YÖ.
Pikkutyttö makaa valveillaan ja miettii. Vuode on hänelle liian suuri, hän ei saa unta, se on hänen isänsä vuode, ja peite on siinä sinipohjainen, ruskearaitainen. Isä itse on myöhästynyt purjehdusretkellä, on kai noussut tuulen tyyntyessä maihin johonkin niemeen ja tulee sieltä jalkasin.
Pikkutytön mielestä on hyvin myöhäistä, hän ei ole eläissään vielä ollut valveilla tähän aikaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt yötä, uteliaana hän nousee vuoteessaan. Musta pehmeys, jota voisi melkein käsin koskettaa, sekö on yö? Hän katselee silmänsä kirveleviksi kaikkihukuttavaan hämäryyteen. Rakastaako hän yötä, vai pelkääkö sitä?
Makuuhuoneen ovi on kiinni, sen takana on kapea, pimeä käytävä, josta ovi vie keittiöön. Pikkutyttö saa yhtäkkiä päähänsä, että oven pitäisi olla auki, hän nousee vuoteestaan, työntäisee ovea ja pakenee suinpäin vuoteeseensa, lakanoihin, jotka ovat lämmenneet hänen ruumiinsa ympärillä. Hän katsoo, onko nyt parempi. Mutta avonaisesta ovesta tulvaa pimeys, pehmeä kuin villainen savu, — ovesta katselee yö häntä. Aina vaan yö.
Yhtäkkiä joku kolistelee käytävässä, — pikkutyttö tietää siellä olevan suuren, kaksiovisen kaapin, jonka pohjalla on palvelustyttöjen vanhoja kenkiä.
"Anni…!" hän kuiskaa.
Joku pysähtyy ovelle.
"Etkö sinä vielä nuku, lapsi?"
Pikkutyttö kuuntelee ihmeissään, — kuinka kovin pehmeä se ääni on, — niinkuin se tahtoisi vaivuttaa hänet uneen tuossa tuokiossa…
"En, — minä en saa unta."
"Koeta nukkua, lapsi."
Pikkutyttö tahtoo puhella, hän ei tahdo jäädä yksin yön kanssa.
"Mitä kello on, Anni?"
"Se on puoli yksi."
"Miksi sinä sitten et nuku?"
Hoitaja ei vastaa, vaan sulkee kaapin oven.
"Anni, onko isä tullut takaisin?"
Keittiön ovi käy, käytävä on tyhjä.
Pikkutyttö katselee yötä. Yö katselee häntä, kädet silmillä, niinkuin itkisi. Yhtäkkiä pikkutyttö kirkaisee.
Hoitaja ilmestyy taas ovelle.
"Nuku nyt, lapsi."
"Anni, pane kynttilä kaapin reunalle."
Hoitaja tuo tottelevaisesti kynttilän, pikkutyttö näkee, että hänen kasvonsa ovat hyvin pehmeät ja lempeät. Kynttilä on parin tuuman pituinen ja palaa metallijalassa.
"Pane sinä myös maata, Anni."
"Kyllä, kyllä…"
Pikkutyttö ja kynttilä valvovat, — yö istuu nurkassa ja uneksii.
Pikku tyttö alkaa laskea, kuinka monta huonetta kartanossa on, — alakerrassa kahdeksan ja ylhäällä kolme, — mutta siellä ylhäällä hän ei tahtoisi nukkua, siellä kaikuu joka askel, niinkuin koko vanha kartano vavahtaisi, ja siellä on pieniä komeroja, joita ei koskaan avata, — täynnä vanhaa romua… Kellarikerrassa on maanalaisia käytäviä, siellä asuu Vanha-Mari, hän on melkein sokea…
Kynttilä liehuu kaapin reunalla, niinkuin joku sen liekkiin puhaltaisi.
Pikkutyttö makaa peitosta kiinni pitäen ja kuuntelee.
Miksi Anni oli niin hyvä tänä iltana, — miksi hän ei ollenkaan torunut, vaan kahteen kertaan suoristi hänen peitteensä ja käppyrään kasaantuneet lakanat?
Pikkutyttö on ihan hereillä, hän istuu vuoteessa.
"Anni…"
Hoitaja ilmestyy kolmannen kerran ovelle, aina yhtä sävyisänä.
"Anni, — onko tullut vieraita, vai miksi kaikki ovat valveilla?"
Hoitaja kääntyy kynttilää kohentamaan.
"On — on tullut."
"Onko ne kaukaa?"
"Hyvin kaukaa."
"Suuria vieraita, — ylhäisiä?"
"Hyvin ylhäisiä…"
"Ylhäisempiä kuin Tervajoen parooni?"
"Vielä ylhäisempiä."
"Anni, senkö tähden kaikki valvovat tänä yönä?"
"Ei täällä muut valvo kuin sinä, nuku nyt."
"Valvoopas, minä kuulin, kuinka kuski-Heikki puhui kyökissä."
"Anni, tuliko ne vaunuilla, ne vieraat…?"
"Anni — montako hevosta…?"
Hoitaja on taas poissa.
Pikkutyttö rauhoittuu, yö ummistaa silmänsä, pikkutyttö myöskin, kääriytyneenä tiukkaan isänsä peitteeseen, ikäänkuin vuode siten tuntuisi pienemmältä. Yö istuu vuoteen reunalla ja valaa mustaa, pehmeää alakuloisuutta hänen avonaiseen lapsensieluunsa.
Seuraavana aamuna kertoi aurinko, että pikkutytön isä oli hukkunut.