A.H. TAMMSAARE
Synt. v. 1878 Tammsaare-Põhjan talossa Järva-Madisen pitäjässä Tallinnanmaalla. Harjoittanut lakitieteellisiä opintoja Tarton yliopistossa. Toiminut sanomalehtialalla. Teoksia: Rahaauk v. 1907, Uurimisel v. 1907, Pikad sammud v. 1908, Noored hinged v. 1909, Üle piiri v. 1910, Vanad ja noored v. 1913, Poiss ja liblik v. 1915, Keelest ja luulest v. 1915, Kärbes v. 1917, Varjundid v. 1917.
1.
Virolainen kaupunkilaistumiskulku, sekä sielullisena että ruumiillisena ilmiönä, siirto kylästä kaupunkiin, henkisen ilmapiirin vaihto, niin kuvaava nykypäivien Virolle, muodostaa tavallaan pohjan, jolle on rakentunut nuorvirolaisen novellistin H. Tammsaaren hieman ohut kirjallinen tuotanto.
Tammsaaren teokset eivät tosin tarjoa minkäänlaista kuvausta muuttuneesta yhteiskunnallisesta perustasta, mille nykyinen virolainen kaupunkiyhteiskunta nojautuu, ei sen luomasta tyyppien moninaisuudesta, ei edes liikunnosta kulttuurisiirrosta, joka herkeämättä muuttaa kaupunkifysiognomiaa. Se ei ole mitään nykyaikaista kaupunkirunoutta, hymniä kivimuureille ja sähköradoille, ei alkua epopeaan tulevaisuuden virolaisesta suurkaupungista. Se yrittää yhtä vähän kiinnittää Tarton vatvovaa lammikkotunnelmaa kuin Tallinnan kuumeista satamanousukasilmettä. Kaupunkia itseään, aineellisena todellisuutena, siinä tuskin on olemassa. Eikä siinä liioin tapaa mitään johdonmukaista sielullista kehitysketjua; Tammsaaren henkilöt ovat näennäisesti täydelleen irrallisia, niinkuin eivät kuuluisi mihinkään yhteiskuntaan tai suurempaan ihmisten yhteyteen. He muodostavat vain "psykologisen ykseyden", kuten heistä sanoo Friedebert Tuglas. Heillä ei ole entisyyttä eikä tulevaisuutta, ei siteitä mihinkään suuntaan. Ja kuitenkin, siitä huolimatta, on heistä joka-ainoa sellaisenaan virolaisen sivistysmurroksen, kaupunkilaistumiskulun tulos.
A.H. Tammsaare, samoin kuin muutkin nuorvirolaiset, harrastaa kaksinimisyyttä ja kirjallista naamioleikkiä; kuten Grünthalista sukeutuu Ridala, Aavikista Randvere ja Mihkelsonista monta vertaa romanttisemmalta kajahtava Tuglas, niin on A.H. Tammsaarekin milloin Anton Hansen, milloin Tammsaare. Hän merkitsee tyylinvaihdoksensa aina uudella kirjallisella kyltillä.
Tammsaare on huvittava toisinto nuorvirolaista tyyppiä, eroavaisuuksineen ja yhtäläisyyksineen. Yksityispiirteiltään hän voi muistuttaa milloin yhtä, milloin toista kirjallisista tovereistaan, mutta kokonaisuudessaan on hänen henkinen fysiognomiansa hänen yksityisomaisuuttaan. Hän on persoonallisuus, kaikesta värittömyydestään huolimatta. Ensi silmäykseltä hän näyttää toisen nuorvirolaisen novellistin, Friedebert Tuglasen, täydelliseltä vastakohdalta; Tuglas pyrkii synteettiseen fantasianäkemykseen, Tammsaare sielulliseen analyysiin; Tuglasen värit ovat pehmeätä, hivelevää liitua; Tammsaare käyttää kovanumeroista lyijykynää. Ohutverisyydestään huolimatta Tammsaare hyvin harvoin vaikuttaa artistiselta, kuten Tuglas miltei poikkeuksetta, huolimatta mielikuvituksellisesta täytelyydestään. Mutta heillä on selvät älylliset yhtymäkohtansa, joskin Tammsaaren äly on kuivempi ja mehuttomampi kuin Tuglasen; heidän satiirinen taipumuksensa on sukua, ja he koskettavat toisiaan viivanalaisissa koserioissaan, joitten sävy usein on hämmästyttävän samankaltainen, vaikka Tammsaaressa onkin monta vertaa enemmän ammattijuttelijaa. Tuglasen tyyli aateloi pienimmänkin sanomalehtipakinan; se muodostuu hänellä aina vähäiseksi tutkimukseksi, taiteelliseksi lastuksi; Tammsaaren synnynnäinen sanomalehtimieskyky ohentaa tarvittaessa raskaimman ja vakavimmankin aiheen kevyeksi jutteluksi. Hän on nautintoihminen, ilmeisin hedonistisin taipumuksin, nuorvirolaisista kieltämättä samalla humaanisin, vaikka hänen suvaitsevaisuutensa ja inhimillisyytensä juuret juontavatkin ehkä yhtä syvälle suureen välinpitämättömyyteen kuin suureen kaikenymmärrykseen.
Tammsaare on oman kirjallisen sukupolvensa keskuudessa ohuin, mielikuvitusköyhin ja todellisuusvaistoisin. Hän on ainoa nuorvirolaisista, joka häikäilemättä tarttuu päivän probleemeihin ja ympäröivään elämään, joskin hänen probleeminsa ovat yksinomaan sielullisia ja kuvatun elämän näyttämö useimmissa tapauksissa ahdas virolainen ylioppilaskomero. Hänen kirjansa ovat alun alkaen antaneet aihetta kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin, rotuhygieenisiin, kasvatusopillisiin ja siveyskysymyksiin, vaikka hän itse ei ole vihjauksellakaan vikapää niitten asettamiseen. Ainakaan ei mikään liene hänestä etäämpänä kuin vastauksen antaminen. Erehdys olisi epäilemättä luulla, että esimerkiksi Tammsaaren novelli Yli rajan olisi kirjoitettu ratkaisemaan ennen-avioliittoista sukupuolikysymystä tai mahdollisesti naisen äitiys- ja riippumattomuusprobleemia. Tammsaarea on hyvin yksinkertaisesti vain huvittanut viskata kivi yhteiskunnalliseen lammikkoon, épater le bourgeois, kuten Friedebert Tuglas hänestä sattuvasti sanoo, härnätä porvaria, vähäinen epäilevä ja miksikä ei! poikamaisen frivoli hymy suupielessä.
Tammsaaressa on epäilemättä kosolta kirjallista pahankurisuutta; hän vetää hyvin mielellään yleisöään hiukan nenästä, kuten Kärpänen-novellissa ylioppilas Kulno, joka puheellaan saa koko kuulijakuntansa petkutetuksi, tai Vivahduksia-novellin päähenkilö, joka hänkin rakastaa tällaisia pieniä kirjallisia jalkakoukkuja.
Muuten, mitkään Tammsaaren ominaisuuksista eivät esiinny erityisen silmiinpistävässä mittakaavassa, eräänlainen keskimittaisuus on päinvastoin niille tunnuksellista. Poikkeuksen tekee ehkä ironia. Tammsaaren taipumus ivaan on varmaan synnynnäinen, hänen äänenpainonsa on luonnostaan ivallinen, kuten Suitsin luonnostaan pateettinen. Tammsaarelle ei ole olemassa minkäänlaisia arvovaltaisia aatteita tai henkilöitä, ei mitään koskematonta aluetta. Hänen ivansa on usein kyltynyttä, väsynyttä, neulanohutta, harvoin erityisemmän pahanilkistä, mutta se ei suinkaan ole mitään attikalaista, ei myöskään valtameren kirpeästi väkevöittävää suolaa; sen prosenttimäärä on suunnilleen sama kuin suolapitoisuuden virolaisessa Länsimeressä. Ja Tammsaaren kieltämätön kyynillisyys, joka esiintyy sekä aiheitten että tilanteitten valinnassa, on sekin enimmäkseen samaa tahallista kiusoittelua, ärsytyshalua, kotitekoista virolaista ylioppilasboheemisävyä.
On kuitenkin muuan ominaisuus, joka näyttää olevan eroittamattomasti yhdistetty Tammsaaren henkiseen olemukseen. Se on epäily, skepsis. Se on usein vain filosofoivaa pintaleikittelyä, tapaa, muotia, vuorosanakimallusta. Mutta se on epäilemättä syöpynyt pintaa syvemmälle; kun tammsaarelaiset pohjakerrostumat syystä tai toisesta joskus paljastuvat, tapaa joka kerta juuri väärentämättömän skepsiksen, vailla vähintäkään teennäisyyttä tai keimailua. Mahdollisesti onkin tämä skepsis, harmaa kuin home ja syövyttävä kuin se, tammsaarelaisen kirjailijaluonteen ydin. Tammsaaren skepsis ei ole vapauttavaa, särkemisriemussaankin luovaa, myönteistä epäilyä. J. Luiga nimittää tammsaarelaista skepsistä tunteen skepsikseksi, joka ei synny henkisestä kehityksestä, vaan tunteen rappeutumisesta. Ja toden teolla ei pääse ajatuksesta, että Tammsaaren epäily on oikeastaan kokonaan kielteinen ominaisuus, puute, kyvyttömyys minkäänlaiseen hartauteen; häneltä puuttuu, niin sanoakseni, uskonnollinen elin.
Jokaisella kirjailijalla on pohjavärinsä. On kirjailijoita, ärsyttäviä, sytyttävän punaisia, on sinivalkoisia kirjailijoita, on toisia, joitten värissä on myrkkyä, kuten hullukaalin keltasinipunervassa kukanterässä, on kirjailijoita, ylimyksellisiä, kuten ajan kauhduttamat välivärit.
A.H. Tammsaaren pohjaväri on harmaa. Ei mikään harmaan lukuisista eri vivahduksista, ei keltaisen, punaisen eikä sinisen sekoittama, vaan yksinkertaisesti vesiharmaa, värittömyyden väri.
2.
"Hermot ovat kulttuuria, — sentähden, enemmän hermoja, enemmän hermoja", huudahtaa muuan Tammsaaren virolaisista "nuorista sieluista", ylioppilas Kulno.
Siirto maalta kaupunkiin tai oikeammin kaupunkikulttuuriin ei merkitse suinkaan vain parissa sukupolvessa tapahtuvaa luuston ja lihasten volyymin vähenemistä. Eivät vain kasvonpiirteet, kädet ja jalat hienostu rakenteeltaan jatkuvasti muuttuneen elintavan takia, ennenkaikkea muuttuu ja hienostuu hermorakenne. Kulno on oikeassa: sivistystason nousu on pääasiallisesti hermokehitystä. Ei tietomäärän, ei älyllisen pääoman suuruus voi koskaan luoda yhtä suurta sivistyksellistä eriasteisuutta, kuin juuri hermoston enemmän tai vähemmän viljelty herkkyys, sen vastasäteilyn rikkaus, sen nautintomahdollisuus ja kärsimiskyky.
Voi puhua ihmisten "herkistämisestä", kuten valokuvaaja levyjensä.
A.H. Tammsaare on suorittanut siirron kylästä kaupunkiin, — sekä henkilökohtaisesti että kirjallisesti. "Tous les chemins vont vers la ville", kuten Verhaerenin sanat kuuluvat.
Hän vaihtaa aihepiirinsä yhtä perinpohjaisesti, kuten vaihtaa tekotapansa. On yhtä suuri hyppäys Tammsaaren rehellisestä ja karusta naturalismista hänen ääriviivattomaan impressionismiinsa, kuin hänen pikkueläjäinsä, maattomain, irtolaisten, loisien ja mökkiläistensä kylästä, jossa ei ole muuta vaihtelua kuin torailu ja tulipalot, syntymä ja kuolema, hänen käsitteelliseen kaupunkiinsa. Vain pohjaväri on sama: Tammsaaren realismi on yhtä kuivan harmaata kuin ikinä hänen impressionisminsakin. Hänen talonpoikaiskuvauksissaan, jotka poikkeuksetta liikkuvat niin alhaisella yhteiskunnallisella asteella kuin suinkin, rehkii ja matelee inhimillinen elämä, näköjään vähääkään välittämättä tekijästä ja hänen tahdostaan, kaikkinäkevän luojan auringon alla. Vaimo ompelee rauhallisesti miehensä sairasvuoteen ääressä tälle kuolinpaitaa ja synnyttää lapsen samalla hetkellä, kun isä toisessa huoneessa heittää henkensä. Vanha isäntä ja renki työskentelevät pellolla, heidän vuorosanojensa vaihtoon, kysymyksestä vastaukseen, menee kokonaisen vaon kyntöaika. Akka ja ukko elelevät vuosikymmeniä samaa etanan kuoreen mahtuvaa elämäänsä, kunnes kuolema toisen korjaa. Ja paljaimmillaan tämä harmaa arkiaherrus on kertomuksessa Kaksi paria ja yksi ainoa, kahden kinastelevan mökkiläisperheen ja heidän yhteisen loisensa, Taidi-Laidin, tarina, kerrottu armahtamattomalla, kaikki tunkiokasat paljastavalla verismillä.
Tammsaaren kaupungilla ei ole edes niitäkään harvoja varmoja ääriviivoja, mitkä hänen kylällään. Se on erinomaisen utuinen ympäristö, jossa ei ole maaseudun puita, ei metsää, ei näköaloja, ei vihreyttä; ei ilmaa, mutta ei myöskään kaupungille ominaista ihmisvilskettä, kadun melua, tuskin katuja. Se on kokonaan impressionistinen, ikäänkuin tyhjään ilmaan rakennettu kaupunki, jota risteilevät nimettömät kadut, ja valaisevat tuiki persoonattomat katulyhdyt. On melkein yhdentekevää, onko tällä kaupungilla jossakin kertomuksessa tarkoitettu Tarttoa vaiko Tallinnaa; se ei muuta sanottavasti Tammaaren kirjallisia kulissilaitteita, hänelle riittää, kuten uudenaikaiselle näyttämölle, kaikkein välttämättömin huonesisustus: pari tuolia, pöytä ja sohva.
Elämän ulkonaisista puitteista ei ole jäänyt oikeastaan muuta jäljelle kuin ylioppilaskomerot, joitten "seinäpaperit ovat mustat, savuttaneet, niitten takaa pilkistää sieltä täältä seinä". Rikkinäisellä pöydällä vetelehtii kirjoja, ja lattialla on kalossit, "joilla on se erinomaisen ominaisuus, että ne helposti päästävät veden valumaan". Läpi himmeitten ja raamuisten ruutujen näkee tyhjän pihan, "missä joku vaate riippuu kuivamassa, ja joku ylioppilas tulee ja menee".
Näissä akateemisissa ja abstraktisissa ullakkokomeroissa asustavat ja rakastelevat Tammsaaren henkilöt tai oikeammin hänen puhuvat ja alati filosofoimaan pyrkivät varjokuvansa, s.o. milloin eivät kulje yksin tai kaksin vielä abstraktisempia katuja.
Ydinnäkemyksenä ylioppilasnovelleihinsa on Tammsaarella ollut eroottisen valonheijastajan säteessä nähty murto-osa nykypäivien virolaista jeunesse dorée sielua. Tammsaaren kaikki neljä ylioppilaskuvausta käsittelevät yksinomaan eroottisia suhteita, ja oikeastaan onkin ainoa oleellinen, minkä varmasti tiedämme näistä nuorista sieluista, heidän suhtautumisensa rakkauteen. He rakastavat, siis ovat olemassa.
Pitkissä askeleissa, joka epäilemättä on Tammsaaren ylioppilasnovelleista taiteellisesti ehein, on kaksi miestä ja yksi nainen, ylioppilaat Heinrich ja Otto, ja heidän yhteinen rakastettunsa Olga, virolaista demiviergetyyppiä. Oikeastaan on vielä toinenkin nainen, Heinrichin talonemännän tytär, joka eräänlaisena täytekuviona, vastakohtaisuuden lain vuoksi, esiintyy Tammsaaren useimmissa kirjoissa, edustaen hänkin ikuista naisellisuutta, pari astetta alempana tosin. Taistelu käy naisesta ja ihanteista. Heinrich Leisner, yläilmoissa asuskeleva haaveksija, rakastaa Olgaa, mutta saatuaan tietää Olgan olleen aikoinaan Oton rakastajattaren, luopuukin hänestä, pitkän sielullisen järkeistymis- ja jäähtymiskehityksen jälkeen, täynnä yksin- ja kaksinkidutusta.
Nuorissa sieluissa on miltei samat voimasuhteet. Jonkun aikaa yliopistossa opiskellut Aino Võsand jättää rahan puutteessa opintonsa ja oleskelee Tartossa. Hän tutustuu ylioppilas Kumoon, aito tammsaarelaiseen perustyyppiin, jossa skepsis ja eroottinen uteliaisuus yhtyvät, käy hänen luonaan (kaikki Tammsaaren virolaiset puolineitseet käyvät ylioppilastensa ullakkokomeroissa!) lukijan jäädessä epätietoiseksi, kuinka pitkälle tämä taidolla harjoitettu eroottinen leikki peräytymis- ja väistämisvuoroineen vie, ja lähtee vihdoin monen mutkan jälkeen ulkomaille opintojaan jatkamaan taikka, kuten Tammsaaren sanat kuuluvat, "syventämään merta ja koroittamaan taivasta".
Yli rajan kirjassa on juoni hiukan selväviivaisempi.
Välttämättömän ylioppilaan nimi on tällä kertaa Robert Muidu. Paitsi Heinrich Leisner'in aineetonta idealismia, on hänellä sangen alleviivatut aineellisetkin vaatimukset. Hän johdattaa mieleensä Weberin Demokritoksen kyynillisen lauselman: "Varo, Karl, irstaita ihmisiä, ja jollet muuta voi, niin käänny mieluummin jonkun kunniallisen naisen puoleen, hän ei ole kieltäytyvä", ja haluton kun on viettämään tavanmukaista poikamieselämää, uskoutuu morsiamelleen Hedvigille. Mutta heidän huumeessa alkanut suhteensa arkiutuu vähitellen, samalla kun Hedvig huomaa olevansa tulossa äidiksi. Hetken aikaa hän aikoo pelastautua häpeästä, menemällä naimisiin tohtori Kalamaan kanssa, mutta lopulta pääsee naisellinen ylpeys voitolle, ja hän lausuu hyvästit sekä Kalamaalle että loppukohtauksessa sangen viheliäistä osaa näyttelevälle Robert Muidulle.
On jotain näissä kolmessa novellissa, mikä edellyttää yhteistä alkusolua. Ne ovat syntyneet ikäänkuin yhteisestä konseptsiosta, samasta mielialojen, tunteitten ja tyyppien varastosta, joka tosin ei ole oikein ottanut riittääkseen niin moneen muunnokseen, vaan hataroituu kirja kirjalta. Ja miten vähäinen toden teolla Tammsaaren tilanteitten ja henkilökuvien keksimiskyky on, näkee hänen Kärpänen-novellistaan, jossa hän taas pitkän väliajan päästä palaa rakkaaksi käyneeseen ullakkokomeroonsa, malttamatta edes hankkia Kulnolle uutta nimeä, vaan tuoden hänet semmoisenaan, ainoastaan joitakuita vuosia vanhempana näyttämölle.
Jeunesse dorée, — miksikä ei yhtähyvin jeunesse grise, — harmaa nuoriso!
On muuan piirre, mikä heti pistää silmiin Tammsaaren novelleissa: niissä puhutaan loppumattoman paljon. Tammsaaren ihmiset, sekä miehet että naiset, puhuvat aina, ikäänkuin heillä olisi puhumisvimma. "He suutelevat ja siinä sivussa puhuvat allegorisia tyhjänpäiväisyyksiä", sanoo heistä muuan arvostelija. Tarttolaisissa ylioppilaskorporatsioissa oli tapana varsinaisen sanakaksintaistelun ohella opettaa nuorille keltanokille sanataistelua, jota varten heidät armotta asetettiin sanapistosten maalitauluksi. Tammsaare yrittää epäilemättä seurata baltilaisia perintätapoja. Hänen henkilönsä taistelevat hekin kaiken aikaa floreteilla ja rapiireilla, väistävät, torjuvat, antavat sivuiskuja, hyökkäävät.
He keskustelevat herkeämättä, eikä kuitenkaan mikään tunnu liikkuvan keskustelun aikana kuin puhujien äänijänteet. Heihin sopii, kuten eräs virolainen huomauttaa, Jugendin parodia Maxim Gorkista. Kohtalon hylkäämät ihmiset istuvat koossa, filosofoiden ja saivarrellen, kunnes yhtäkkiä joku heistä kysyy: "Mutta miksi me aina puhelemistaan puhelemme, miksi emme koskaan tee mitään". Ja siihen toinen vastaa: "Siksi, että Maxim Gorki on meidät luonut!"
Samoin voisi tammsaarelainen miesten ja naisten kuoro vastata: "Koska
Tammsaare on meidät luonut."
Tammsaare ei suinkaan itse ole ollut tiedoton tämän alituisen herkeämättömän puheensorinan merkityksestä. Nuorten sielujen Kulno sanoo kerran:
"Luultavasti saivartelemme liian paljon ja elämme liian vähän; sentakia on meillä niin paljon kysymyksiä."
Juuri sisäistä liikkumattomuutta, äärimmäistä passiivisuuttaan, yrittävät tammsaarelaiset ullakko-asukkaat verhota puheensa vuolaudella. Se on teon surrogaattia, teon, johon he eivät ikinä ole ryhtyneet, ikinä eivät ole ryhtyvä.
Tammsaaren nuoriso on älykästä, mutta heikkohermoista sukupolvea, jonka nousukkuus tuntuu ennenkaikkea tahdon ja luonteen heikkoudessa, sivistysväsymyksessä, jota he poikkeuksetta potevat. Se ei ole heille itselleenkään mikään salaisuus, he tietävät hyvin jo edeltäkäsin ennemmin tai myöhemmin jäävänsä tien oheen.
Kuvaavaa näitten yliskamarien tunnelmalle on iltapuhde Kulnon luona, jonne on saapunut sekä Aino Võsand että Rein Jaaninpoika Muhem, muuan Emajoen Ateenan ikuisia ylioppilaita, joka vihdoin on päätynyt jumaluusopilliseen tiedekuntaan, mutta toden teolla tutkiikin oluthaarikkojensa pohjia suuremmalla syventymisellä kuin heprealaisia alkutekstejä.
Kulno kertoo kuulijoille "unensa". Oli kerran köyhä ylioppilas, joka halusi kirjoja, aina vain kirjoja ja seisoskeli nälkäisin silmin kirjakaupan ikkunan edessä, ahmien edes kirjojen nimiä. Kerran hänen taas tavallisella paikallaan seisoessaan, puhuttelee häntä pyöreähkö, tyytyväinen vanha herra: "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?" Mutta ylioppilas, ylpeä nuoruudestaan ja köyhyydestään, vastaa: "Kuinka niin? Kirjoja? Miksi?" Myöhemmin hänestä itsestään on tullut samanlainen pyöreähkö, tyytyväinen vanha herra, mutta kirjat ovat jääneet ostamatta. Silloin hän kävelyllä sattuu näkemään yhtä nälkäisen ylioppilaan, kuin hän itse kerran, seisoskelevan kirjakaupan ikkunan edessä. "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?", pääsee hänen huuliltaan. Mutta ylioppilas pakenee pysähtymättä.
Kulno kertoo unensa ja "pimeässä tunsivat nuoret ihmiset, kuinka näkymätön käsi kutoi hienoa verkkoa, pingoittaen sitä heidän ympärilleen".
Tammsaarelaisen nuorison sisäinen voimattomuus uloittuu sillekin ainoalle alalle, joka näyttää muodostavan heidän elämänsä ainoan varsinaisen liikuntavoiman: erotiikkaan. Tammsaaren sielullinen valonheijastaja on, kuten sanottu, ennenkaikkea eroottinen. Mistä nämä nuoret sielut muuten tulevat, mihin menevät, minkälainen on heidän edellinen kehityksensä, minkälainen mailma, jossa he kohtaustensa välillä oleskelevat, kaikki se jää ullakkokamarien ulkopuolelle. Liikuntapääoma, mikä heissä mahdollisesti on olemassa, kuluu yksinomaan eroottiseksi vaihtorahaksi. Kaikki, Heinrichit, Otot, Olgat, Kulnot, Ainot ja Muidut harjoittavat eräänlaista eroottista urheilua, joko rajan tällä tai tuolla puolen. Tammsaarelaisessa rakkaudessa on suuri määrä kidutushalua, kuten on huomautettu, kärsimyksen tuottaminen kuuluu oleellisesti hänen rakkausnautintoonsa. Sekä Heinrich Leisner että Kulno ovat sielullisia sadisteja, ilmetköön se sitten Kulnon älyllisenä kissahiirileikkinä tai itsekidutuksena, kuten Heinrich Leisnerin loppumattomissa, hiuksenhalkovissa itse-erittelyissä. Ja Robert Muidun huveihin kuuluu samoin kiusata entistä morsiantaan ja rakastettuaan tahallisilla, kylmästi harkituilla loukkauksilla.
Tammsaarelaiset ihmiset ovat eroottisesti erinomaisen herkkiä, vaikka vailla eroottista syvyyttä. Epäilemättä on rakkauselämä hermoviljelyksen hienoimpia mittareita. Ja jos Tammsaaren nuoriso jossain suhteessa kerta kaikkiaan on irtautunut kylästä ja talonpoikaispsykologiasta, niin juuri rakkauselämässään. Siinä ei ole mitään jäljellä vaistojen terveestä turmeltumattomuudesta, se on läpeensä kaupunkikulttuurin hermostunutta erotiikkaa, kokeilua sekä muiden sielulla että omallaan. Tammsaaren nuoret sielut ovat rakkauden herkuttelijoita, lasinmaistajia, mutta eivät koskaan pohjaanjuojia.
He ovat kauttaaltaan ensimäistä polvea, uuden ihmisen ilmakehä ympärillään. He ovat lopettaneet laskunsa maaseudun kanssa; heidän pyrkimyksensä on selvä ja tietoinen. Mutta siitä huolimatta on heissä jotain amphibista, kahtaanne kuuluvaa, jokin sovittamaton, sisäinen ristiriita pyrkimyksen ja saavutuksen välillä; kuten sadun taivaanvuohet he ovat jääneet riipuksiin maan ja taivaan välille.
Ei ole mitään syytä yleistää Tammsaaren kuvausta virolaisesta ylioppilasnuorisosta enemmän kuin tarpeellista. Se on epäilemättä sidottu määrättyyn aikaan, vuosisatamme ensimäiseen vuosikymmeneen ja pitää epäilemättä paikkansa vain murto-osaan nähden. Mutta joka tapauksessa on sivistyksellisen saltomortalen jälkitauti, josta alussa Noor-Eestin yhteydessä oli puhe, tämä tammsaarelainen virolainen erikoisväsymys ollut ja on ehkä vielä tälläkin hetkellä muuan muoto välipolven tragiikkaa, polven, jota, J. Luigan sanoja käyttääkseni, ei yhdistä entisiin talonpoikaiskoteihinsa muuta kuin "sukat ja muona". On mahdollista, että tammsaarelaisten henkilöitten suuri irrallisuus johtuu yhtä suuressa määrin impressionistisesta dogmasta, ympäristön poissulkevasta tekotavasta, kuin tietoisesta tarkoituksesta. Mutta varmasti kuvastuu siinä samalla kaupunkilaistumismurros ja kaupunkilaistumistragiikka.
Tammsaaren nuoret sielut ovat, kuten alati pohmeloinen Muhem sanoo: kapuamassa pitkin hermoja kuten pitkin teräslankoja, kohti kulttuuria ja yli-ihmisyyttä.
3.
Tammsaaren viimeisessä teoksessa, novellissa Varjundid (Vivahduksia), on hermojen herkistymiskulku loppuunsuoritettu. Se on viety jo yliherkkyyteen, lähelle patologista rajaa tai mahdollisesti sen ylikin. Kärsimykseen tarvitaan kehittyneimmät hermot. Tämän kertomuksen "minällä" ne ovat jo olemassa; hän on saavuttanut sen kehitysasteen, josta Rein Jaaninpoika Muhem ja Kulno Nuorissa sieluissa ihanteenaan uneksivat, hän on kavunnut hermoja myöten kulttuuriin. Hermot ovat anastaneet suurimman osan hänen olemuksestaan, kaikkien muitten kudosten kustannuksella, hänestä ei toden teolla ole enää muuta näkyvissä kuin hermosto, kuten anatomian oppikirjoissa mustalle pohjalle piirretty valkea hermokaava.
Novellin minä on sydäntautinen mies, joka saapuu terveyttään hoitamaan Mustanmeren rannoille. Hänen ikänsä on aivan epämääräinen, kertaakaan ei hänestä käytetä epiteettiä nuori, mutta ei tosin myöskään vanha. Yhtä epämääräisiä ovat hänen kansallisuutensa ja ammattinsa; edellisen suhteen häntä huvittaa uskotella kärsimystovereilleen olevansa suomalainen, mutta maisemat, jotka hänelle koti-ikävän hetkinä kangastavat, ovat virolaisia. Mitä jälkimäiseen tulee, niin emme saa tietää siitä muuta, kuin että hänellä on: "ammattina taudit, ja elämäntehtävänä laiskuus". Muutenkin hänellä on vastustamaton halu panna omiaan, syyttä, suotta, ilman muuta itsekästä tarkoitusta kuin kertomisen ilo, tosiasioitten väärentämisen tuottaessa hänelle taiteellista huvia. Hän valehtelee tietoisesti, suunnilleen samoista vaikuttimista kuin lapset tiedottomasti. Hänen seurustelupiiriinsä kuuluu poikkeuksetta keuhkotautisia, kaikilla taudin eri asteilla. Ja koko tässä pakolliseen tyhjäntoimittamiseen tuomitussa joukossa, joka on paennut kotiseutunsa ilmanalaa Mustanmeren rannikon lauhkeuteen, vallitsee pitkällisten sairauksien ja erikoisesti keuhkotaudin luoma tunnuksellinen, nautinnon janoinen levottomuus ja hermostunut hentomielisyys. Rakastelu seuraa keuhkotautia yhtä varmasti kuin kuume. Ilma on erotiikalla kyllästetty, sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän alalta. On päähenkilöitä, on sivuhenkilöltä, mutta useimmilla on osansa tästä parantolarakkaudesta. Kertomuksen minän rakkaustarina alkaa viattomasti ja vaarattomasti, kuten kuusitoistavuotiaitten idylli: viikkokausia vain etäältä ihailtuaan yhdeksäntoistavuotiasta kuolemaantuomittua venäläistä tyttöä, jonka "kaula on kuin kukanvarsi", hän uskaltaa vihdoin tehdä rakkaudentunnustuksensa, ojentamalla rakastetulleen ruusun. Eikä heidän välillään tule sen enempää puhetta rakkaudesta. "En tiedä, emme puhuneet siitä milloinkaan, unohdimme", hän tunnustaa myöhemmin. Ajateltakoon, tammsaarelainen mies ja nainen, jotka eivät puhu, vaan ymmärtävät vaitiolon kaunopuheisuuden! Johtuu mieleen lause Tammsaaren edellisestä allegorisesta lastukokoelmasta Poiss ja liblik (Poika ja perhonen): "Nuoruuden murhe on muuttunut mykäksi alakuloisuudeksi." Mutta kuitenkin päättyy tämä hauras ja sanaton rakkausidylli kuolemaan ja tragiikkaan. Tytön, Sonjan, on lähdettävä pois, iltaa ennen lähtöään hän saapuu ystävänsä luo, — ja elämänjano voittaa kuolemanläheisyyden. Seuraavana päivänä tyttö kuolee verensyöksyyn. Mies jää yhä kävelemään polkua vuoriston ja meren välillä, kuunnellen sairaan sydämensä lyöntejä ja ajatustensa syyttävää kiertokulkua, kunnes ei enää jaksa, vaan ampuu luodin rintaansa. Mutta hän ei kuole, parin kuukauden päästä hän on siksi tervehtynyt, että voi palata takaisin pohjoiseen kotimaahansa.
Vielä kerran, vuosien takaa, Tammsaare palaa perustyyppiinsä. Lukijalle jää täysi vapaus ristiä kertomuksen minä millä nimellä hyvänsä; hän itse esitteleikse vain tilapäisesti tekaistulla suomalaisella nimellään. Mikään ei estä hänen nimeään olemasta Heinrich Leisner, kuten Pitkien askelien sankarin, miksikä ei myöskään Kumo tai Robert Muidu! Hän vaikenee tosin visusti kehitysvuosistaan, mutta on kaikki syy luulla, että hän kymmenkunnan vuotta takaperin on asustanut tammsaarelaisessa ylioppilaskomerossa. Ainakin hän on siellä vieraillut. Muutamista yrityksistä päättäen hänkin on aikoinaan harjoittanut aito tammsaarelaista suurten lasten palloleikkiä hieman kalpeilla aforismeilla. Paitsi sitä hän on nähtävästi harrastanut eroottista urheilua, kuten hekin. Ja hän harrastaa sitä vieläkin, sekin on muuan hänen ammateistaan. Mutta se ei enää onnistu hänelle, entinen leikki, jossa Kulno oli saavuttanut virolaisen mestaruuden, muuttuu odottamatta armahtamattomaksi totuudeksi.
Hän on erehdyttävän samanlainen kuin ennenkin, — ja kuitenkin tuiki erilainen. Hän on sama epäilijä ja kyynikko, sama itsekäs individualisti, mikä ennen. Hän olisi kai yhä vielä, kuten Kulno, valmis määrittelemään ihmisen tietyksi määräksi: "vettä, rasvaa ja herra tiesi, mitä vielä". Mutta hän on edeltäjiään tuntuvasti vanhempi, hänen teoriansa eivät ole enää kokemuksia suuremmat. Sairaus on saanut aikaan kahtiajaon hänen olemuksessaan, iva on kevyempänä aineksena kohonnut pinnalle, ja näkyvissä on tunnepohjan humaani inhimillisyys. On vaikea puhua talttumuksesta, sillä mitä taltutettavaa oli Kulnon tai Robert Muidun varhaisvanhassa nuoruudessa? Mutta hänen kärsimyskykynsä on kehittynyt ainakin hänen nautintokykynsä veroiseksi.
Nuorien sielujen pessimismi oli vielä lainatavaraa, muotia, esteettistä pessimismiä. Nämä nuoret sielut koreilivat vielä kärsimyksellään, sekä olevalla että olemattomalla, mutta se ei häirinnyt sanottavasti heidän hyvinvointiaan tai ruokahaluaan. Varjundid-kertomuksessa kuollaan kärsimyksestä, sen henkilöt ovat Asran heimoa, joille rakkaus ja kuolema ovat yhtä.
"Rakastavilla on aina kuolemanajatus mukanaan", kirjoittaa novellin minä päiväkirjaansa. Tammsaare on tähän lauseeseen tavoittanut erään inhimillisen sielunelämän totuuksista. Rakkaushuumeeseen yhtyy kuolemanhuume, ne ovat sukua keskenään. Kaksoisitsemurhan edellä käy miltei aina aistien rakkaus. Voi ottaa aivan umpimähkään pari esimerkkiä mailmankirjallisuudesta, seldwylalaisen Romeon ja Julian rakkausyö ennen kuolemaa Kellerin samannimisessä novellissa, tai kahden hiilikaivokseen hautautuneen rakkauskohtaus keskellä kuolemankauhuja Zolan Germinalissa. Taide on jo ammoisista ajoista tietoisesti käyttänyt tätä rakkauden ja kuoleman traagillista sekaannusta. Kuinka mestarillisesti onkaan ennen muita Arthur Schnitzler kutonut sekaisin kuoleman ja rakkauden loimet pikku draamoissaan ja novelleissaan! Sen psykologinen vaikutus on aina pettämätön. Ja aivan varmaan on suuri osa Tammsaarenkin novellin tehoa samoin hänen Mustanmeren rannikkojensa kukkakujien ilmastossa, täynnä kuolemantuomiota ja ruusujen lemua.
Vivahduksia on tavallaan kypsä teos. Se on kypsä, kuten auringotta ja varjossa varttunut hedelmä, vähän kitkerä, vähän mehuton, vähän kokoonkäpristynyt, pieni, salainen madonsyömä jossain sydänperukassaan. Mutta se on kuitenkin niin kypsä, kuin se olla saattaa. Se on kokonaisuudessaan tosi ja rehellinen kirja, kälvetystautinen ja voimaton, sairaalloisesti herkistynein hermoin luotu, helpompi kuvitella versoneeksi jonkun kuluneemman kulttuurin maaperästä kuin virolaisen. Se on Tammsaarea: ohut, useimpain mielestä kai hieman kuiva ja pitkäveteinen, epätasaisesti sommiteltu, harmaanväritön ja diskreetti kuin vesileima.
Harhaillessaan rakastettunsa kuoleman jälkeen meren rannalla, novellin minä alkaa aikansa ratoksi laskea lännestä itään lenteleviä sorsia. Hän ehtii laskea niitä jo lähemmä toistasataa, kun häneen äkkiä iskee ajatus, ettei mikään estä sorsia lentämästä kaaressa ympäri koko Mustanmeren, jossa tapauksessa hänen laskunsa voisivat jatkua loputtomiin. Huolimatta tämän mielikuvan mahdottomuudesta se ei päästä häntä. Sorsien rivillä ei ole alkua eikä loppua.
On jotain tässä näkemyksessä, sorsien oletetussa ja koskaan päättymättömässä kiertolennossa, josta ei hevillä irti pääse. Tammsaare ei suinkaan koko tuotantonsa kestäessä ole kirjoittanut mitään niin mieleen syöpyvää kuin nämä rivit. Hän on saanut tähän vertauskuvaan ja samalla koko teokseensa jotain siitä lohduttomuudesta, aina samasta, jolla rakkaus, kärsimys ja kuolema seuraavat toisiaan elämän suuressa kiertolennossa, lakkaamatta toistuen, ilman alkua, ilman loppua, kuten sorsien parvi.
Näistä riveistä puhuu parantumaton skepsis. Mutta niissä on myös sitä, mihin Tammsaare vuosikausia on pyrkinyt, hermokulttuuria.