa, — teillähän oli kaksi?"
"Sehän se on, etten tiedä", sanoo äiti murheellisena.
"Kumpaako te enemmän rakastitte?"
Äiti ei vastaa mitään.
"Eihän vaan nuorempi liene kuollut?"
"Ei — ei, — ei nuorempi!" huutaa äiti kiihkeästi. "Nuorempi elää."
"Pelkäätte siis, että vanhempi?"
"Ehkä vanhempi", sanoo äiti sortuneesti. "Olen hyvin levoton hänen tähtensä, ajatukseni askartavat alati hänessä, öisin hän ilmestyy eteeni unessa, — minun ruumiissani on alituinen kipu hänen tähtensä, ikäänkuin joka hetki hänet uudestaan synnyttäisin. Mitä se merkitsee?"
"Entä nuorempi?"
"Nuoremman suhteen olen ihan rauhassa, ajatukseni lepäävät hänessä, — en tunne mitään hänen tähtensä, hän on kuin turvassa ja takeessa, — kun muistan häntä, niin näen hänet aina pikku poikana, hän leikkii hiekassa ja kaataa hiekkaa toisesta kädestä toiseen, ikäänkuin tuntilasia kääntäisi, — aina toisesta kädestä toiseen…"
"Mutta sehän onkin nuorempi", sanoo äiti yhtäkkiä nousten. "Hyvä
Jumala, — nuorempihan onkin kuollut!"
"Miksi te sitä luulette, äiti parka?"
"Ettekö ymmärrä, hän ei tarvitse enään minua, sentähden hän ei tee minua rauhattomaksi", sanoo äiti ja itkee. "Hän on kuollut."
Siitä asti hän ei enään avannut nuoremman kirjeitä, joita saapui joka toinen päivä, — kaikki ennen taistelua kirjoitettuja, — eikä hän enään itsekään kirjoittanut nuoremmalle.
Mutta eräänä päivänä hän muisti, että nuoremman syntymäpäivä oli tulossa. "Annan sen mennä ohitse huomaamatta", hän ajatteli, ja hänen teki mieli panna maata ja nukkua koko vuorokausi. Mutta illan tullen hän kuitenkin sytytti pöydälle palamaan kaksikymmentä viisi kynttilää. "Tämä kynttilätapa täytyisi jättää, niitä kerääntyy liian paljon", hän sanoi itsekseen. Kynttilät liekehtivät levottomasti vedossa. "Jos tuo keskimäinen kynttilä palaa kauemmin kuin muut, niin hän elää", hän ajatteli. Mutta lopuksi hän ei malttanut katsella kynttilöiden sulamista, vaan sammutti ne itse kaikki tyyni.
"Täytyisi kirjoittaa hänelle kirje", hän ajatteli. "Mutta minun täytyisi olla aivan vapaa kaikesta maallisesta sitä kirjoittaakseni. Niin kauan kuin toivon kipinäkään kytee, on mieleni liian raskas. Aivan kevyt minun pitäisi olla, ihan irtautunut, muuten häiritsen hänen rauhaansa."
Hän otti paperia ja alkoi kirjoittaa.
"Rakas poikani, joka olet taivaassa."
"Se on ihan kuin Isämeidän rukous, mutta mitä se tekee", hän sanoi itselleen.
Sitte hän jatkoi:
"Kun olit pieni, niin vuoteesi oli välihuoneessa ruokasalin ja isäsi huoneen välillä, ja sillä huoneella oli kolme ovea, joista yhtämittaa kuljettiin. Ja joka kerta, kun minä Sinun nukkuessasi kuljin huoneen läpi, niin joko riisuin kengät oven taakse, tai sitten kuljin varpaillani. En millään lailla olisi tahtonut Sinua häiritä. Ja nyt on minulla taas sellainen tunne, että Sinä makaat jossakin sellaisessa välihuoneessa, ja Sinun unesi on makea ja syvä kuin lapsen, ja että sitä millään lailla ei saa häiritä. Ja minä niin mielelläni tahtoisin nähdä Sinut, kuinka Sinä makaat, mutta minä tunnen, kuinka raskaat ja kovat minun kenkäni ovat, enkä minä voi astua niin kevyesti, etten Sinua herättäisi.
"Minä tahtoisin mielelläni kysyä Sinulta kaikenlaista, sillä olen varma siitä, että Sinä tiedät paljon enemmän kuin minä ja muut, mutta minusta tuntuu, kuin ei olisi Sinulla nyt aikaa kirjoittamiseen, sillä Sinä näet niin paljon kaunista, että koko aikasi menee siihen.
"Rakas poikani, minä olen varma siitä, että Sinä nyt joka päivä voit puhua Jumalan kanssa niinkuin hyvän ystävän, melkein niinkuin vertaisen. Ja jos nyt Jumala sattuu kysymään, kuinka Sinun vanhan äitisi laita on, niin sano hänelle, että hän toivoisi itselleen kevyitä kenkiä. Jumala ymmärtää kyllä, mitä minä tarkoitan."
Kun äiti näin pitkälle oli joutunut, luki hän kirjeen läpi ja tunsi iloa siitä, että niin oli voinut irtautua kaikesta maallisesta.
Mutta yhtäkkiä hän vetäisi paperilehden lähemmäksi ja kirjoitti siihen vielä:
"Johtuu mieleeni, ettet Sinä vielä ole ilmoittanut, oletko saanut sitä makuusäkkiä, jonka jo Marraskuussa lähetin, — se oli kaikkein parhaista lampaan villoista, ja olin sen omin käsin ommellut, — se tuli maksamaan kymmenen ruplaa."
Hän istui ja tuijotti siihen, mitä viimeksi oli kirjoittanut, — yhtäkkiä tuntui kuin olisi verho silmiltä pudonnut. Hän oli ymmärtänyt yhä vielä toivovansa, että nuorempi olisi elossa. "Ne kovat, kovat kengät!" hän sanoi ja itki.