JAAN OKS

Synt. v. 1884 Saarenmaalla. Suorittanut Kaarman kansakoulunopettajaseminaarin. Ollut kansakoulunopettajana Länsi-Virossa ja Samarassa. Kuoli v. 1918 Tallinnassa. Teoksia: Tume inimeselaps v. 1918, Kriitilised tundmused v. 1918.

Jokaiseen vallankumoukseen on kätketty anarkistinen aines, äärimmäinen tendenssi, järkähtämättömällä johdonmukaisuudella jatkettu suuntaviiva, jonka lopullinen kohtalo on kadota kaaokseen. Kumouksellisen aatteen täytyy työntövoiman pakosta syöksyä eteenpäin, kunnes edessä on kaikentyhjyys. Punaista katuvarustusviiriä seuraa musta pääkallolippu yhtä luonnollisesti, kuten musta myrkkysiemen putoaa punaisesta kukasta Aivan samoin on kirjallisten kumousliikkeitten laita; niilläkin on miltei aina aiturinsa, jotka vievät liikkeensä tunnussanat heille ominaisella häikäilemättömyydellä äärimmäisiin tuloksiin; eräänlaiset säröiset henkiset särmiöt, joitten kautta kirjalliset suuntaviivat taittuvat. Heidän sairaalloisesti näkevä, suurentava yksipuolisuutensa, maniaa lähenevä kiihko, millä he tarttuvat määrättyihin aatteisiin tai mielikuviin, vaikuttaa että näissä usein jo psykiatrian rajamaille kuuluvissa kirjallisissa ilmiöissä toisinaan voi tavata jonkun murtautuvan suunnan aatteista ikäänkuin puhdasviljelyksessä. Liiaksi sisäisesti kaoottisia, koskaan taiteellista kypsyyttä saavuttaakseen, liiaksi ristiriidassa kaiken sovinnaisen kanssa, saadakseen yleisempää tunnustusta, he ovat kuitenkin saman hengen palveluksessa hekin, mikä heidän ympärillään etsii uusia muotoja.

Sielullinen mielenkiinto, jonka he herättävät, on ainakin yhtä suuri, jollei suurempikin, kuin esteettinen. Heidän taiteellinen luomisensa on sattuman varassa, kuten arpapeli, mutta he eivät siltä koskaan heitä tyhjää silmää: onnistuessaan he luovat esteettisiä arvoja, epäonnistuessaan mieltäkiinnittäviä sielullisia todistuskappaleita.

He ovat eräänlaisia nilkkuja kykyjä, lahjakkaisuuden raajarikkoja, sirpaleneroja, henkisessä kasvussaan muodottomia, anarkisteja jo aivorakenteeltaan, kirjallisia enfant terriblejä, joihin, jos kehenkä, sopii Strindbergin hirveät sanat: "Trollens barn växa icke, de få bara ett stort huvud och skrika."

Noor-Eestin enfant terrible sanan varsinaisessa merkityksessä oli äsken kuollut kirjailija Jaan Oks. Voi olla, ettei Noor-Eestiin kätketty vastarinnan itu ole koskaan niin rajusti ja alastomasti puhjennut, kuin Jaan Oksin synnynnäisessä Prometheus-asenteessa, millä hän sinkoo ajatuksensa kotkanpojan vasten ihmisiä ja jumalia. Noor-Eestin kumouksellinen vastarinta oli järjestelmällinen ja älyllinen; Jaan Oksin villeistä vaistoista versoi kapina kaikkea vastaan. Hän vei sen äärimmäiseen rajaan saakka, uhmaavaan jumalhäväisyyn, samoin kuten vei kirjallisen subjektivisminsakin, josta Fr. Tuglas muistokirjoituksessaan huomauttaa. Oksin kirjallisen subjektivismi oli niin johdonmukainen ja ylivoimainen, että hän lopulta ikäänkuin täydelleen uppoaa tähän sairaaseen minuuteensa.

Jaan Oksin kohtalo oli kuolla Viron uusimman historian kaikkein dramaattisimpana päivänä. Hänen elämänsä sammui tallinnalaisessa köyhäinsairaalassa, viidentenäkolmatta helmikuuta 1918, jonka aamu näki Viron kymmentuntisen tasavallan viirin raatihuoneen tornissa, ja keskipäivä saksalaisten soturien juoksuhautakypärät. Hänen kuolinkamppailunsa, joka itse asiassa oli vain uneen vaipumista, alkoi kirkonkellojen tervehtiessä nuorta tasavaltaa ja päättyi Die Wacht am Rhein'in kaikuessa. Päivä, yhtä ristiriitainen ja vastakohtia täynnä, kuten henki, jonka se vapautti! Viikon kuluttua Oksin maalliset jäännökset kätkettiin köyhäinsairaalan hautuumaalle. Lehti, joka toi lyhyen tiedon hänen kuolemastaan, lisää yhtä lakonisesti: "Saattajia ei ollut".

Elämäkerralliset tiedot Jaan Oksista ovat tällä hetkellä vielä joka ilmansuunnalla, eikä ole luultavaa, että tämän virolaisen kirjailijakulkurin vaiheet koskaan tulevat muodostamaan kuukausien ja vuosien kiinteätä ketjua. Hän syntyi 1884 Parsamaan vallassa Saarenmaalla, suoritti kotisaarellaan Kaarman kansakouluopettajaseminaarin, ja oli kymmenisen vuotta takaperin opettajana Massun kansakoulussa Länsi-Virossa. Senjälkeen näyttää vaellushalu tarttuneen häneen, samalla kertaa kuin kirjallinen luomispakkokin. Hän ilmestyy eräänä päivänä Tarton nuorvirolaisiin kirjailijapiireihin ja katoaa taas järjettömästi vuosikausiksi, kunnes tiedot kertoivat hänen asettuneen kansakouluopettajaksi Samaran virolaiseen siirtolaan. Siellä hän koulutoimensa ohella kaupusteli siirtolaisille kirjallisuutta ja suunnitteli — mirabile dictu! — vasikannahkavälitysliikettä. Sodan syttyessä hän joutui sotapalvelukseen ja määrättiin Tallinnaan linnoitustöihin, mutta sairastui ennenpitkää luumätään ja tuli siirretyksi sairaalaan, jota ei enää jättänyt.

Hänen elämänsä viimeisistä kuukausista, jolloin hän taas pitkistä ajoista oli jonkinlaisessa kosketuksessa uusien ja entisten kirjailijatovereittensa kanssa, on monta vertaa enemmän tietoja kuin koko hänen muusta elämästään yhteensä. Hänen tautiaan ei alussa heti tunnettu, vaan hoidettiin yksinkertaisena luuvalona hieronnan avulla, mikä tuotti sairaalle suuria tuskia. Myöhemmin, kun sen todellinen laatu oli saatu selville, kului Oksin elämä yhdestä leikkauksesta toiseen. Poikkeuksellista on hänen suuri välinpitämättömyytensä ruumiillisia tuskia kohtaan, josta kaikki silminnäkijät huomauttavat, hänen puhuessaan operatsioista kuin puunleikkaamisesta. Sekä lääkärit että sairaanhoitajat ovat yksimielisiä ylistäessään hänen erinomaista kärsivällisyyttään, joka ei milloinkaan puhjennut äänekkäisiin valituksiin. Sairautensa ajalla hän — jumalkapinoitsija — luki usein uutta testamenttia ja oli ennen kuolemaansa kysynyt papilta ehtoollista. Kirjalliset ystävät pitivät tänä viimeisenä jaksona hänestä huolta sekä rahalähetyksien että henkilökohtaisten käyntien kautta, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ypöyksinään, kenenkään läsnäolematta.

Jaan Oks on kirjoittanut suuren joukon novelleja, — erään arvelun mukaan useita satoja, — runoja sekä eräänlaisia pitkiä, suorasanaisia, puoleksi tunnelmoivia, puoleksi filosofoivia yksinpuheluja, joita hän itse nimittää milloin "mielialoiksi", milloin "passage"'eiksi, paitsi sitä joitakuita esteettisiä ja arvostelevia kirjoituksia. Vähäinen osa niistä on ilmestynyt Noor-Eestin eri yhteisjulkaisuissa ja sanomalehtien palstoilla, viimeiset katkelmat Siuru-albumissa, verrattomasti suurimman osan sensijaan vaeltaessa erinimisten toimitusten paperikoriin. Tuglasen tietojen mukaan keskittyi Oksin kirjallinen luomisaika pääasiallisesti kahteen, kolmeen vuoteen, vuosien 1906—1909 välille, jolloin hän päivän mittaan usein taisi kirjoittaa 3—4 kertomusta. Eräässä yksityiskirjeessä Tuglaselle hän kirjoittaa juhlineensa kaksivuotisen kirjallisen toimintansa vuosipäivää ja samalla lopettaneensa sadannen novellinsa. Hänen kootut teoksensa, joitten ensimäisiä korjausarkkeja hän ei itse enää ennättänyt nähdä, ovat alkaneet ilmestyä kirjailijaliitto Siurun toimesta, toistaiseksi vain Tume inimeselaps (Tumma ihmislapsi), novelleja ja Kriitilised tundmused (Arvostelevia tunteita), esseitä.

Ulkonaisesti Jaan Oks vaikutti epäilemättä yhtä sairaalloiselta ilmiöltä kuin koko taiteensakin, pään oikullisesta, ettei sanoisi, tylsämieliselle ominaisesta muodosta ja ihon vastenmielisestä värittömyydestä alkaen koko ruumiin velttoon kitukasvuisuuteen saakka. Harvoin on kai tilaisuudessa näkemään inhimillisen rumuuden traagillisuutta niin säälimättömässä ja sovittamattomassa muodossa, kuin tässä nuorvirolaisessa rumuuden runoilijassa. Yllään karkeat, harmaat sarkavaatteet, jalassa pitkävartiset huopasaappaat, koko ruumis yhtämittaa elehtien ja liikehtien, ikäänkuin tanssitaudin tapaamana, alituisten hermonytkähdysten tempoessa kasvojen ja raajojen lihaksia, sellaisena muistanevat kai useat silminnäkijät Jaan Oksin hänen Tarton käyntinsä ajoilta. Taikka kuten Friedebert Tuglas häntä muistokirjoituksessaan — viimeisellä tautivuoteella — kuvaa:

"Näin ensi kertaa nämä luunlaihat kasvot, joita valkeat näppylät peittivät, nämä vesiharmaat silmät, punertavantakkuiset hiukset, harvan punaisen parran ja hampaattoman suun. Näin koko tämän kurjan ruumiin tuskasta sykkyrässä repalekasalla, povi edestä paljaana, jalat kiinni sidottuina, vastenmielisen veltot kädet riipuksissa yli vuoteen reunan, jonka takana oli seinää vastaan pystyssä kaksi kainalosauvaa, ikäänkuin kerjäläisen tunnusmerkit."

Jaan Oks oli oikeassa nimittäessään itseään dekadentiksi: hän oli todella dekadentti, ruumiillisesti ja sielullisesti, taiteessa ja elämässä.

Juuri lasta oli Jaan Oksissa, koskaan henkiseen täysimittaisuuteen ennättämätöntä, ikänsä sairasta ja lahjakasta lasta. Hänen päänsä paisui kuten vesipään lapsen, muodottomista ajatus- ja tunnemolluskeista, nimettömistä himoista ja vihasta. Hänellä oli lapsen kaikinpuolinen sekä inhimillinen että taiteellinen edesvastuuttomuus niin elämäänsä kuin taiteeseensa nähden. Molemmat olivat vailla suunnitelmaa, raketut kumpikin yksinomaan hetkestä, momentista. Hän vaistoi varmasti tämän lapsiheimolaisuutensa, samalla kun hänen sairas himonsa, kuten Dostojevskyn, ympäröi lapsen eroottisella mielikuvituksella. Ei ole suinkaan sattuma, että hän sekä runonsa että proosansa luonteenomaisimmissa saavutuksissa tuntee lapsena. Yhdessäkään runossa ei hänen synnynnäinen Kullervotunnelmansa ole saanut niin kirouslinkoovaa muotoa kuin runossa Lapsuus; yhdessäkään novelleistaan ei hänen aavistuksensa ole vienyt häntä niin lähelle ihmissielun alkuviettejä, kuin kertomuksessa Tumma ihmislapsi.

Tässä lyhyessä, alun toistakymmentäsivuisessa novellissa on epäilemättä
Oksin koko kohtalotragiikka.

Harmaassa, sateeseen ja lokaan uppoavassa kylässä, jota Oks niin mestarillisesti on kuvannut toisessa novellissaan Kylä, on ummehtunut koulutupa, täynnä raskasta höyryä ja katkua, missä "taivutetaan selkärankoja", "keitetään neitsyeellisiä aivoja", sorvataan väkivaltaisesti pehmeitä lapsensieluja. Mutta näitten mustina pääskynpoikina riveissä kykkivien ihmislapsien joukossa on muuan, jonka aivoissa kasvaa nuori ja villi kotkanpoikanen. Tällä vähäisellä ja synkällä maalaispojalla, jonka silmät olivat kuin kysyvät kuilut, oli "vastalausehampaat", jotka hän sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa iski joka ajatukseen. Häntä vainotaan ja kidutetaan sentakia, mutta se ei estä häntä päästämästä yhä uudelleen teräväkyntistä kotkanpoikaansa vasten vihatun kasvattajan naamaa. Mutta eräänä päivänä hän tekee julkean ja ennenkuulumattoman teon: hänen kotkanpoikansa uskaltaa kajota itse jumaluuteen! "Nyt löi ihmisten kesyttäjä kotkanpojan irtipäästäjää nenälle, suulle ja korville. Sitten heitettiin pieksetty nahka kyläkujalle kuolemaan."

Pahoinpidelty, kapinallinen lapsi sensijaan pakenee ihmisiä ja heidän elkeitään korpeen, missä "taivaan suuret, haikeat silmät eivät himoitse eivätkä nuhtele". Hänet tuodaan kotiin, hän pakenee uudelleen, kahdesti, kolmasti, koko kylän väki hälyytetään etsimään, ja kotiin tuotua hänet suljetaan rangaistukseksi koppiin. Mutta kevään tullen lapsi karkaa vielä viimeisen kerran. "Villin vaellushalun kiduttamana lapsi lankesi jo ensimäisenä päivänä monta kertaa kumoon. Jälkeenjäänyt elintarmo ehätti taas, kiipesi poikaseen, kiskaisi käppyräisen ruumiin mullasta pystyyn ja nelisti huimasti, tätä möhkälettä tärisyttäen, tyrkäten, kuluttaen."

"Kun tuo tumma Jokin taas kerran lapsen pystyyn kiskaisi, oli yö, ja kaikki ympärillä oudompaa ja huvittavampaa. Oli niin itsepäisen vapaata: säpin putoamista ei kuulunut."

"Mutta viheliäinen ääni siellä sisuksissa, suussa ja jäsenissä, — se odottakoon tyydytystään, kunnes kaikki juhlat on juhlittu." —

"Hän ei hakenut mitään, eikä keväällä olekkaan mitään löydettävissä, mikä muistuttaisi mieleen tyhjänpäiväistä syömistä. On vain salaperäinen värinä oudoissa kohdin, unenkaltainen syyhytys, ikäänkuin tikkujen pistävä hipaisu. Ei ole mitään. Kaikki menee ohitse. Kaikki tuntemattomat kouristukset ruumiissa, polte kurkussa, rauhattomuus joka suonessa." — —

"Ei ole mitään erikoista. Hyvä vain, että on sellainen oudon-outo leposija, ja niin tiheät katajat väkevässä savimullassa."

Ja tämä tumma ihmislapsi, jonka vapauden vietti on suurempi elämisenkin intohimoa, kuolee sankarillisesti nälkään, maksaen vapaudenpäihtymyksensä ilman vähintäkään napinaa hengellään.

Sama sietämätön, surmaava ympäristö, ja sen yli kasvavan yksilön traagillinen vapausvaisto on samoin Kylän johtoaiheena. Millaisella vihaisella huolellisuudella onkaan kuvattu tämä saarenmaalainen kylä: "Hukkuva keto kuin häviämäisillään ehtoiseen viluun usvaan, sinisenään jo syyskylmästä ja kuolemisen kivusta. Lakeus luo jo ensimäisiä varjojaan. On raskasta ja tuskallista. — Missä lakeus päättyy, siellä on kuja, ja kujalla sitkeä loka. Likainen on tämän kylätien sotkettu sydän. Likainen ja läpeensä sotkettu jälkien syntymästä saakka, jolloin kaviot ja nälkiintyneitten lapsimukuloitten kantapäät, sorkat, rumat varpaat, puupyörät, virsut tai puoliympyriäinen saappaanrauta sotkivat siihen takertuneen loan. — — Suurella huolimattomuudella on kylä paiskattu keskelle lokaa. — Tässä kylässä näyttää kaikki kumartavan kaiken edessä. Talot tekevät sen puitten edessä, omenatarhat kumartavat kaivonvinttejä. Niin elää kylä syysyössä, niin se viettää samoin suven selkeät päivät ja talven huurteiset ajat. — Odotat, että ilman harmaat huurut hukuttaisivat koko tämän köyhyyden kalvaman kylän potevine naisineen, pöhöttyneine lapsineen, sikoineen likakuoppineen ja ikäkuluine veräjineen. — Mutta usva haihtuu, ja savu kohoo ilmaan, ja tulevat uudet syysillat, vastenmielisyydessään samankaltaiset, uudet yöt ja uudet työt. Mutta ihminen — — — elää kuin taikakehässä, kiroo ja rukoilee jumalaa avuksi, polttaa tupakkaa, pieksee lapsikantturaa, lukee ruokarukouksensa, pesee hyppysensä, kuorii perunoita ja kituu kasvussaan."

Tässä kylässä elävät ihmiset "elukoitten keskellä, pöytien, tuolien ja rukkien välillä ja uunin vieressä." Mutta siellä elää myös nuori poika, joka syysöinä kuljeskelee yksin mustilla vainioilla ja uneksii mailmasta ja ihmissieluista, nähden luhtaniityillä tuhansia kangastuksia. Eräänä päivänä hän on kadonnut tietymättömiin. Ohdakkeet kasvavat hänen jälkensä umpeen, eikä hän ikinä palaja.

Oksin vapauden vaisto on niin voimakas, että sille kaikki järjestetty yhteiskuntaelämä tuntuu sietämättömältä kahleelta, samoin kuten uskonto ja koulu hänestä ovat vain keinoja vapaan ajatuksen sortamiseksi. Jumalan hän on valmis ripustamaan alttarin reunaan, kuten huuhkajan tallin oven yläpuolelle. Kaikki ihmisten yhteys herättää hänessä inhoa ja pakenemishalua; kuten hän suorasanaisessa mieterunossaan, Nimetön eläin, kirjoittaa, hän haluaa "kiskaista henkensä kauemmaksi kaikesta, mikä ihmiselle löyhkää, päästä piskuisten, liesitulien luota suurille vapaille tulille, ja luolasta mihin ihmisen huoku on päässyt, rajattomiin saleihin". Hänen vaistonsa on kulkurin, on maankiertäjän, jonka ihanteen hän elämässään mahdollisuuksien mukaan toteuttikin. Kauniissa ja ylpeän itsetunnon täyttämässä runossa "Jäljettä", on hänen ihanteensa kadota unhoitukseen, katkaistuaan viimeisetkin siteet ja hävitettyään kaikki jäljet. Ja Oksin anarkistinen elämänkatsomus on varmaan sanellut seuraavat sanat:

"Suurenmoista on olla välinpitämätön ja nauraa kaikkea luotua ja kaikkea luomatonta. Pilkata kuolleita, ilkamoida eläviä, se on mailmaahallitsevan voimantunnon latva, se on sen työ, joka on kaikki voittanut eikä enää viheliäisen taivaan alla mitään löydä, minkä edessä kumartua voisi."

Oks oli epäilemättä anarkisti jo synnyltään. Siinäkin hän taas lähenee lasta; kuten lapsen, oli hänenkin hävityshalunsa suurempi kuin rakennushalunsa. Hän oli tullut mailmaan, kuten Strindberg, dynamiittipanos verissä, valmis räjähtämään milloin hyvänsä. Hän ei suotta Kylässä ylistä "pyhää hävittämistä": ("Hyvin huonosti on laita jo silloin, kun ei ole enää kuolemaa eikä syntymää, kun ollaan jo tuolla puolen hävittämisen, pyhän hävittämisen, niin ettei edes särkeminen maksa vaivaa.") Tai kun hän Nimettömässä eläimessä kirjoittaa: "Silloin sysäisit vielä kerran, nähdäksesi verta, rauniokasoja, kidutusta ja jätteitä ja tervehtyäksesi tiedosta: olen saanut tehdyksi kaikkein enimmän pahaa. Herra nielaiskoon mahdollisuuden rakastaa toista tai kuolettakoon ihmisissä jo alkuidussaan senkaltaisen mielialan, missä ei ole enää rattona kidutusta, halveksumista ja kuristamistuskaa."

Häntä huvittaa luoda mielikuva mailmasta, jossa ei ole enää aviota, jossa ihmiset, "linnut, vihreä sammakko, ristilukki, uunisirkka, kaikki olisivat enkeleitä, — kuten työmehiläiset". Ja tässä tulevaisuuden kangastuksessa kiehtoo häntä juuri "seppeleitäkin korkeampi kunnia" olla maanpinnalla viimeinen, itse vapaaehtoisesti lopettaa elämä! Eräänlainen toisinto Tolstoin askeettisesta mailmanlopun ihanteesta virolaisen kyläanarkistin aivoissa!

Hänen asenteensa on alun alkaen yhteiskunnan luonnollisen vihollisen. Hänessä on elämän ja yhteiskunnan lapsipuolen synnynnäinen vastarinta kaikkia parempiosaisia kohtaan, kuten hän Tummassa ihmislapsessa sarkastisesti tunnustaa: "On jotain kaameata ja typerää olla tarmokas, kaunis, hyvä ja kunniallinen." Niinkuin Strindberg loppuun saakka oli palvelijattaren poika, niin pysyi Oks loppuun saakka samana "kahdenkertaisena äpäränä", jota hän niin suurella, mutta väärentämättömällä kyynillisyydellä kuvaa, — joka syntyy krouvirakkaudesta, kasvaa takapihojen löyhkässä, ensimäisenä taiteellisena kasvattajana päihtyneen äidin laulunrenkutus, ja joka näkee isänsä ensimäistä ja viimeistä kertaa hirttonuorassa.

Tämä syntyperä — todellinenko vaiko mielikuvituksellinen? — painaa häntä häpeänä, jonka hän tuon tuostakin vetää esiin lietsoakseen sillä kostonliekkiään. Ja niin leppymätön ja julkea on tämä viha, ettei se sammu edes kuolinvuoteellakaan, vaan leimahtaa yksityisissä runoissa, jotka Oks kahden leikkauksen välissä kirjoittaa kirjankansille, näissä katkelmissa, jotka tuskin enää ovat runoa, vaan voihketta, huutoa, huokausta, kirousta, hänen toivoessaan kykenevänsä kostamaan isänsä tyttärille samalla mitalla äitinsä häväistyksen:

Tean, et enne sündimisi sa julgesid mind emas teotada, tean, et pärast sündimisi ma emaga sain pisarates leotada, äga nüüd on sinu tütred suured, mina helev mees, nüüd on sinu tütred lahti minu ees!

(Tiedän, että ennen syntymääni rohkenit minua solvaista äidissäni, tiedän, että jälkeen syntymäni sain keralla äitini kyynelissä kylpeä, mutta nyt ovat tyttäresi suuret, minä uljas mies, nyt ovat tyttäresi tarjolla minulle!)

Jaan Oksin taide on ääni loasta, on proletariaatin ääni. Epäilemättä hän rakastaa lokaansa, hän viihtyy siinä, tottumuksesta tai luontaisesta kiintymyksestä, pyytäen saada edelleenkin "ylenkatsoa ja nauraa loassaan". Hänellä on sairaalloinen taipumus kuvata kaikkea iljettävää ja inhoa herättävää, hänen vertauksensa ja käänteensä ovat usein etovan vastenmielisiä. Mutta tämä runouden takapihan taimi, rikkaläjällä kasvatettu, rakastaa samalla kauneutta, siitä hänen traagillinen ristiriitansa. Taiteilija on hänen sanojensa mukaan "karmeuden todellinen pappi", — hän, kaikenkapinoitsija, tunnustaa taiteen "Ainoaksi, jota palvellessaan ihminen ei tunne häpeää". (Arvostelevia tunteita.) Hän, jolle hävittäminen on muuttunut intohimoksi, voi toisena hetkenä hartaudella ylistää elämän arvoa "kauneuden syvyyttä". Hän, joka on valmis heittämään jumalan rikkatunkiolle, kirjoittaa seuraavana hetkenä palavat sanat: "Sisääsi tahdon tunkeutua, ymmärrätkö, jumala, sisääsi, vaikka sillä kadottaisin kaiket elämäni".

Kaikki hänen tunteensa ovat ristiriitaisia, hänen heittelehtiessään koko ajan äärimmäisyydestä toiseen. Yksinäisyys, joka äsken oli hänelle ainoa turva ja onni, joka yksin suojeli häntä "pieniltä, vihaisilta ajatuksilta", kalvaa häntä seuraavana hetkenä synkkänä orpoutena. Hän, joka kerran tahtoi olla kaikille: "uppo-outo, tuijottaa kutakin kurkoitettua kaulaa, kuten jääkarhu kameelia", kirjoittaa verhotulla alakuloisuudella ihmisistä, jotka ovat "toisilleen tuntemattomia, outoja, kuten keskenään koivikon koivut". Kuolinvuoteellaan hän on kuulevinaan kuin humuna läpi vuoren toisten äänet, silmännäkemättä. Ja niin hän kysyy eräässä runosirpaleessaan lapsen ja sairaan avuttomuudella: "Mikä on kasvattanut välillemme vuorien ketjun?"

Mutta uupuessaan vastalauseistaan, kapinastaan ja uhmastaan, hän voi huitasta kämmenellään elämää kuten härnäävää kärpästä. On kuin kaukaista kaikua Salomonin Saarnaajan filosofiasta hänen sanoissaan: "Sillä kaikki on mieletöntä: ihminen satunnaisessa tarkoituksettomuudessaan, — ja ihminen määrätyssä tarkoituksellisuudessaan".

Jotain stoalaista tyyneyttä on sensijaan hänen kuolemankäsityksessään, jonka hän ikäänkuin ennakkoaavistuksella on haahmoitellut kertomuksessaan "Vanha matruusi", kuvauksessa vanhasta paatuneesta ja kyynillisestä merikarhusta, joka ajattelijan rauhalla odottaa loppuaan. "Hänessä ei kuolema herätä suurempaa hirmua kuin aamuinen laivanlattian pesu eikä suurempaa mielenkiintoa, kuin ankkurinnosto. Vain hieman kärsimättömyyttä sielussa, että on pakko käydä niin voimattomaksi ennen todellista pysähdystä."

Jaan Oksin elämä oli sidottu syntymään ja kuolemaan, mutta näitten kahden kahleen välillä kohosi hänen elämänsä kaari lyhyeen ja kapinalliseen pingoitukseen.

Oks ei vetoo älyyn, tuskin tunteeseen, vaan tajunnanalaiseen aavistukseen; hän ei kuvaa tunteita vaan viettejä, vapauden, elämänjatkamisen alkuvaistoja. Läpi koko hänen runoutensa kuultaa sairas ja himokas viettielämä. Hän ei tahdo tai ei osaa sulkea sairaita intohimojaan toisiin, vieraisiin minuuksiin, vaan antaa ne semmoisinaan, paljaaltaan, lyyrillisinä, subjektiivisina purkauksina; sentähden on, varsinkin hänen runoissaan, sekä loppusoinnullisissa että suorasanaisissa, eräänlainen hirvittävä ja kyynillinen tunteen alastomuus. Mutta kaikki alastomuus vaikuttaa ensi hetkessä vierastavalta, esteettisinkin, sitä enemmän verhottomat himot.

Nälän suhteen Oks on täysin suvereeni, se on ainoa vieteistä, jonka hän vallitsee, jota hän mainitsee halveksumalla, nimittäen elämää "periodilliseksi aterioimiseksi". Hänen tumma ihmislapsensa ei liioin uhraa ajatustakaan "tyhjänpäiväiselle syönnille", kuollessaan nälkään keväisessä metsässä.

Sensijaan on viha hänelle tervetullut kiihoitustila, hän innoittuu siitä, kuten rakkaudestakin, se hedelmöittää hänen tunteensa ja aivonsa ja panee liikkeelle hänen kuvitusvoimansa. Hän puhuu vihasta, "joka antaa hänelle koko hänen elintarmonsa", vihasta, joka tekee ihmisen nuoreksi uudelleen ja puhaltaa hehkumaan elonhiilet. Hänen tumma ihmislapsensa on "pieni, ylpeä ja vihainen". "Ja silloin halajat, että kaikki ryhtyisivät vastarintaan, pitäisivät ajatuksiasi pikkuisina käärmeinä, silloin tuntee janoa ryhtyä johonkin jättityperään, jättiviisaaseen, johonkin mielettömyyteen, tehdä jotain, mikä vastaasi sadattelee ja taistelee, joka vihastuttaa ja väsyttää." Kuinka täynnä vihan hekkumaa ovatkaan sellaiset runot kuin Lapsuus tai Kadulla!

Alkuperäisin, mutta samalla sairain on Oks kuitenkin kuvatessaan viettiä, joka hänelle on samanarvoinen kuin elämä: rakkautta. Rakkaus on epäilemättä erehdyttävä nimi sille paljaana palavalle, alastomalle alkuvoimalle, jonka ilmauksen Oks näkee kaikkialla. Hän itse nimittää sitä Himoksi. Koko luonto on hänelle sukupuolellinen, itse maasta alkaen ajatuksiin saakka, jotka "kaks'sukuisina muotoina karkeloivat ja toisiaan hedelmöittävät". Hänen mielikuvituksensa kiertää herkeämättä sukupuolellisten tilanteitten ympärillä, mäen kukkulat muistuttavat hänelle raskaita naisia, vakoon kylvetyissä perunoissa ja vesalepissä hän näkee hedelmöitymisen intohimon. Hän kirjoittaa "kiimaisista luhdista ja rivosti humisevista puista", palaten näihin kuviinsa erotomaanin itsepintaisuudella.

"Himossa on elämä itse ja elämänsakka". Oksin suorasanaisilla mieterunoilla on yksi ainoa aihe, ne ovat täynnä ajatusten Astartetanssia. Ja tähän hillittömään, peittelemättömään himoon, joka tuntuu sulattaneen runoilijan koko olemuksen ikäänkuin alkuelementiksi, sekaantuu samalla herjaava ylenkatse, aitostrindbergiläinen naishalveksunta, ei älyllinen eikä harkittu, vaan syvästi vaistottu viha eri sukupuolien välillä, joka ei häviä edes rakkauden ja yhdynnän hetkenäkään. Hän kostaa orjuuden, johon sukuvietti hänet pakoittaa, loppumattomilla solvauksilla, samoin kuin pettymyksen, joka väistämättä seuraa aistien huumetta. Hän nimittää naisia poikkeuksetta "naaraiksi", ikäänkuin joka hetki alleviivatakseen heidän sukupuolellisuuttaan, "ihmiskunnan matelijoiksi". Hänen vanha merimiehensä sanoo vielä kuolinvuoteellaan papille, joka yrittää herättää hänessä sovinnollista mielialaa: "Naisten kanssa tahtoisit minut lepyttää? Älä tuokkaan niitä tänne, mokomia! Milloinkaan en halua senkaltaisia ihmisiä tuntea, ihmisiä, jotka viheliäistä maanpäällistä elämää jatkavat kaikkien kärsimykseksi. — Halveksin heitä filosofian pohjalta."

Ja niin päätyy Oks tässäkin palvonnassaan herjaukseen, pyhänhäväisyyn, oman himonsa esineen häikäilemättömään herjaukseen, ikäänkuin ei keksisi kyllin lokaa, millä ryvettää tätä omatekoista Astarte-alttaria.

"Kaikki ovat samankaltaisia, sekä se, joka ensi hymyjään hymyää, se, joka on saanut kyllääntyäkseen, että se, joka ennen kuolemaansa pyhää ehtoollista nauttiessaan vanhuutensa varjosta nuorta pappia himoitsee. Missään ei löydy toisenkaltaisia, — käy vaikka halki taivaitten ja helvettien ja astu maan päälle, vakoillaksesi yhtämittaa suurilla tienristeyksillä."

Epäilemättä on herjaaminen ollut muuan Oksin suurimpia intohimoja.

Oks oli sekoitus kykyä ja hermosairasta. Hänen luomistyöllään on täysin patologinen ilme, se on sairas, väkivaltainen toiminta, ikäänkuin äkillinen ja sokaiseva verentungos aivoihin. Aivan samoin kuten elämänvietti ehätti hänen tumman ihmislapsensa, nelistäen ja kuluttaen, samoin mahtoi luomispakkokin aika-ajoin ehättää Jaan Oksin, pakoittaen hänen sairaat aivonsa vihaiseen vireeseen, puristaen niistä myrkkyä ja kähyä, — jättääkseen hänet yhtä äkkiarvaamatta. Ei riitä lukea hänen painettuja teoksiaan, vaikka niissäkin tuntuu tämän ryöppyävän, syytävän luomisen merkit. Käsikirjoituksissa sensijaan, joita karsimatta ja järjestämättä ei milloinkaan olisi voinut painattaa, viettää Oksin sairas kirjallinen luomisvietti todellisia orgioita. Täytyy tehdä kieltämättä itselleen väkivaltaa niitä lukeakseen: koko ajan on kuin aluttoman, loputtoman sanaryöpyn alla, johon ajatuskin on hukkua. "Hän loi, kuten tulivuori, joka samalla voimalla sinkoo kohti taivasta sulaa metallia ja tuhkaa", sanoo Jaan Oksista Tuglas. Sivumääriä ajatuksetonta vatvomista, kolminkertaisesti sanoja, sanoja, sanoja, hulluinhuoneen järjetöntä houretta, ja yhtäkkiä kaiken tukahduttavan ajatuskuonan alta kirkas ajatus, niin alkuperäinen, kuin olisi se ensi kertaa ajateltu vasta näissä poloisissa aivoissa. Tämä ajatus voi olla loukkaava, häväisevä, täynnä traagillista sarkasmia ja kyynillisyyttä, mutta se on uusi!

Oks itse sanoo kerran taidetta "fysiologiseksi tarpeeksi, sielulliseksi uloshengitykseksi." Juuri siten on epäilemättä hänen oma taiteensa syntynyt. Hän itse on epäilemättä mahtanut siihen tuiki vähän. Hän ei ole kai milloinkaan muistanut sellaisia tyhjänpäiväisyyksiä olevan olemassakaan, kuten tietoinen työ, taiteellinen rakenne. Voi olla, että hänellä häämöittää jokin päämäärä liikkeelle lähtiessään, jokin kuva, jokin mieliala, jonka hän tahtoo pyytää kiinni, mahdollisesti jokin hämärä juonikin. Mutta hän kulkee tietään kuten lapset, hän poikkee joka suunnalle tien oheen, pysähtyy jokaisen nähtävyyden kohdalla. Niin hän aloittaessaan kertomustaan Koulumestarin hevonen epäilemättä todella on aikonut kuvata juuri tätä hiirakkoparkaa ja sen vaiheita, mutta sensijaan kuvaakin kaikkea muuta, kylää ja kylänmiehiä, niittyjä ja veräjiä, kunnes unohtaa tykkänään sekä koulumestarin että hänen hevosensa.

Kieltämättä kärsivät Oksin teokset kauttaaltaan katkonaisuudesta ja hämäryydestä, joka ei suinkaan aina kätke syvyyksiä, vaan hyvinkin tavallisia ajatuksen matalikkoja. Mutta toisinaan tuntuu Oksin lauseissa, kuten niistä on sanottu, kolme mittasuhdetta, ikäänkuin sanojen merkitys niitten hämäryyden vuoksi olisi joka suuntaan venyvä, avaisi mahdollisuuksia joka taholle. Ja niin tahtoisi nähdä Oksin pitkät yksinpuheluhoureet kuin tiheässä, näkymättömässä seulassa, josta yksitellen ajatusten akanain seasta varisisi selvä vilja.

Hänen sairaissa aivoissaan eivät estävät keskukset kai milloinkaan ole olleet toiminnassa, mikään ei kyennyt hillitsemään tätä rajua koneistoa, sen kerran käyntiin päästyä. Hänen tuotteliaisuutensa lyhyenä luomiskautenaan oli grafomaanin tuotteliaisuutta. Hänellä oli kiire, ikäänkuin olisi aavistanut luomisaikansa, ehkä elämänsäkin lyhyyden. "Sallittakoon ihmisen elää vain vuosi, silloin hän ei nukkuisi eikä kuluttaisi aikaa hautaa varten valmistuakseen."

Yhtä mahdotonta oli hänelle ajatustensa järjestely, suvereenilla huolettomuudella hän jätti sen toisten tehtäväksi. Hän on teoksistaan yhtä huolimaton kuin kala kudustaan, hän jättää ne kohtalon ja sanomalehdentoimituksen huomaan, häviöön tai ylösnousemukseen, se on hänelle yhdentekevä. Miten muut niitten suhteen menettelevät, kenen käsiin ne joutuvat, mitä niistä loppujen lopulta on jäljelle jäävä, — kaikki kysymyksiä, jotka eivät häntä liikuta. Ainoastaan eräässä yksityiskirjeessä Fr. Tuglaselle voi aavistaa jonkinlaisen levottomuuden, joka kuitenkin pikemmin on järkkymätöntä itsevarmuutta: "Seitsemän vuotta sanokoot arvostelijamme, ettei teoksilla ole minkäänlaista taidearvoa, kahdeksantena vuonna on heidän kuitenkin tunnustaminen, että on."

Kuten hän erästä arvostelevaa kirjoitustaan nimittää "improvisatsioksi", niin oli hänen tuotantonsa kauttaaltaan improvisatsiota, kirjoitettu luojaties milloin ja minkälaisten tuiki maallisten aherrusten lomassa, vihkokorjausten, liikearvioitten välissä. On oikeastaan aivan arvoituksellista, minä väliaikoina hän ehti hankkia itselleen senkin esteettisen ja kirjallisen puolisivistyksen, mikä hänellä joka tapauksessa oli.

Hänen taiteensa luonteesta seuraa semmoisenaan, ettei sillä voinut olla minkäänlaista kehitysviivaa, tällä taiteella, jolta puuttuu kokonaan juuri viiva, joka on kokoonpantu ikäänkuin vihan ja himon tuulispäässä, omassa raivossaan kiertävistä pisteistä. Oksin pirstaleinen ajatus ei olisi milloinkaan kyennyt kulkemaan pitkin suoraa viivaa, yhtä vähän kuin hänen kehityksensäkään. Se päättyi itseensä, kuten piste. Hänen henkinen sisältönsä ei ollut luotu elimellisesti kehittymään, ei laajentumaan mihinkään suuntaan, eikä kypsymään siitä raaka-ainestilasta, missä se oli. Se oli luotu vain purkautumaan sellaisenaan, yhdellä kertaa.

Jaan Oks on epäilemättä Noor-Eestin omituisimpia ilmiöitä. Hänellä oli ylimyssielu, köyhälistöruumiiseen kuolemaan saakka kytketty, — ruumis, joka ei koskaan voinut vapautua kyläkujasta ja himosta, ja mielipuolisuuden kanssa kamppaileva sielu, joka kauneuden ikävässään lohduttautui herjauksilla. "He olivat kuin tylsän seipään lävistämät, osaksi maankamarassa kiinni, toisen olemuksen osan karkeloidessa keinuen taivaan alla, kuten rauhaton, siunaamaton uhrisavu." On jotain sankarillista hänen uhmaavassa jumalhäväisijäasenteessaan, on jotain traagillista tässä rujossa kyvyssä, jonka taide on kuin rumuuden uhria saavuttamattomalle Kauneudelle.