SAARENMAAN PROFEETTA.
Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarman kirkossa, kapeista, lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä, umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle, häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika, tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi. Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa, mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan kirkosta tulijoita.
Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa ja alle sanat "Saarenmaan profeetta" kaivertanut. Kun kaikki vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi mullaksi muuttumassa.
Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan puheensorinansa päästyään ulos, — ja hän näki heidät kaikki, vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat naamansa, joissa vielä saarnan ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat.
Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä.
Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, — hän näki vaimot korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään, — hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin, kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla.
Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät, puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä, mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi, ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten, hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa, ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä kirkonseinänsä mitään tienneet.
Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra kulki ohitse papin kauhtanassa, raamattu kainalossa. Mutta keskelle pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne, minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa messuäänessä kalskahti vanhat vihat:
"Minä käsken teitä kaikkia poistumaan kirkon pihalta".
Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta, ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet. Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan.
Pappi jatkoi:
"Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on… Hän on toimestaan juossut kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään heitettävä".
Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta ruumista.
"Missä on sinun vaimosi, — eikö hän näe lapsinensa nälkää kaikkinaisessa kurjuudessa!"
Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.
Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.
Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me uskomme… Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen vahingonilo.
Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa, katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja nyt he kostavat minulle.
Hän oli mykkä, kuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen otsalleen raskaina karpaloina.
Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä kaksi sotilasta.
"Onko Aleksanteri Toom, — Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?" jylisi vaunuista.
"Seisoo tuolla aidan luona", uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.
"Ottakaa kiinni", sanoi vanha herra, sotamiehille viitaten.
Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, — väkijoukon, josta ei kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet, jotka jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan hymyn, millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta.
Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly laskeutui, — pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain, paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta.
Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, — hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi, jonka piti ravistaa hereille torkkuvat.
"Satimeen meni!" huusi toinen sotamiehistä. "Ammunko?" Hän tähtäsi pilan vuoksi kivärillään suoraan oksien halki.
"Elävänä se lintu pyydetään", vastasi toinen, sylkäsi kouriinsa ja varustautui kiipeemään.
Mutta korkealta, vaahteran lehvien peitosta kajahti varma, helkkyvä ääni:
"Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte puusta puhuisi!"
"Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset, kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis, oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. — Mutta eräänä päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja missä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne."
Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta kulkee kattojen ja kuilujen poikki.
"Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin sauvani enkä enään taakseni katsonut."
"Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle, Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen, jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä kartanossa kaljaa keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä tarkenit. Mutta sinä, Metsalöukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalöukan Mihkel vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin."
"Ottakaa kiinni, se lurjus!" huusi vanha herra, nousten pystyyn vaunuissaan.
Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.
"Tässä olen", hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi.