KESÄ.

"Georgevitsh, — tekö?"

Pietarilainen lukionopettaja Juhan Hallik kohoitti vastahakoisesti ja unisesti päätään hiekasta, johon oli sen vajoittanut. Hän oli luullut olevansa aivan rauhoitetussa paikassa, josta ei kukaan keksisi tulla häntä hakemaan. Hän oli tahallaan välttänyt meren rantaa, ja annettuaan aamulla kolme tuntia serbialaiselle Georgevitshille, joka kesäksi oli pantu jälkiläksyille hänen luokseen, hän oli ottanut olalleen vaippansa ja kainaloonsa vanhan vuosikerran muuatta saksalaista pilalehteä ja lähtenyt metsään, viettääkseen muutamat tunnit levossa ja laiskuudessa. Männikkö oli harvennut joensuun toisella puolen aukeamaksi, josta nähtävästi oli vedätetty hiekkaa tielle, maa oli myllerrettyä, revittyä, mäntyjen juuret riippuivat irtonaisina ilmassa. Aukeaman reunoilla kasvoi kukkivaa kanervikkoa, ja huojui pitkiä, punakukkaisia horsmia. Hallik oli suurella mielihyvällä levittänyt vaippansa pahimpaan paahteeseen ja ristinyt tämän hiekkakuopan auringonkylpypaikakseen, luvaten pitää sen toisilta visusti salassa. Hän oli riisuuntunut vyötäisiin saakka ja antanut auringon säteitten kihelmöiden pistellä selkää, tuntui kuin olisi kuusenoksalla hiljaa ihoa kutkutettu. Kaikenlaisia mieluisia ja hajanaisia mietteitä heräsi katsoessa pilviin ja männyn latvoihin, tuli sovinnolliselle tuulelle, Jupiterin viha ei tuntunut painostavalta ainakaan näin kesälomalla. Pietarin sakeat sumut, tärisevät katukivet ja huonosti tuuloitetut luokkahuoneet olivat vajonneet kuin maan alle. Hiekka poltti vaipan läpi kylkeä ja käsivartta, väsymys, jossa piili jälkiä talven neljästäkymmenestä viikkotunnista, alkoi raukaista. Hänen harvinainen kykynsä nukahtaa heti pitkäkseen pantuaan, tuli avuksi, aivan huomaamatta vaihtuivat irtonaiset, sinne tänne häilyvät ajatuskuvat uniksi.

Hän katsoi puolikohmeissaan häiritsijään, joka varovasti oli tarttunut häntä hartioista. Se oli pitkä, nopeaan kasvanut poika, seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen. Etelämaalaisen kellertävistä kasvoista tuikahti pistävänä suurten, mustien silmien tuli. Suu oli vinossa, tyytymättömässä väänteessä, kasvojen alaosassa oli jotain velttoa, jota pienet, äsken versoneet viiksenalut eivät vielä voineet peittää. Seisoessaan siinä ryhdittömänä, pahantuulisena, hän oli merkillinen vastakohta virolaisen notkealle, lujalihaksiselle vartalolle ja hyväntahtoisille kasvoille.

"Olkaa hyvä, — antakaa minulle rahaa", hän sanoi venäjäksi.

"Ensiksikin, puhukaa saksaa, Georgevitsh, muuten ette opi sitä ikinä, ja toiseksi, mitä rahaa? — teidän tämänviikkoinen määrärahanne on lopussa."

"Antakaa minulle ensi viikon rahasta", sanoi poika tympeästi, mutta hellittämättä, huonolla, murteellisella saksalla.

"Te menette taas makeisia ostamaan", sanoi Hallik kiinteästi, ikäänkuin olisi puristanut pojan yhtäkkiä pihtien väliin.

Mutta poika luikerteli läpi.

"Mitä minä sitten tekisin? Kun en polta, niin täytyy olla jotain muuta.
Muutoin… tämä on turhaa kidutusta, — ei sitä kauvan viitsi."

"Joutavia, Georgevitsh!" sanoi virolainen hyvänsävyisesti nauraen. "Kun olette päättänyt olla polttamatta, niin pitäkää päätöksenne. Niinkuin mies!"

Hän kaivoi taskustaan rahaa ja ojensi Georgevitshille.

Poika otti rahat vastaan samalla veltolla haluttomuudella, jolla kaikki liikkeensä teki.

"Teidän on hyvä puhua", hän sanoi viivytellen, — "ette ole itse koskaan polttanut. Mutta minä, — jo kymmenennestä vuodesta. Isoäiti itse opetti."

"Kunnon muija!" sanoi Hallik leveästi. Hän oli taas paneutunut pitkäkseen ja katseli Georgevitshiä lakin lipan alitse.

"Ettekö leikkuuta pian tukkaanne", hän sanoi.

Georgevitsh joutui hämilleen ja siveli kädellään ylöspäin pyrkivää, mustaan aaltoon asettuvaa tukkaansa.

"En, — en ole aikonut", hän sanoi, kääntyen mennäkseen.

"Ehkä on joku sanonut, että noin on kauniimpaa", heitti Hallik hänen jälkeensä.

Se sattui Georgevitshiin kuin kalikalla viskaten, mutta hän ei kääntynyt vastatakseen.

"Suuttui", hymyili Hallik, yhä katsellen männikköön katoovaa Georgevitshiä. "Huono ryhti!" mutisi hän sitten, kulmakarvojaan rypistäen ja ojensi yhtäkkiä ilmaan käsivartensa, taivuttaen sen hitaasti koukkuun, niin että supistuvat lihakset pingoittivat sinisen urheilupaidan hihaa. "On siinä vielä rautaa, mutta pitää ruveta puita pilkkomaan, että säilyisi", hän neuvoi itseään ja päätti vielä samana päivänä lainata jostakin kirveen. Harmi, jota hän hetkisen aikaa oli häiritsemisestä tuntenut, alkoi haihtua, hän otti esiin pilalehtensä, joka oli hänen ainoa henkinen ravintonsa kesäloman ensi kolmanneksella, ja alkoi sitä selailla. Tavattuaan jonkun sattuvan sukkeluuden, hän nauroi sydämensä pohjasta ja oli samalla vähän kateellinen, ettei itse ollut sitä keksinyt, hän eläytyi hyvin nopeasti kaikkiin naurettaviin kohtauksiin. Noin neljännestunnin verran hän luki, mutta sitten alkoi väsymys taas päästä voitolle, hänen puoleksi ummistuneet silmänsä tavoittivat vielä häilyviä kuvia, — horsmain huiskilovarsia, muurahaisten valtatietä, jonka ne olivat viitoittaneet itselleen poikki aukeaman, — kulkivat pitkin muuatta suorarunkoista mäntyä juuresta latvaan saakka, jolloin aivot haparoivat vertausta männystä ja suorasyisestä luonteesta. Sitten silmät jäivät taivaan sineen, joka näytti aukenevan yhä syvemmäksi, kuin pohjan kuultamaton vesi, — sulkeutuivat uudelleen.

Georgevitsh lähti nyrpeissään rantatielle. Hän tavallisesti suuttui Hallikin sukkeluuksista, niissä oli jotain härnäävää, niin että teki mieli käsillään viuhtoa kuin hyttyisparvea, — hänen etelämaalainen verensä sähähti joka kerta. Muuten hän kunnioitti Hallikia, pitikin hänestä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa aina kuin teräskäden niskassaan, hänen veltot, hapuilevat, tunteelliset taipumuksensa eivät ottaneet sopiakseen Hallikin suorakulmaisiin, viivoitettuihin tapoihin. Hänen oli kuollakseen ikävä tänä kesänä, — ensin pitkät aamupäivätunnit, sitten samanikäisten toverien puute, — koti-ikävä, joka kesäisin aina häntä kalvoi, — ja sitten loppujen lopuksi vapaaehtoinen tupakkalakko, joka kesti jo kolmatta viikkoa. Siitä asti kun oli lakannut polttamasta, hän ei tuntenut itseään, kaikki iletti ja kyllästytti, ruoka, läksyt, ihmiset, — pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, yöt olivat pitkiä ja unettomia. Jokin levottomuus ajoi häntä paikasta toiseen, hän vetelehti joutilaana pitkin rantaa, pureskellen myötäänsä makeisia, katsellen purjelaivoja ja rannan matalikkomuodostuksia.

Vironpuoleinen meri aukeni laajana, mataloituvana lahtena, ilman saaria, yhtyen heti niemen kärjissä aavaan ulappaan. Hietatöyräät kasvoivat korkeaa, suoraa mäntymetsää, virstamääriä pitkin rannikkoa. Pohjoistuulen tuomat laineet lakaisivat tieltään hietamatalikkoja, jotka tyynellä ilmalla rannalle muodostuivat. Neljä, viisi suomalaista purjejaalaa, jotka silakkalastissa olivat tulleet yli lahden joka vuotisille vaihtokaupoille, oli ankkurissa lahdella. Rantavesi oli ruskean kellertävää, vasta kauempana, meren syvetessä vaihtui veden väri vihreänsiniseksi.

Georgevitsh kääntyi maantielle, joka jakoi kahtia huvilakylän. Molemmin puolin oli pieniä, hatararakenteisia kesäasuntoja, puutarhoineen, lasikuistineen ja valkoisine verantaverhoineen.

Georgevitsh seisahtui pehmeässä, vajottavassa ajohiekassa, ikäänkuin äkkiä olisi päätöksensä muuttanut, ja lähti oikaisemaan huvilapihojen poikki. Pieni joki tuli vastaan, sen hietapohja kiilsi matalasta, kirkkaasta vedestä, sileissä suomuissa, kuin haravoituna. Kaksi käsipuulla tuettua lautaa vei sen yli. Rannalla riippui suuri, nokinen pata, savuun ja liekkeihin peittyneenä, joku nainen huuhtoi vaatteita juoksevassa vedessä.

Toisella rantatöyrällä oli harvojen mäntyjen takana huvila. Georgevitshin ryhti norjistui yhtäkkiä, suuret, soikeat silmät laajenivat.

Äkkiä avautuivat lasikuistin punareunaiset verhot, ja nuoren naisen pää pistäytyi esiin avatusta ikkunan puoliskosta. Vaaleitten, häviävien kulmakarvojen alta katselivat vihertävät, ruskeapilkkuiset kissansilmät pehmeästi ja uteliaasti hämillään seisovaa poikaa.

"Herra Georgevitsh, — ettekö tahdo tulla katsomaan uutta krokettikenttäämme?"

Ääni oli hyvin korkea, olematta kimakka.

Georgevitsh seisoi toisella puolen aitaa.

"Minun täytyy lukea latinaa", hän sanoi tyytymättömästi.

"Mutta tehän olitte nyt menossa kävelemään. Minnekkä aiotte mennä, — puotiinko?"

"Niin", vastasi Georgevitsh, itsekseen harmitellen ja tuntien halua valehdella.

"Paperosseja ostamaan?" jatkoi hivelevä ääni.

"Ei, — minä en polta enään", sanoi Georgevitsh jyrkästi ja miehekkyydellä, ja katsoen suoraan naiseen. Verannan verhot olivat pudonneet sivuille, — siro, hoikka, mustapukuinen vartalo oli niitten kehyksissä, — harsohihoista kuulsivat valkoiset, ohuet käsivarret.

"Ette polta, — mutta miksi ette?"

Georgevitshin miehekkyys luhistui kokoon.

"Minä en tiedä", hän tunnusti avomielisesti.

"Niin, — eikö se ole turhaa", jatkoi nainen.

Georgevitshistä tuntui, kuin olisi joku silittänyt häntä, — pieni, pehmeä kissankäpälä, jossa ei kynsiä tuntunut.

"Mikä on turhaa, — polttaminenko?" hän sanoi hajamielisenä.

"Ei, — vaan se, että ette polta", sanoi nainen nauraen.

Georgevitshin kolmeviikkoiset päätökset hajosivat joka ilmansuunnalle.

"Se olikin nyt vaan kesän ajaksi", hän sanoi puolustellen.

"No, — ettekö tulekkaan?" kysyi nainen.

Georgevitsh säpsähti, hänestä pilkisti sanojen alla naurua. Hän avasi päättävästi veräjän ja astui puutarhaan, lakki kömpelösti kädessä.

"Pankaa toki lakki päähänne. Katsokaapas, — enkö sanonut, — teidän tukkanne menee kiharaan, kun vaan annatte sen kasvaa."

Georgevitsh muisti yhtäkkiä Hallikin, ja punnitsi hetken mielessään, kertoisiko, — joutavia, jääköön sikseen.

"Se on niin musta, niin musta", sanoi nainen päätään heilutellen.

"Meillä on kaikilla niin siellä etelässä", vastasi Georgevitsh.

"Te olette jonkun näköinen", jatkoi nainen, — "jonkun, josta olen lukenut eräässä kirjassa, — tai ehkä näin taulukokoelmassa kerran, — en muista. — Teillä on kai hyvin koti ikävä?"

Se kysymys tuli hyvin tavallisena ja jokapäiväisenä, mutta siinä oli jokin sävy, joka vaati suoruutta, ja jota ei voinut millä lauseparrella tahansa kuitata.

"On", vastasi Georgevitsh yksinkertaisesti.

"Te olette ensimäinen, joka kysyy sitä minulta, — sillä lailla", hän sanoi kiitollisesti.

Nainen kieritti ompelukoneen pyörää pari kertaa.

"Minun mieheni lähti pois eilen", hän sanoi äkkiä.

"Pietariin?" kysyi Georgevitsh kohteliaisuudesta, muuta ajatellen.

"Niin, — hänen täytyy viipyä siellä kuukauden päivät. Minä olen yksin lasten kanssa".

Hänen kätensä, hermostuneet, voimattomat kädet kulkivat pitkin pientä, punaista hametta, joka oli hihasta kiinni ompelukoneessa.

"Laulatteko te, Georgevitsh?" hän kysyi, katse ylöspäin, niinkuin olisi kuunnellut jotain.

"En, — taikka — hyvin vähän", vastasi Georgevitsh, koittaen rehellisesti tehdä itselleen äänestään tiliä.

"Mutta te pidätte laulusta? Joskus kun tulette tänne iltasin, niin laulan teille. Piano vaan on melkein mahdoton".

"Kyllä minä pidän, — hyvin paljon", — kiirehti Georgevitsh vakuuttamaan.

"Sanokaahan, — kuinka te oikein viihdytte täällä?"

"En tiedä", vastasi Georgevitsh haluttomasti, tuntien sanovansa tyhmyyden.

"Kuinka ette tiedä?" sanoi nainen nauraen.

"Minulla on ikävä", vastasi Georgevitsh jurosti, mutta alkoi myöskin nauraa.

"Tiedättekö, — tulkaa tänne joskus krokettia pelaamaan, tuossa on kenttä".

Hän näytti Georgevitshille pientä, tasoitettua hiekkapyörylää, jossa rautalankaportit olivat pystyssä. Georgevitsh nousi ja seisahtui hänen viereensä katsomaan, mieluinen hämmennys valtasi hänet, jotakin kutoutui hänen ympärilleen kuin pehmeät silkkilangat.

Vähän ajan perästä hän kulki pitkin metsäpolkua puodille päin, vihellellen, — muuan pietarilainen katuvalssi, jota jokainen posetiivi renkutti, pyrki vastustamatta huulille. Löysi maasta kepin ja alkoi sillä viuhtoa kanervan päitä, niinkuin olisi niittämään pantu. Niityn reunaan päästyään katsahti ympärilleen, näkisikö kukaan, sitten alkoi juosta täyttä vauhtia, kunnes hengästyi.

Puodin vastapäätä, aidan luona seisoskelivat suomalaiset kalastajat, vedellen piippunysistään sauhuja. Puoti oli täynnä maalaisrihkamaa, lattiasta kattoon, — hän istuuntui siellä nelikolle odottamaan vuoroaan, mitä hän aikoi ostaa, ei ollut hänelle itselleenkään selvillä, — hän ei tahtonut tehdä mitään päätöstä.

"Paperosseja?" kysyi puotipoika, ennenkuin hän ehti mitään sanoa.

"Niin", hän sanoi kiireesti, paino putosi rinnalta. Sattuma oli ratkaissut.

Ulos tultua hän meni suoraa päätä männikköharjulle joen töyrälle ja sytytti yhden. Sen ohut, sininen haiku kietoi hänet haaveelliseen, puolittain väsyneeseen tunnelmaan, johon hän antautui täydellisesti, varoen kadottamasta siitä rahtuakaan. Kaikki oli kuin hienoa auerta ympärillä, ja siitä tuikahti kiiltomadon välkkeellä kaksi vihertävää silmää.

Georgevitsh sitoi venettään laituriin. Se oli sivulla varsinaisesta kylästä ja ulottui kauas mereen, — kapeat, ruostuneet rautakiskot juoksivat pitkin hietavalleja tiilitehtaalle saakka, jonka korkea savutorni kohosi yli mäntymetsän. Vasemmalla puolen oli pientä lepikkoa ja rannalla pitkiä halkopinoja.

Etelätuuli lennätti lahden vedet ulapalle päin, rannassa oli tyyntä, hiekkasärkät olivat korkealla, muodostaen matalia, keltaisia saaria, jotka joka päivä muuttivat muotoaan, — kokonaiset pienoismantereet nielaisi tai nosti meri vähässä ajassa, — se oli luomiskertomus pienoiskoossa. Matalikon välisissä lätäköissä mätänivät auringon paahteessa vesi ja rantalevät, löyhkää levittäen. Joukko paljasjalkaisia lapsia myllerehti matalikolla, meloivat isoa, leveää venettä edestakaisin, huutaen ja kirkuen suurimmassa lätäkössä, kasasivat hiekkaa vallituksiksi, kahlasivat polvia myöten vedessä tai pyysivät käsin kaloja.

Uimahuoneet, joita oli toistakymmentä kojua pitkien siltojen päässä, olivat jääneet portaineen melkein kuivalle. Oli paraikaa naisten tunti, rannalla liehui valkea varoituslippu. Sillat keikkuivat yhtämittaa kylpijöitten askelista, uimakojut avautuivat tuontuostakin, tyyni vesi suihki ja loiski kylpijöitten pään ympärillä, veden hiekkaa kuultavan kalvon rikkoivat yhtämittaa vaahtoavat vesirenkaat, joita uijat temmeltäessään työnsivät liikkeelle. Kylmän veden ja äkillisten hyppäysten pusertamat huudot sekaantuivat merilintujen kirkunaan.

Georgevitsh kellui veneessä, joka hiljaa hankautui laiturin palkkeja vastaan. Hän koitti turhaan ajatuksissaan saada jotain yhteyttä aikaan näitten vallattomien vesiolentojen ja jäykkien, hienojen naisten välillä, jotka iltasin rantakävelyillä tulivat hänelle vastaan. Ne olivat hänelle yhtä vieraita ja käsittämättömiä molemmat, sekä ne kaulaan saakka napitetut, kuin nauhasta vetäen hymyilevät ja ääntelevät, että nämä, joista kylmä vesi hetkeksi oli huuhtonut sivistyksen ja seuraelämän sileän kiillon.

Hänen päänsä oli täynnä arvoituksia, aavistusta, ikävää… Vielä vuosi sitten hän oli häpeästä ja vastenmielisyydestä paennut porttiholviin, kun hänen ainoa naispuolinen tuttavansa Pietarissa, rehtorin tytär, sattui kadulla tulemaan vastaan. Tervehtiä, joutua naurettavaksi, kuulla pienen, harmittavan hihityksen niskassaan, — mahdotonta! Nyrkkiä puiden hän oli porttiholvista vaaninut tytön menoa, sylkäissyt mennessään, hapan maku suussa kuin kirpeästä omenasta. Mutta tämän yhden vuoden kuluessa oli perinpohjainen muutos tapahtunut. Jotain hämärää, salaperäistä oli ilmestynyt hänen ajatusmaailmaansa, hänen ajatustensa painopiste oli siirtynyt jonnekin muualle, ulkopuolelle häntä itseään, hän oli ahkeraan alkanut käydä messussa, koska kirkon pyhänsavun tuoksuinen ilma oli paras maaperä hänen villisti versoville unelmilleen, ja hän, näitä yksitoikkoisia kertosäkeitä kuullessaan parhaiten tunsi sulautuvansa epämääräiseen ikäväänsä. Kirkossa, ikuisten lamppujen himmeässä valossa oli tämä muodoton ikävä ensi kertaa katsonut häntä suoraan silmiin Neitsyt Maarian lempein, liikkumattomin kasvoin, hän oli oudolla, pyhällä aavistuksella tutkinut näitä piirteitä, kyllästymättä… Ja kirkosta ulostullessaan oli hän yhä vielä samassa huumeessa, hänen silmänsä etsivät jokaisen ryysyisen huivin alta Jumalan äidin otsaripaa ja kaipausta lieventäviä silmiä, jokainen vastaan tuleva nainen herätti hänessä levottoman uteliaisuuden…

Georgevitsh säpsähti yhtäkkiä, nousi puolinojalleen veneessä, levoton tunne alkoi kiertää hänessä. Metsän rajassa, hiekkarinteellä liikkui jotain valkoista. Georgevitsh tuijotti siihen melkein peljästyneenä. Hänen oma olonsa tässä veneessä ja lähestyvä valkoinen eivät sopineet yhteen, — jommankumman pitäisi olla olemattomissa. Hän kävi hyvin rauhattomaksi, mutta tunsi yhtä kaikki velttoutta, jokainen päätös, jokainen liike olisi vaatinut häneltä suuria ponnistuksia.

Valkoinen liehui yhä lähemmäksi, — ei voinut olla epäilystäkään, se oli hän. Reunimmaisen uimahuoneen kapeat siltalaudat notkuivat askelista. Georgevitsh yhä tuijotti, hänessä seisahtui kaikki ajatus, hän muuttui mielestään kuin puuksi rannalle tai veden huuhtomaksi harmaaksi siltapalkiksi. Sillan kapea reuna haihtui auringon kimallukseen, pienet jalat näyttivät vettä astuvan, — se oli kuin näky, — hän kulki pitkin merta auringon juovassa… Todellisuus ja mielikuvitus kutoutuivat nopeasti sekaisin, — yhä voimakkaammin valtasi hänet yliluonnollinen tunne.

Yhtäkkiä hän kuin lamautui, — hatara uimakoju sulkeutui. Hän heräsi kuin unesta, — silmät liukuvat rautatiekiskojen mukana tiilitehtaan kuivaustelineille saakka, — palaavat takaisin, — alkavat laskea suomalaisia laivoja, joista osa jo on lähtenyt.

Nyt… Pistävä tunne juoksee läpi hänen ruumiinsa… Hän makaa teljolla, pää käsissä, — pettymyksen, vastenmielisyyden ja häpeän tunteet vaihtelevat hänessä.

Hänen huulensa liikkuvat yhtämittaa:

"Anna anteeksi, — valkoinen, kaunis…"

Georgevitsh viivytteli aidan takana. Hän tiesi hyvin tulevansa taas myöhään päivälliselle, mutta tekeytyi huolettomaksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllin, kyllin aikaa. Taittaako pieni, voimaton käsi kukan vai eikö? Hän seurasi käden liikkeitä, joilla se hyväillen kulki yli kukkapensaan, kuinka se sormitteli jokaista kukkasydäntä erikseen. Yhtäkkiä sormenpäät puristuivat toisiaan vasten, — pieni, punainen sydän vierähti maahan, kuin vahingossa, säleaidan ulkopuolelle.

"Hyvästi, Georgevitsh…"

Georgevitsh nosti kukkasydämen maasta, sykkivin sydämin, oliko se hänelle?

Hän lähti juoksujalkaa kotia päin. Kukkasydän tykytti yhdessä hänen omansa kanssa, siitä pulppusi kuin elinnestettä hänen suoniinsa. Pieni, ylitse vuotava kukkasydän, joka oli auennut onnensa kyllyydestä.

Rouva Hallik istui portailla paikaten Georgevitshin takkia. Georgevitshin tullessa hän purasi hampaillaan langan poikki, — se ei ollut kaunista ja hermostutti Georgevitshiä — mutta hän piti rouva Hallikin silmistä, ne näyttivät aina tietävän enemmän, kuin mitä suu ilmaisi.

Georgevitshin käsi kohosi temmatakseen kukan pois, mutta koukistui puolitiessä ja tarttui hapuillen männyn runkoon. Mikä hullu halu hänet valtasi näyttää rouva Hallikille kukka? Niitä ei kasvanut koko kylässä muuta kuin yhden huvilan ympärillä.

Rouva Hallikin silmät kohosivat, kohdistuivat kukkaan, niihin ilmestyi jokin ajatus, mutta Georgevitsh ei saanut luetuksi, oliko se hyväksymistä vaiko pahaa mieltä. "Nyt hän tietää sen, — kaikki hän tietää", hän ajatteli, ja ylpeä, iloinen tunne täytti hänet.

Yhtäkkiä tuntui maan alle vajottavan.

Hallik oli tullut huoneestaan ja seisahtunut ovelle, kädet housuntaskuissa.

"Soo, — soo, — nykyaikana kannetaan sydän ulkopuolella takkia. Siellä taitaa muuten olla monta sydäntä varastossa, mistä tämäkin on kotoisin."

Miili rouva nousi nopeasti, suupielet värähtivät heikosti.

"Mennään päivälliselle", hän sanoi.

Georgevitsh seurasi saliin kuin uitettu koira, nolona, katkeroituneena.
Sormet hieroivat rikki pientä, vaaleanpunaista sydäntä.

Kesähuvilansa takana hakkasi Juhan Hallik puita. Puusyltä pilkotessaan hän oli jättänyt muutamia oksaisia, paksuja koivupölkkyjä jäljelle ja otteli nyt hiki otsalla niitten kanssa. Pölkyt olivat vettyneitä ja panivat kovan kovaa vastaan, ennemmin pirstoutuivat, kuin tasaisesti haloiksi halkesivat. Hallik veisti kiiloja ja heilutti raskasta puunuijaa, — hän ei aikonut hellittää.

Hänen kesäasuntonsa oli lähellä meren rantaa, tiheimmässä asuntoryteikössä, toiset huvilat ympäröivät sitä neljältä puolen. Se oli talven kuluessa rakennettu, hirret ja katto vielä valkoisen tuoreita, puutarhasta ja pihasta ei ollut vielä alkuakaan, ainoastaan sahajauhojen sekaista hiekkaa rakennuksen ympärillä. Ei ollut edes aitausta, joka olisi sen muista eroittanut. Se oli alituisena harmin aiheena Hallikille ja uhkasi pilata hänen kesänsä. Hän koitti puolustautua sitä vastaan panssaroimalla itsensä täydellisellä välinpitämättömyydellä ja ottamalla mahdollisimman suuria vapauksia. Oli ilta, ja ranta veti kaikki huvila-asukkaat verannoiltaan ja puutarhoistaan kävelylle. Hallik ei ollut kävelijöitä näkevinäänkään, vaikka tie kulki aivan hänen huvilansa vieritse, — kun hienot helmat kahisivat hiekassa, otti hän vielä huolettomamman asennon, ja paljaat jalat uppoutuivat lujasti hiekkaan.

Suurin pölkky oli vielä jäljellä. Hallik otti vauhtia, kirves kohosi, — uppoutui tuskin tuuman vertaa, — kuin kiveä. Puusta pusertui keltaista vettä, ja se vingahti kuin valittaen, — mutta ei rakoakaan syntynyt. Hallik koitteli paitaansa, — likomärkä.

"Miili", hän huusi yhtäkkiä vaimolleen, irroittaen kirvestä, — "voit viedä ruuan pois."

Miili rouva vastasi avonaisesta ikkunasta vastahakoisesti ja nukkuvien lasten tähden hiljaa:

"Eihän Georgevitsh ole vielä tullut."

"Juuri sentähden, — hänen pitää oppia täsmällisyyttä."

"Kellohan on vasta puolikymmenen", huomautti vaimo hiljaisella itsepäisyydellä.

"Hyvä, — anna olla sitten vielä puolen tuntia."

Hallik piilotti kirveen pinon väliin, pesi kätensä sadevesikorvossa ja tuli muutettuaan vaatteita istumaan verannalle. Hän oli pahalla tuulella ja vaitelias.

Miili tuli hiljaa salista, sulkien äänettömästi oven.

"Onko hän taas rouva Detlefin luona?"

"Tietysti, missä sitten muualla", murahti Hallik.

He vaikenivat molemmat kumpikin seuraten omia ajatuksiaan, joita eivät lausuneet ääneen. He tunsivat ajatustensa koskevan samaa asiaa, vaikka menevän vastakkaisiin suuntiin, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa kiistaa, vaan piti ajatuksensa salassa. Tämä vakoileva, epäilevä äänettömyys oli painostavaa, siinä oli jotain vihamielistä.

Männyn rungot talon edustalla mustenivat sitä myöten, kuin taivas niitten takana punertui. Ilta oli kylmä, töyrän alla loiskivat näkymättömät, väsyneet laineet. Ikävä, pitkäveteinen odotus värisi ilmassa.

Vihdoin Hallik nousi raskaasti ja päättävästi.

"Nyt minä suljen oven", hän sanoi.

"Älä tee sitä", kuiskasi vaimo hätääntyneenä.

Mutta mies oli jo kiertänyt avainta lukossa ja pistänyt sen taskuunsa.
Vaimon silmät seurasivat hänen liikkeitään.

Hallik mietti hetkisen, pyörähti kannoillaan ja meni yli salin suoraan
Georgevitshin huoneeseen.

"Vie ruoka pois", hän sanoi ohimennen, osoittaen katettua illallispöytää.

Miili totteli mitään sanomatta.

Hallik hengitti rykien vahvan tupakanhajun pilaamaa ilmaa Georgevitshin huoneessa, ja kopahutti saappaansa kärjellä nurkkaan pari lattialla vetelehtivää paperossin pätkää. Äkkiä hän kohoitti kulmakarvojaan, ikäänkuin olisi keksinyt jotain, naksautti sormillaan ja sulki avoimen ikkunan, jonka lautaan saakka kalteva kellarinluukku ulottui.

"Ehei, herraseni", hän sanoi itsekseen.

"Hän oli aikonut tulla ikkunasta", hän sanoi Miilille palattuaan takaisin.

"No, — mikä sinun on?" hän kysyi, kun vaimo päätään kääntäen väisti hänen suudelmaansa.

"Minun on niin paha olla — Georgevitshin tähden", sanoi vaimo avonaisella harmilla.

"Niin, — kyllä olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi sinuun rakastunut, — olisi ainakin kotona pysynyt", Hallik sanoi sovinnollisemmalla tuulella, yrittäen lyödä leikiksi.

"Ymmärrätkö, että kiihoitat häntä kaikilla näillä pakkotoimenpiteillä?" sanoi Miili, niinkuin ei olisi kuullut.

"Sinä et tunne sitä naista", sanoi Hallik pysähtyen, ja silmät teräksenä.

"Minä panen maata", sanoi vaimo vältellen.

Hallik istui verannan penkillä, katsellen pieniä tulia, jotka toinen toisensa jäljestä syttyivät metsän pimennossa. Hän oli kiihoittunut ja äkeissään eikä vähinten itselleen. Pihakoiran virka, johon hän oli rupeutunut, suututti, — kolme iltaa perätysten hän jo kulki ympäri taloa ja lukitsi ovia ja ikkunoita. Harmi kohosi ja kohosi, nousi kuin rinnassa pala, — kurkkuun saakka, siitä hän sen nieli, — moniin vuosiin se ei ollut enään sen pitemmälle päässyt.

Makuuhuoneessa sammui kynttilä, hän tiesi, että Miili odotti häntä eikä voisi nukkua, ennenkuin hän tulisi, ja että tämäniltainen erimielisyys päättyisi niinkuin ennenkin sulaan sovintoon. Hän meni niinkin pitkälle jalomielisyydessä, että päätti ottaa ensi askeleen. Miili oli turhan hienotunteinen ihmisten suhteen, ikäänkuin kääri hameensa tiukalle ohikulkiessa, ettei kehenkään hankautuisi, mutta sepä ei kerran kelvannut tässä yhteisessä survinmyllyssä, jota mailmaksi nimitetään. Miili olisi sallinut jokaisen elää oman päänsä mukaan, — eikö se ollut oikeastaan kylmyyttä ja itsekkäisyyttä, vaikka sitä saattoi nimittää suvaitsevaisuudeksikin, — mitä se minuun koskee, rakastakoot ja rikkokoot! Hallik alkoi ajatella, että Miili oli monimutkainen olento.

Rouva Detlef! Siinä naisessa oli jotain, joka kiihoitti tutkimaan, kuinka pitkälle hän voi antaumisessa mennä, — hän voi antaa ainoastaan hymyn, mutta voi antaa enemmänkin. Hämärästi muistui hänelle mieleen juttu eräästä nuoresta kotiopettajasta, ylioppilaasta, jonka Detlef oli palkannut täysihoitolaisiaan varten ja sitten kesken vuotta eroittanut, kuten sanottiin, rouvansa tähden. Georgevitsh, — tulenarassa ijässä, — kipinä vihertävistä silmistä, ja poika on ilmitulessa. — Ah, — semmoiset naiset eivät koskaan mene liian pitkälle, he osaavat leikkiä tulella, polttamatta itseään, — he rakastavat epävarmuutta, mutta kavahtavat takaisin ratkaisevasta askeleesta.

Hallik katsoi kelloa, — se oli puoli kaksitoista. Kellariluukun katto kumisi askelista, — ruutu helähti, niinkuin olisi joku sokeasti ikkunaa töytäissyt, sitten alkoi hiekka talon ympärillä rapista. Ovenripa ponnahti, — epävarma koputus oveen.

Hallik kiersi oven auki.

Pimeästä säihkyivät häntä vastaan Georgevitshin suuret rotusilmät, joitten tuli näytti syövyttävän kasvot laihoiksi ja kellertäviksi.

"Toista iltaa en enään aio odottaa teitä, Georgevitsh", sanoi Hallik kylmällä ankaruudella, johon hänen tavallinen luontainen hyväntahtoisuutensa jähmettyi, — "voitte itse pitää huolta sisäänpääsystä."

Georgevitsh ei vastannut mitään.

Viikko jälkeenpäin pukeutui Hallik vastoin tavallisuutta heti aamusta mustaan, lyhyeen vierailutakkiin, ajoi partansa ja tuskaili kalvosimien ja liian ahtaan kauluksen kanssa. Hän teki jo kymmenettä kertaa lujan päätöksen ostaa syksystä saakka yhtä numeroa suurempia ja huolimatta vallitsevasta muodista käyttää matalia, alaspäin käännettyjä. Miili itse toi hänelle kiilloitetut saappaat ja etsi hänelle esiin, sitä myöten kun käsky kuului, nenäliinan, saippuan, harjan, — äänetönnä, mutta nähtävästi kantaen jotain mielessään.

Hallik vilkaisi käsiään pestessään Miiliin, mahtoiko Miili olla utelias! Joka tapauksessa hän hillitsi itsensä hyvin.

Vihdoin Miili sanoi sillä vaatimattomalla tavalla, jolla hän työnsi
Hallikia melkein vasten tahtoa toisiin päätöksiin.

"Etkö sinä menisi vasta iltapäivällä?"

Mutta Hallik oli odottanut estelyä ja valmistautunut vastarintaan.

"En — jos en nyt heti mene, — niin sitten se jää."

"Muista, että hän on hieno nainen", sanoi Miili vähän pisteliäästi.

"Joutavia, — saakoon hänkin kerran tuntea karhun käpälät", Hallik vastasi, kierrellen vastahakoisia viiksiään ylöspäin.

"Missä Georgevitsh on?" hän kysyi.

"Lukee huoneessaan ja tupakoi."

Hallik painoi lippalakin päähänsä ja lähti. Joka askeleella kasvoi vastenmielisyyden tunne hänessä, — hän alkoi kulkea tasaisessa pikamarssissa, ettei äkkiä kääntyisi takaisin. Hänen täytyisi mennä sillä vauhdilla, jolla silmänräpäyksellinen suuttumus häntä ajoi, — muuten se ehtisi väljähtyä, ja hän keksisi sata estettä. Hänhän meni kuin koulutyttöä kurittamaan, — hienoa naista, kolmen lapsen äitiä. Mutta hän meni uhallakin, päättäen tehdä lopun tästä kesäisestä huvista, ja hioi mielessään muutamia kärkeviä sanoja, joitten pitäisi sattua.

Georgevitsh oli painettava kömpelöksi koulupojaksi, sädeloisto pään ympäriltä riisuttava, — oli herätettävä pikku rouvan itserakkautta, — naurettava, se olisi se ryyti, joka tekisi tämän keitoksen pikku rouvalle katkeraksi. Saada hänetkin nauramaan, — silloin hän kostaisi sen naurun Georgevitshille. Ja sanoa mahdollisimman kohteliaasti ja hyvänsävyisellä naamalla kaikkein loukkaavimpia asioita, — silloin oli toinen kuin sidottu, ei pääse paikaltaan, vaan kuuntelee kiltisti. Se oli hänen erikoistaitonsa. Pysyä tyynenä, koko ajan hallita kohtausta, ei päästää ohjaksia liukumaan toisen käsiin.

Rouva Detlef istui puutarhassa Hallikin tullessa, yllään mustan ja valkoisen kirjava, ompeluksilla koristettu pusero, — molemmat vanhemmat lapset leikkivät hänen helmoissaan. Hän nousi punastuen ja torjui molemmin käsin lapsia loitommalle, nopea epäluulo vilahti hänen kasvoillaan. Lapset alkoivat huutaa.

Hallik ryhtyi heti asiaan, hän rakasti oikoteitä.

"Tulin vähän puhumaan kanssanne, rouva Detlef", hän aloitti, nostaen kursailematta toisen puutarhatuolin itselleen, — "minulla on tänä kesänä vähän isällisiä velvollisuuksia, — Georgevitshin suhteen nimittäin."

Hän näki rouvan kohteliaasti hymyilevistä kasvoista, että selvempi puhe oli tarpeen.

"Näettekös", hän jatkoi, "Georgevitsh on pantu luokseni ehtojaan lukemaan, mutta viime aikoina ei poika enään lue, ei nuku, — ei mikään huvita häntä, ei kalastus eikä purjehdus, — aterioille hän saapuu epäsäännöllisesti, — meidän seuramme ei ole hänelle minkään arvoinen, — heti syötyään hän katoaa, saapuakseen vasta iltamyöhässä."

"Miksi te niin paljon taudin yksityismerkkejä luettelette? Sanokaa suoraan, — te luulette, että hän on rakastunut minuun."

Vihertävät kissansilmät, pehmeät ja viekkaat, katselivat Hallikia. Tämä odottamaton suoruus oli lyödä Hallikilta aseet kädestä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän suuntasi oman, hyvin tähdätyn iskunsa.

"Koska en voi olettaa, että te, rouva Detlef, olisitte keskenkasvuiseen poikaan rakastunut, täytyy minun tietysti edellyttää sitä Georgevitshista."

Rouva purasi huultaan, nähtävästi satutettuna, mutta yhä ulkonaisesti tyynenä.

"Mikä antaa teille oikeuden sitä edellyttää?" hän kysyi.

"Tahtooko hän nyt kuulla imarteluja", ajatteli Hallik kahdenvaiheilla.
"Hyvä, annetaan oikein kauhalla."

"Luulen, hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "että itsekin olette huomannut, kuinka tarpeettomia kuvastimet nykyaikana talossanne ovat. Georgevitshin silmistä voitte joka päivä nähdä, että olette pienen, siron, ranskalaisen kamarineitsyen näköinen, jota tekisi mieli oven välissä — suudella."

"Te olette hävytön", sanoi rouva Detlef nousten.

"En enemmän kuin on tarpeen."

"Minun ei pitäisi puhua sanaakaan kanssanne. Te olette tullut tänne minua loukkaamaan."

"Hyvä, — ollaan sitten vaiti, — yksi, kaksi, kolme, — nyt ei hiiren hivahdustakaan."

Hallik pani sormen huulilleen, — hänen silmänsä seurasivat rouvaa taltuttavina kuin eläinkesyttäjän. Rouva oli hyvin kiihdyksissään, pyristeli kuin lintu ansassa.

"Menkää pois", sai hän vihdoin sanotuksi. "Suokaa anteeksi, mutta menkää, pian."

"Te siis hävisitte, — puhuitte ensiksi", sanoi Hallik häiritsemättömän tyynesti. "Mitä minä nyt saan vedon palkaksi?"

"Jättäkää minut rauhaan."

"Ei ennen kuin olen tehnyt teille erään kysymyksen. Pyydän saada tietää, minkä kohtalon olette aikonut holhotilleni — aiotteko ottaa eron miehestänne ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"

"Jumala varjelkoon, — en!"

Hän alkoi nauraa, kesken suuttumustaan, hermostuneesti. Hallik nauroi mukana.

"Tämä nauru käy Georgevitshille kalliiksi", hän ajatteli. "Hän ei anna sitä koskaan itselleen anteeksi, ja poika saa vihat."

"Te myönnätte, se on todella hullunkurista", hän jatkoi. "Pitkä poika, jonka pää tähän saakka on ollut jokseenkin hyvin järjestetty latinan kieliopin mallikaavasto, alkaa huokailla rakkaudesta, joka sakoo ja versoo hänen päässään kuin suosammal."

Rouva Detlef ei keksinyt muuta keinoa arvonsa säilyttämiseksi kuin nauraa.

"Hän kuljettelee kotiinsa kukkasydämiä, laihtuu kaksi naulaa viikossa, pörröttää tukkaansa kuin huono runoilija, — puhumattakaan paperosseista… Mitä te vielä vaaditte?"

"Minä en ole syypää siihen… Mitä te sitten tahdotte minun tekemään?"

Hallikista tuntui, kuin olisi rouvan koko olento hiuennut hienoksi langaksi, jota hän mielin määrin taisi kiertää sormensa ympärille. "Siinä juuri piilee hänen vaarallisuutensa", hän ajatteli. "Tahtoisi nähdä, keriytyisikö hän kerälle ilman solmua, vai tekisikö lopultakin tenän."

"Te kiellätte häntä vastedes täällä käymästä", hän sanoi.

"Hyvä, — minä sanon, että te ette sitä tahdo."

"Ei — se ei saa näyttää miltään rangaistukselta, — teidän itsenne tulee vetäytyä takaisin."

Rouva Detlef pureskeli levottomasti sireeninlehteä, jonka oli katkaissut pensaasta.

"Kuulkaa", hän sanoi hitaasti. "Ettekö te luule, että tällainen seurustelu voisi varjella nuorta poikaa monesta kiusauksesta."

Talonpoikainen suoruus Hallikissa kuohahti.

"Sanon teille jotain, rouva, — juuri teidänlaisenne naiset, jotka eivät mitään anna eivätkä mitään kiellä, te voitte kiihoittaa nuorta miestä niin, että hän suoraan teidän luotanne juoksee niitten luo, jotka häntä kadulla odottavat."

Kotiinpäin mennessään oli Hallik osaksi tyytyväinen itseensä, mutta tunsi suurta vastenmielisyyttä heti tämän jälkeen tavata Georgevitshiä. Sentähden hän kääntyi metsästä auringonkylpypaikalleen ja päätti jäädä sinne päivälliseen asti.

Georgevitsh oli piiloutunut leppäpensaikkoon joen rannalle, — hänen kaikki vaatteensa olivat täynnä valkoista tahmaa, joka irtautui lepän oksista. Hän kuori keppiä, ja lepän veri tahrasi hänen sormensa. Saappaansa kärjellä hän tuon tuostakin painalsi korkean hiekkatöyrän reunaa, kunnes se lohkesi ja kierähti kimpaleena jokeen, jossa vesi sen murensi.

Hän sytytti toisen paperossin toisensa jäljestä, kunnes laatikko oli tyhjä, sitten hän viskasi senkin virran viedä. Vesi oli tällä kohden tummaa, — rantaa varjostavista lepistä.

Hän katsoi yhtämittaa aurinkoa ja sitten kelloaan. Vihdoin hän pani kellonsa riippumaan lepän oksaan, aivan eteensä. Kaksi tuntia, — kolme tuntia, — neljä…

Veitsi luiskahti ja upposi etusormeen. Hän katseli, kuinka pieni, punainen pisara pyöristyi haavan reunalle, imi sen pois, antoi taas vuotaa… Vihdoin hän kyllästyi ja sitoi sormen nenäliinallaan.

Yhtäkkiä hän tarttui ruohomättäisiin vierellään ja riuhtaisi ne juurineen irti. Viha ja häpeä kuohahtivat. Valehtelija!

Tänä aamuna hän tulee Detlefin huvilalle: "onko rouva kotona?" "Ei ole, — rouva lähti kävelemään." Tunnin päästä sama kysymys ja sama vastaus. "Mutta tuossahan on rouvan päivävarjo!" "Rouva on mennyt ilman päivävarjoa." "Milloinka hän tulee takaisin?" "Rouva ei sanonut mitään." Hän menee joen rannalle, — matalassa vedessä uittaa pieni tyttö kaarnavenettä ja katsoo häneen äitinsä silmin. "Minne äiti meni, kultaseni?" "Äiti on kotona", — vastaa lapsi totisena.

Siitä asti hän oli odottanut tässä leppäpensaikossa. Valvottu yö uumotti ohimoita, joen solina ja lepän lehtien pilpatus painoivat väkisinkin silmäluomia. Mutta hän ei heittänyt hetkeksikään pientä huvilaa silmistään.

Huvilan ovi avautui, valkea päivävarjo ponnahti auki, Georgevitshin käsi puristui lujasti ja kylmänkosteana kepin ympärille. Nyt hän oli hänen käsissään… Miksi… miksi… Hän tunsi vapisevia nytkäyksiä käsivarsissaan, mutta koko ruumis tuntui hervottomalta.

Rouva Detlef tuli pitkin kapeaa polkua porrasta kohden, joka vei yli joen. Hän oli puettu iltapäiväkävelyä varten, mutta ilman hattua, — ruskeat hiukset läikkyivät kiiltosilkkinä.

Yhtäkkiä hän pysähtyi peljästyneenä ja huudahti.

Georgevitsh seisoi hänen edessään, vaatteet täynnä heiniä ja lehtiä, tukka villinä suortuvina, silmät palavina.

Suun nytkäyksistä näkyi, että hän aikoi jotain sanoa. Hän puristi keppiä kaksin käsin.

"Olitteko te kotona", hän sai suurella vaivalla sanotuksi.

Rouva katsoi ympärilleen, — joen ranta oli tyhjä, — hän arvioi hetken aikaa, — hän oli juuri lähettänyt palvelijan lasten kanssa metsään. Häntä alkoi peloittaa.

"En, — en minä ollut", hän sanoi, — "kuinka vahinko, te olitte käynyt kaksi kertaa minua hakemassa".

Georgevitsh kohotti kepin lyödäkseen.

"Älkää lyökö", sanoi rouva Detlef. Hän hymyili järjettömästi ja avuttomasti kuin lapsi, tyhjää, peljästynyttä hymyä.

Georgevitsh viskasi kepin jokeen. Parilla pitkällä hypyllä hän oli alhaalla.

Hallik joutui jo seuraavana vuonna pois Pietarista. Kaksi vuotta senjälkeen hän sattui kesämatkoillaan tapaamaan erään entisen opettajatoverinsa. Otettuaan järjestyksessä senaikuiset tuttavat esille, hän tuli kysyneeksi Georgevitshiä.

"Georgevitsh, — hän on eroitettu", vastasi toinen.

Miili rouva, joka istui kahvipöydän ääressä verannalla, käänsi päätään, ja Hallikin ja hänen katseensa risteilivät nopeasti.

"Minkätähden?" ihmetteli Hallik, ja jotakin silloisesta kesästä käsintuntuvasti kosketti häntä, — niinkuin hänelle äkkiä olisi pyöreästä aukosta näytetty palanen merta kahden suoran männyn välissä.

"Hän — hm — hänellä oli siellä jotain", toinen rykäisi ja koitti sovitella sanojaan mahdollisimman säädyllisiksi läsnäolevien naisten tähden.

"Jotain naisellista", auttoi Hallik.

"Jaa, — jokin pikku tarjoilijatar", sanoi toinen sivukatsauksella naisiin. "Muuten en tiedä mitään lähempää, — hän ei ollut minun luokallani".