VALHE.
Iso-äiti on kuolemansairas. Keltatauti tekee hänessä tuhojaan, hänen punainen verensä muuttuu keltaiseksi, hän kellastuu ja käpristyy kuin syksyllä lehti.
Koko kesään ei häntä enään ole näkynyt, hänen huoneensa on alakerroksessa, johon vie erityiset portaat. Pikkutyttöä kerran tädit, iso-äidin tyttäret, huviksensa kampailivat, he jakoivat hänen hiuksensa raskaisiin palmikkoihin ja kiersivät ne ympäri päätä, kuten vanhoissa kuvissa, sitten katselivat häntä kyyneleet silmissä: nyt sinä olet ihan nuorena kuolleen tätisi näköinen! "Viedään hänet iso-äidin luo", sanoi toinen täti. "Ei, se liikuttaisi häntä liikoja", vastasi toinen. Silloin pikkutyttö käsitti, että iso-äiti mahtoi olla hyvin sairas.
Iso-äiti istuu vuoteessa ja pujottelee helmiä, kirjavia lasihelmiä ohueen metallilankaan. Mitä hän mahtaa ajatella sitä tehdessään? Ehkä murenee hänen elämänsäkin pikkuisiksi osiksi, joita hän elelee uudestaan näperrellessään tätä lastentyötä, ainoata, johon hänen sormensa vielä taipuvat.
Sinä päivänä, kun hänen hukkunutta poikaansa itkettiin, hän myöskin istui ja pujotteli helmiä, ne varisivat hänen sormiensa lomitse pieninä lasipisaroina, sill'aikaa kun toiset sydämensä tuskassa vuodattivat todellisia, raskaita kyyneleitä. Mutta hänen oveaan avatessaan he aina huuhtoivat turvonneet silmänsä kirkkaiksi ja pakoittivat huulilleen hymyn. Iso-äiti ei saisi mitään tietää.
Miksi hänessä kuitenkin herää epäluulo? Onko hänen eristettyyn huoneeseensa tunkeutunut kuitenkin tukahutettu nyyhkytys, onko hänen äidinvaistonsa aavistanut surua siinä ilmassa, joka häntä ympäröi? Joka tapauksessa hän katselee terävästi jokaista, joka astuu hänen huoneeseensa, ja eräänä päivänä hän kysyy.
"Missä on minun poikani?"
"Hän on metsästysretkellä", vastaa täti, hänen tyttärensä, joka jo aikaa sitten on oppinut mailman viisautta.
Iso-äiti tyytyy siihen, mutta epäluulo tekee hänessä hiljaa työtään kuin puuta nakertava toukka.
Tulee päivä, jolloin pikkutytön täytyy lähteä.
Mailmanviisas täti ottaa hänet puheilleen.
"Tyttöseni, kun menet iso-äidille jäähyväisiä sanomaan, niin ole iloisen näköinen."
Pikkutyttö nyykäyttää päätään, hän on ymmärtänyt.
"Älä puhu mitään isästäsi."
"En", sanoo pikkutyttö.
Täti jää miettimään.
"Mutta jos iso-äitisi kysyy, mitä sitten…? Silloin sinä vastaat varmasti ja iloisesti: hän on lähtenyt metsästysretkelle."
Pikkutyttö katsoo tätiinsä peljästyneenä, hän ei vielä käsitä valheen viisautta.
Iso-äiti istuu keltaisena ja kuivettuneena, suuressa vuoteessa, tyynyjen nojassa ja pujottelee helmiä.
Pikkutyttö on niin täynnä kuoleman ajatuksia, että iso-äitikin vaikuttaa häneen kuin kuollut, hänen kätensä vapisee tädin lujan käden puristuksessa. Hän muistaa kaikenlaisia kertomuksia iso-äidin kauneudesta, kuinka hän maantien vieressä, isänsä kartanon kohdalla, on talonpoikaistytöksi puettuna ojentanut kukkia ohimatkustatavalle keisarille. Ja hän muistaa paikan rannalla, suurien kivien kätkemän penkin, jolla iso-äidin sanotaan istuneen neljätoistavuotiaana morsiamena, jota hänen sulhasensa tuli hakemaan lumivalkoisella veneellä.
Häntä peloittaa tuo vanha nainen, jolta hän on perinyt hiuksensa, silmänsä, jonka oikullinen, rauhaton veri kiertää hänenkin suonissaan. Hän pelkää noitten keltaisten käsien kosketusta.
Iso-äiti katselee häntä.
"Sinun koulusi alkaa nyt pian, tyttöseni."
"Niin", sopertaa pikkutyttö.
"Ole ahkera koulussa, lapsi."
Pikkutyttö luulee jo sillä päässeensä, hän ei toivo muuta, kuin että pian olisi tämän huoneen ulkopuolella, jonka joka nurkassa vaanii kuolema.
Mutta yhtäkkiä iso-äidin sammuneet ruskeat silmät kiintyvät häneen, ja hän kysyy terävästi:
"Missä on isäsi, lapsi?"
Ehkä hän on kauan jo sitä ajatellut, että hän juuri tältä lapselta sitä kysyisi, hän on hiljaisina öinä epäillyt ympäristöään, hän ei ole uskonut heidän vastauksiaan, hän tahtoo kuulla totuuden tältä lapselta.
Pikkutyttö seisoo kalpeana, kuolemansairaan iso-äidin silmät kysyvät.
Mailmanviisas täti tarttuu häntä olkapäästä, ja tämä näennäisesti hyväilevä liike värehtii kärsimättömyydestä.
"Vastaa, tyttöseni, iso-äitisi kysyi sinulta."
Pikkutyttö vaikenee.
Iso-äiti käy levottomaksi, hänen sormensa kaivelevat helmilaatikkoa.
"Isä — on metsästysretkellä", vastaa pikkutyttö koneellisesti.
* * * * *
Pikkutyttö istuu yksinään toisessa huoneessa. Hitaasti, hitaasti muodostuu hänessä käsitys valheen tarpeellisuudesta elämässä, ensin kummasteleva, ikäänkuin lapsensilmät olisivat jotain käsittämätöntä katsoneet, sitten yhä enemmän mukautuva ja varma vakaumus.