V. RIDALA (GRÜNTHAL)

Synt. v. 1885 Muhun saarella Liivinmaalla. Harjoittanut kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil. kandidaattitutkinnon v. 1909. Vuodesta 1910 alkaen viron kielen opettajana Tarton virolaisessa tyttölukiossa. Teoksia: Laulud v. 1908, Kauged rannad v. 1914, Anna Haava v. 1914, Ungru Krahv v. 1915, Merineitsit v. 1918, Saarnak v. 1918.

Ridalan asema Noor-Eestin kirjallisessa kumousliikkeessä on oikeanpuolinen sivusta; mutta oikeastaan hän on yhtä yksinäinen ja harvinainen ilmiö oman ryhmänsä keskuudessa kuin koko virolaisessa kirjallisuudessa.

Paetessaan Realiteettia, romantikkojen vaarallisinta vihollista, Ridala ei päädy yhtä jäisille lakeuksille kuin Gustav Suits Tuulimaassaan eikä yhtä mielikuvituksellisiin maihin kuin ne, mitkä Friedebert Tuglasen levoton fantasia valloittaa. Ridalan runon maata ei ole merkitty millekään mielikuvituksen kartalle. Hän jää tavallaan todellisuuden pohjalle, mutta tämä todellisuus on kaukainen ja useimmille vieras.

Riiasta sata meripenikulmaa koilliseen, Gotlannin itäpuolella, on virolainen saarikolmikko, Saarenmaa, Hiidenmaa, Muhumaa. On jotain näitten saarien sävyssä, kuivissa lakeuksissa ja hietasärkissä, niitten romanttisen sotaisissa aikakirjoissa ja vanhoissa multalinnoituksissa, koko niitten eristetyssä merentakaisuudessa, josta ei kerran tutustuttuaan hevillä vapaudu. Se on erinomaisen yksilöitynyttä ja suljettua kauneutta, kätkettyä karuun, luopääsemättömään luontoon, hiljaista ja diskreettiä. Vuosikausiksi syöpyvät unohtumattomiksi mieleen maantiet valkoisine kalkkikivitolppineen, tuulimyllyt kivijalustoillaan, kansallispukujen punainen ja oranssivärinen kirjavuus kivikirkkojen ympärillä, ja ennenkaikkea alati vaihteleva rannikko, hietarantoja kivikkorantoja, kaislarantoja, äkkijyrkkiä liuskakiviseinämiä, ruohoisia, myyrien asustamia luotoja ja vedenalaisia riuttoja.

Näitten virolaisten saarien runoilija on Ridala.

Hänen pakonsa on samalla palausta; hänellä on saarimaisemansa sekä veressä että aivoissa. Ridalan taide on kotiseututaidetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Se ei ole mitään ylimalkaista maisemamaalausta, vaan tietyn meren, määrätyn rannikon, — paikallistettua siihen määrään, että voisi olettaa erikoista saaristolaiselle ominaista sulkeutuneisuutta maantieteellisen tarkassa taidepiirin rajoituksessa.

Lyriikkansa mailman, jonka kansoittaa kymmenet erinimiset vesilinnut, mutta ei yksikään ihmisolento, Ridala tuntee juurta jaksain, ei kuten matkailija, vaan samalla perinpohjaisella tuntemuksella, tekisi mieli sanoa, asiallisuudella, millä sen tuntee rantakalastaja, luotsi tai kippari. Varsinaisessa lyriikassa hän pysyttelee enimmäkseen rannikolla, mutta hänen kertovan runoutensa näyttämö on aava meri.

Hän tuntee kotisaariensa kasvullisuuden, niitten linnuston, jokaisen väritunnun, joka valon vaihdellessa syttyy ja sammuu näillä lakeilla vesijättömailla. Hän tuntee niitten luonnon kaikkina neljänä vuodenaikana, kaikkina vuorokauden aikoina, vaikka kevät ja kesä sekä ilta ovat ne ajat, joita hän suurimmalla antaumuksella kuvaa.

Hän purjehtii vesiä ja istuskelee hietasärkällä kuin yksinäinen eränkävijä; koskaan eivät hänen silmänsä selitä ihmistä:

Vabana vaevast kui kevade lind, kesk ääretut merd ja ääretut taevast, avar ja kaugemeelne on rind.

(Vapaana vaivasta, kuten kevään lintu, keskellä rannatonta merta ja rannatonta taivasta, avara ja kaukomielinen on rinta.)

Ridalan lyriikan maa on kuin mailma ennen ihmisen luomista. Ja jos joskus ihminen sattuu eksymään hänen yksinäisille rannoilleen, niin hän on vain kuin koristeellinen, mitättömän vähäinen osa häntä ympäröivästä luonnosta, kuten helteessä loikovat työmiehet runossa Kaljudel (Kallioilla), jossa kesäisen keskipäivän raukeus vähillä keinoin on saatu esille, luonnon "hiljainen hetki", jolloin sekä elollisen että elottoman luonnon jännitys hetkeksi näyttää lauenneen.

Usein, hyvin usein, Ridalan maisema on vain yksinkertaisesti maisema, ei muuta, vailla kaikkea salattua vertauskuvallisuutta tai mietesisältöä. Se on yksinkertaisesti nähty, maalauksellisin, väreille herkin silmin, aivan samoin kuin sen näkee maalari kankaalle kiinnittäessään.

Luonteenomainen, ei muodoltaan, vaan juuri maalaukselliselta näkemykseltään on pieni runo Talvine õhtu (Talvi-ilta), Ridalan kaikkein varhaisemmalta kehityskaudelta, hiljainen, hillitty sanamaalaus, leppoisin vesivärein:

Yli tasangon tumman rauhan,
lumen sinisen, lauhan,
luo säteet sammuvan päivän
hohtavan häivän.

Yli lumen laakean, summan, niin tyhjän ja tumman, vain autio tie yli virran vie.

Pajut ruskeat taipuu,
unen varjoon vaipuu,

tien päätä ei näy, rata rekien käy,

läpi päivän palon, kuun kelmeän valon, pois kauas.

Ridalan myöhemmässä runoudessa on paljon tämäntapaisia puhtaasti maalauksellisia runoja. Keskikesän täytelyyttä on sonetissa Suvi:

Nyt metsän varjo vaipuu kultaan kukkain, hyväilyyn heinäin, kedon keinuntaan, helähtää laulun helke yli maan ja puitten, ruohoin, rantain, nurmen nukkain.

Ja hunajaansa huokuu kukkasarjat, kuin kalliit, kukkuraiset maljakot, ja kiihkon huumaa hehkuu kalliot, kun varhain kertyy mahla, kypsyy marjat.

Niin tyyntä, seesteistä ja selkeää, maa, metsät, meri, auvoss' auringon, katveessa kaislarantain kimmeltää,

vain meripääskyin parvi lentoon jää,
suloa täynnä suven pilvet on,
ja taivaan laki laaja, rannaton.

Taikka seuraava _Kevät_sarjaan kuuluva sonetti, muuan Ridalan autereisimpia, täynnä Millet'in tapaista Angelustunnelmaa, näkymättömien iltakellojen kaikua:

Päev veereb, hõhk lööb hämardama, töö põllul lõpeb, koju läheb kari, jääb vagusaks ja vaikseks künka hari, ja loode taevas hõhkub eha kuma.

Ja läbi õhtu hõhu hääletuma, all metsa pardas laiub sume vari, ja kõrgel tõuseb üksik tähe sari, vaid metsad jäävad laulust helahtuma,

kui jättes viimseid kiiri jumalaga nüüd laulu räästad iluhõiskustega veel helahtuvad võsametsa taga,

ja kaasiklinnud laulvad. Muu ei sega, ei vaikust, rahu. Kõik on imevaga, ja taevad helendavad tähtedega.

(Pois päivä vierii, ilma hämärtäypi, jo päättyy peltotyö, käy kotiin karja, niin hiljaiseksi häipyy mäen harja, ja luoteen ilmat illan ruskoon käypi.

Valahtaa metsän reunaan varjo musta, ja läpi illan hämyn hiipiväisen, näet ylhäällä vain tähden yksinäisen, mut metsät helkkyy lintuin laulelusta

Säteille päivän hyvästiä heittäin soi laulurastaan sävel lehdon takaa ja viserryksin nuoren viidan peittäin.

On illan rauba rikkomaton, pyhä.
Ei kuulu mitään. Kaikk' on vaiti, vakaa,
vain tähtitaivaat heloittavat yhä.)

Juuri auringonlaskuaikaa kuvaa Ridala sammumattomalla mielenkiinnolla. Enemmän kuin kolmannes hänen kaikista maisemamaalauksistaan on iltatunnelmia, jollei puolet. Sekin on nähtävästi temperamenttikysymys. V.A. Koskenniemi viihtyy parhaiten öisten katulyhtyjen kellertävän himmeässä valossa, öisen kaupunkitaivaan alla. Ridalan temperamentti taas pääsee täysiin oikeuksiinsa näinä yön ja päivän välisinä hämyhetkinä, "sinisenä tuntina", kuten Rossetti nimittää auringonlaskun jälkeistä hetkeä, jolloin vastaiselta taivaanrannalta sininen väri taas hitaasti alkaa tulvia yli taivaan. Se on luonnon jokailtainen hyvästijättöhetki, täynnä heltymystä ja alistumista, ja erinlainen eri vuodenaikoina, talvella raskas ja murheellinen, kesällä värien tulipaloista karnevaalia juhliva.

Ridala on kuvannut sitä kaikkina vuodenaikoina, mutta enimmän hänen sisintä temperamenttiaan on sentään keväisissä iltatunnelmissa, särkyviä, kuten laineissa kuun kuviot. Sellainen on Kevätsarjan viimeinen sonetti:

Jo joutui kevät. Länteen rusko vajoo,
vain itätaivaan täyttää hohde kuun,
ja hopeoittaa veden, pensaat, puun,
kuin kangastuksiks kaukaisuudet hajoo.

Kuu ehtootähden kuultohonsa peittää ja taivaan holvein takaa loiston luo, ja lahden suuhun syttyy värivuo, kun kiekot hopeiset kuu veteen heittää

Niin herkät värit, välke vetten pinnan, ja kuulto iltataivaan ihmeellinen, vain kaupugista tulten harva tuike,

ja vetten yllä herkeemätön huike. Oi hellyys heilimöivä tyynen rinnan ja pohjattuutta poven, sielun sinen!

Sellainen on myös Luitel (Hietasärkällä):

Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri yksin särkän somerolle jään, kauempana kevään sinertävän tumma meri sammuu kohisevaan ikävään.

Yli luotoin, illan kultaa kuultavien,
kiitää ulapalle kirkuen
lokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien,
yli illan vetten varjoisten.

Niinkuin päivää pakenevaa lännen mailla tavoittaapi purje kalpea, velloo mieli, vaahtoavan öisen laineen lailla, kauas, täynnä tummaa kaihoa.

Ja vihdoin tummavärinen Luiged (Joutsenet), Ridalan ehkä kaunein sonetti, jossa syvä tunnelma särkee puhtaan maalauksellisuuden rajat:

Jo kylmään kevätusvaan päivä raukee kuin uppois ulapat ja taivas, maa, vain metsää, kiviaitaa aavistaa, yön autius kun yli maitten aukee.

Ja on kuin kuuluis lapsen itku kumma, kuin pilvet, meren vaahto vaikerois sinervät seljät, särkät jäiset sois, tajuntas taiottaisi taru tumma.

Soi salmen jäiltä joiku joutsenten, ne kesken untaan kylmään havahtaa, soi sävel niitten vaisu, murheinen,

ja sieluss' sääli vieras vavahtaa, kuin itkis ikäväänsä ihminen, yö ympärillään, alla autio maa.

Tässä runossa soi jo muutakin, kuin vain luonnon itku, siinä on jo olemassa Ridalan runoudessa niin tuiki harvinainen ihminen.

"Ridalan ainoa intimisyys on hänen luontoonsyventymisessään", sanoo A.H. Tammsaare. Oikeampaa olisi varmaan sanoa, että Ridala ilmaisee sisimmän tunnemailmansa yksinomaan luonnon välityksellä. Hän käyttää luontoa tulkkina omille yksilöllisille mielialoilleen, ja ainoastaan ylen harvoin hän on edes yrittänytkään eroittaa sielullista tunnelmaa luonnontunnelmasta.

Hänen tunnelaatunsa on ennenkaikkea sulkeutunut. Epäilemättä on tässä äärimmäiseen viedyssä sulkeutuneisuudessa ei vain saarelaiselle, vaan koko virolaiselle rodullekin ominaista. Ridalassa on paljon erikoisesti virolaista; kaikista nuorvirolaisista kirjailijoista hän on ehdottomasti virolaisin. Virolaista on hänessä hänen tunnelaatunsa raskasliikkeisyys, nousuhitaus, ulkonainen tyyneys, kaikesta hiljaisesta, patoutuneesta voimasta huolimatta. Virolaista on hänessä samoin kaiken välittömän tunneilmaisun supistaminen mahdollisimman vähään määrään, niin, suorastaan sielullinen kykenemättömyys siihen. Se ei merkitse suinkaan tunteen kituliaisuutta, vaan eräänlaista miltei askeettista pidättyväisyyttä tunteen ulkonaisiin ilmaisumuotoihin nähden, tunteen ylen herkkää häveliäisyyttä, jos niin tahtoo sanoa, kuvaavaa koko yhteissuomalaiselle rodulle. Milloinkaan ei voisi ajatella Ridalan harhautuvan kirjallisiin itsepaljastuksiin. On jotain, mitä hän karttamalla karttaa: ensimäisessä persoonassa puhumista. Hänen tähän asti julkaistujen runojensa joukossa on tuskin kymmenkuntaa, joissa esiintyisi sana "minä". Proosassaankin hän hyvin mielellään tavalla tai toisella kiertää ensimäisen persoonan, vaihtaen sen kollektiiviseksi "mentiin", "istuttiin", "tultiin". Häneltä puuttuu lyhyesti kokonaan tunteen näkyvä gesti.

Ja kuitenkin on Ridala syvästi persoonallinen taiteilija, huolimatta näennäisestä subjektiivisuuden puutteestaan. Amiél on oikeassa: Tout paysage est un état de l'âme. Mitään puhtaasti, yksinomaan objektiivista taidetta ei ole olemassa; ei voikkaan olla. Ei ole olemassa mitään täydellistä itsestään irtaumista, oman minän ulkopuolella tapahtuvaa luomista, ei mitään täysin ulkokohtaista aiheenvalintaa. Sielullisen korkeapaineen lait, joitten puristuksesta taide syntyy, pysyvät tosin useimmiten salassa, mutta varmaa on, että runoilijanäkemyksen ja aiheenvalinnan määrää loppujen lopulta kuitenkin kulloinkin vallitseva subjektiivinen mieliala.

On mielenkiintoista lukea Ridalan omaa tunnustusta hänen tutkielmassaan
Anna Haavan runoudesta:

"Yrittäköön runoilija kuvata ulkonaista mailmaa kuinka objektiivisesti tahansa, miten hän sen tehneekin, aina hän kuvaa kuitenkin omia tunteitaan, omia tunnelmiaan, omia mielenliikkeitään, omia heltymyksiään, omaa myötätuntoaan, ajatuksiaan ja mietteitään, omia muistojaan ja kokemuksiaan. Kuinka paljon suuremmassa määrässä tekee sen lyyrikko! Olemme alati itsemme, oman minämme, subjektiivisen mailmamme rajoittamia, kuinka järkkymättä yritämmekin ulkonaista mailmaa katsella, havaita ja toisille antaa."

Ridalan taipumus objektivisoida tunne-elämä on epäilemättä harvinaisen kehittynyt. Hän yrittää todella kerta toisensa jäljestä antaa, vain ulkonaisen mailman, vain ulkopiirteet ja näkyväisyyden. Hän maalaa rannikon aamuisen heräämisen, jolla ei ole yhtään katselijaa, havautuvain lintujen hiljaiset viserrykset, himmeät, usvaan uppoavat tähdet. Yksikään sana ei muistuta inhimillisen tunteen läsnäoloa, näennäisesti ei ole olemassa muuta kuin maisema sellaisenaan. Tai hän antaa kahdessatoista Kevätsonetissaan kulkea ohi keväisen panoraman, joka alkaa tulvavesillä ja aavistelevilla valovivahduksilla ja päättyy täysikevään kuudaniltoihin. Kuinka erinomaisen runsas onkaan näissä soneteissa ulkonaisen havainnon yksityiskohtainen rikkaus, joka näyttää sulkevan pois piiristään tarpeettomana tai asiaankuulumattomana inhimillisen sielun. Palaavat vesilinnut, keväiset tiet, metsät, vedet, muurahaiset polulla, — kaikki saavat säkeistönsä. Ilman jää vain inhimillinen tunne, paria runoa lukuunottamatta, joitten viimeinen säe ikäänkuin tulkitsee koko runon tunnesisällyksen inhimilliselle kielelle.

Eivätkä nämä runot kuitenkaan ole mitään taiturimaisia valokuvia. Miten realistisesti, miten maalauksellisesti nähtyjä ne lienevätkin, miten usein ne näyttävät rajoittuvan yksinomaan ulkopuolisen luonnon kuvaukseen, ne eivät ole muuta nekään, kuin luontoon siirrettyjä sielullisia mielialoja ja tunnelmia, runoilijan sielun sisäisestä liikkeestä riippuvaisia. Kevätsarjan kaikki kaksitoista sonettia ovat täynnä hienoa, miltei näkymätöntä ja autereista erotiikkaa, joka on keväisten maisemien yllä aineettomana ja kuitenkin oleellisena, kuten tuoksu, ilma ja valo.

Ei ole minkäänlaista mystiikkaa Ridalan runouden keskeisimmässä tunnossa, hänen niin kehitetyssä ja viljellyssä luonnontunteessaan. Hänellä ei ole luontoa kohtaan panteistin palvelevaa hartautta, joka jokikisessä hietajyväsessäkin näkee jumalallisen ilmestyksen, ja jolle luonnonpalvelus on osa jumalanpalvelusta, kuten Tagorella. Eikä hän myöskään näe luontoa missään romanttisessa, satumaisessa valossa, kaikenlaisten yliluonnollisten olioitten kansoittamana, kuten suomalainen Larin Kyösti korpimatkoillaan. Hänelle ei ole olemassa keijukaisia, haltijoita, vedenneitoja tai metsänpeikkoja, ei minkäänlaista metsän tai meren mysteeriota. Luonto on hänelle enimmäkseen reaali todellisuus, se ei esiinny hänelle suurina kaikkeuden symboleina, eikä hän lähesty sitä kuin jumaluutta, vaan kuten vertaistaan. Kosmillisuuden tunto, joka silloin, tällöin avartaa hänen runonsa, ei sekään ole mitään metafyysillistä alkujuurta, sekin kasvaa esiin vain maisemain mittasuhteitten suurentuessa koko avaruutta ja kaikkia taivaankappaleita käsittäviksi. Ridalan suhde luontoon on sensijaan hyvin läheinen; yhdyselämässä, jota hän herkeämättä viettää sekä elollisen että elottoman luonnon kanssa, on kuin atavistista aavistusta niiltä ajoilta, jolloin ihminen vielä eli luonnon välittömässä yhteydessä.

"J'aime le monde extérieur", — rakastan mailmaa näkyväistä, — nämä Gautier'n sanat voisi sovittaa Ridalankin runouteen. Ja kuitenkin puuttuu Ridalan runoudesta kaikki varsinainen sensualismi. On jotain viileää ja koskematonta, äärimmäisen diskreettiä tunne-elämässä, joka kuultaa läpi hänen värikkään saaristorunoutensa, taipumuksessa väliväreihin ja hillittyihin värisointuihin, huolimatta havainnon kouraantuntuvasta asiallisuudesta ja aistittavuudesta. Tämä luonto on aistein nähty, olematta itse silti aistillinen. Siinä ei ole mitään abstraktista, mutta siihen kätketty tunne on sittenkin yliaistillinen. Sille on aivan tuntematonta sensualismin valkohehku, joka myöhemmin virolaisen naisrunoilijan Marie Underin soneteissa vetää koko luonnon helteeseensä.

Voi olla, on juuri inhimillisen aistielämän miltei täydellisessä olemattomuudessa muuan Ridalan runouden ja runoilijaluonteen suurimpia rajoituksia. Rajoitettua on Ridalan runous jo sellaisenaan, aihepiirinsä takia. Hän on tätä aihepiiriään, — merta ja saaristoa, — joka varmaan kuuluu hänen kaikkein varhaisimpiin vaikutelmiinsa, vuosien kuluessa suuresti syventänyt, mutta ei vielä kertaakaan lyriikassa eikä liioin epiikassa edes yrittänytkään sen ulkopuolelle. Ridalan pääominaisuuksia on epäilemättä juuri vaikutusten vähälukuisuus ja suuri pysyväisyys. Hänen sielullinen rakenteensa, johon muutamat harvat vaikutukset ikäänkuin elinaikaisesti ja eriämättömästi iskeytyvät, on samassa määrin suljettu ja vastaanottamaton vaikutuksille yleensä. Hän pitää lujasti kiinni alkuotteestaan, ja ero hänen kahden runokokoelmansa Laulud (Lauluja) 1908 ja Kauged rannad (Kaukaiset rannat) 1914 on pääasiallisesti muodossa eikä sisällyksessä.

Ridalaa on syytetty temperamentin puutteesta. Se on kokonaan väärin. Ridalalla on päinvastoin erittäin selvä ja varmaviivainen temperamenttinsa. Mitä Ridalan runoudesta sensijaan turhaan etsii, on varsinainen dionyysinen piirre. Ridalan runous ei tunne riemun eikä tuskan päihtymystä. Se ei tunne liekkinä palavaa intohimoa, kaikkihukuttavaa huumetta, ristiriitaisten, toisiaan polttavien tunteitten ihanaa sekasortoa, luonnon suurten alkuvoimain hedelmällistä, ja autuuttavaa kamppailua ihmisen sielussa. Siinä ei milloinkaan ole vihlovia, särkeviä sointuja, ei milloinkaan sielun huutavaa hätää eikä varsinaista kärsimystä. On kuin olisi tämän hengen tasapaino niin luontainen, niin itsestään järjestyvä, ettei mikään jaksa sitä järkyttää. Se ei kärsi, yhtä vähän kuin itse luontokaan. Alun alkaen se on ikäänkuin ulkopuolella inhimillisten intohimojen ja halujen, ylimyksellistä, itselleen elävää kosmillisessa rauhassaan. Luonnolla ei ole Ridalan edessä yhtään salaisuutta, mutta inhimillisessä sielussa on vielä paljon alueita, paljon inhimillistä, "allzumenschliches", joka vielä on tuiki vierasta tälle hienolle ja alkuperäiselle, miehekkäälle ja askeettiselle runoilijahengelle. Ridalan runouden soinnut ovat syviä ja hiljaisia, mutta eivät vielä kyllin inhimillisiä. Ja taiteilijan sielu on kuitenkin kuin Bethesdan lähde, vasta veden sekoituttua se saa lääkitsevän, parantavan voimansa. Syvimmin tehoo aina taide, jonka takana aavistamme ihmisen, lankeevaisen, kuten me itse, kärsivän, kuten me itse.

Suurin runous on aina Phoenix linnun sukua: se syntyy liekeistä.

Ridalan runouden suurin erikoisuus on kuitenkin kielessä. Ridala ei ole runoilija ainoastaan virolaisten saarien, vaan myöskin Wiedemannin sanakirjan armosta. Hän on kielentutkija, samalla kuin runoilija, vielä enemmän, hän on käytännöllinen kielenuudistaja, vaikka vähemmän hyökkäävä kuin Aavik. Hän ei ole suotta jo varhaisimmassa nuoruudessaan valvonut yökausia Wiedemannin suuren virolaissaksalaisen sanakirjan ääressä, kuten jännittävän romaanin. Hänen erikoisuutensa on kai alun alkaen ollut niin alleviivattu, että yleiskieli ei ole sille riittänyt; se on luonut oman erikoiskielensä.

Ridalan runokieli ansaitsisi oman tutkielman sinänsä, tämä äärimmäisen yksilöllinen, millekään muulle kielelle kääntämätön, murre- ja paikallissanoista rikas kieli, jonka vaikeatajuisuutta vielä tukee ylen raskaspoljentoinen sanonta. Se ei ainoastaan edellytä Virossa tuiki tavatonta kielen koko sanavaraston tuntemusta, vaan aivan erityistä herkkyyttä sanan soitannollisille ja maalauksellisille arvoille. Ridalan runoudessa kieli elää omaa erikoista elämäänsä, se ei liity eroittamattomasti runon elimistöön; sillä on vielä lisäksi oma olemassa-olon oikeutuksensa. Ridalaa varten voisi luoda sanan logofiili. Ridala on esimerkkinä siitä, että sanojen kokoilu voi muuttua intohimoksi, kuten mikä muu keräilykiihko tahansa. Hän kerää sanoja, mitä eriskummaisempia, mitä harvinaisempia, sitä parempi, kuten muut keräävät vanhoja kirjoja, vanhoja rahoja tai mitaleja. Hänen runoutensa on kuin vanhanaikuisten sanojen ja muotojen antikvariaatti. Hän kaivaa ne esiin, kuten muinaistutkija löytönsä, sanakirjan unohduksesta tai murteitten muurin takaa. Kuten muutamat italialaiset runoilijat, niin Ridalakin liittää kirjoihinsa aina vähäisen sanaluettelon, jossa kaikkein oudoimmat sanat on selitetty. Se ei puutu yhdestäkään hänen kirjoistaan, olkoon sitten kysymys käännöksestä, kuten D'annunzion l'Innocente tai alkuperäisestä.

Ridala tuo runouteen mukanaan koko virolaisen saariston paikallissanaston, ranta-asukkaan, kipparin ja kalastajan erikoissanat, tuntemattomia mannermaalaiselle. Ridalan runoista voisi poimia kokonaisen sarjan vesilintujen nimityksiä ja mitä erilaisimpia onomatopoeettisia sanoja, luonnon ääniä, meren kohinaa, lintujen ääntelyä kuvaavia. Hän harrastaa kuvaavaa sanaa, sentähden on adjektiivien runsaus hänen runokielessään harvinaisen suuri. Hänen kielensä on sitäpaitsi rikas synonyymeistä, hän tietää puolikymmentä toisintoa kullekin sanalle, kirjakielen tuntiessa vain yhden. Ja varmaa on: jos hänen on valittava kahden sanan välillä, joista toinen on yleisesti tuttu, toinen tuntematon, niin hän empimättä valitsee vieraamman, vaikka sillä ei olisi mitään soinnullisia etuja toisen rinnalla.

"Filologista kauneutta", sanoo Ridalan runoudesta muuan nuorvirolainen. Ja toden teolla, näitten maisemamaalausten runollinen kauneus on toisinaan vaarassa jäädä filologisen kauneuden varjoon. Kieli puhuu ikäänkuin liian äänekkäästi Ridalan runoudessa, se vaatii liian paljon huomiota itselleen, siinä vainuaa aina propagandaa, runoudelle vierasta ainesta, silloinkin kun se ei liene siksi tarkoitettu. Se on liiaksi etualalla, liiaksi valta-asemassa, sen vaikeatajuisuus tuntuu joskus liialliselta alkuperäisyyden haeskelulta tai tahalliselta välinpitämättömyydeltä lukijaa kohtaan.

Tämä kieli on vaatinut työtä tekijältään, mutta sen pahempi, se vaatii sitä lukijaltakin. Yhdeksänkymmentäyhdeksässä tapauksessa sadasta ei nykyaikuinen virolainen esteettä voi lukea Ridalaa, siinä suhteessa ovat hänen pienet sanakirjansa välttämätön paha. Hänen runoutensa tuottaman nautinnon täytyy useimmissa tapauksissa kulkea älyn kautta, sen lukeminen vaatii erikoista älyllistä ponnistusta. Mutta juuri tämän edelläkäyvän erittelevän työn takia pääsee Ridalan runoudesta helposti haihtumaan runouden sanoilla selittämätön, välitön tuoksu, bouquet.

Ja kuitenkin: Ridala ei olisi Ridala ilman kielipanssariaan. Juuri kielessä ilmenee hänen eristäytynyt, yksinäinen runoilijaluonteensa, hänen selvästi epäyhteiskunnallinen piirteensä, joka tosin ei puhkea ihmisvihaksi eikä halveksunnaksi, mutta kuitenkin osoittaa vahvaa taipumusta sisäiseen erakkoelämään. Eikä voi kieltää: jotain suvereenia, omillaan toimeentulevan ihmisen riippumattomuutta on kielimuurissa, minkä Ridala kuin tieten, taiten nostattaa runoutensa mailman ja lukijakuntansa suuren enemmistön välille; ylimyksellistä huolettomuutta ajasta ja yleisöstä, ehkä sisimmässään oikean runoilijan lujaa omanarvontuntoa, jolle on yhdentekevää, miltä sukupolvelta lopullisen tunnustuksensa saa, omilta aikalaisiltaan vaiko vasta vielä syntymättömiltä. Ridalan kieli kuvastaa sekin hänen, kuten sanottu, ehkä kaikkein olennaisinta ominaisuuttaan, tunteen sulkeutuneisuutta.

Samaa ominaisuutta kuvastaa myös hänen runoutensa muoto. Ridalan runouden muodollinen kehitys on käynyt Laulujen hapuilevista ja osaksi vapaista runomitoista kohti yhä suurempaa muodon ankaruutta, eikä se levähdä, ennenkuin on rakentanut sonetin ristikkoportin, josta Bertel Gripenberg runoilee, viileimmän ja ylhäisimmän kaikista runomuodoista.

Kaukaisten rantojen runoista on enemmän kuin puolet sonetteja.

Ei ole suinkaan sattuma, että Ridalan runo, kypsyysasteelle ehdittyään, ennenkaikkea valitsee ilmaisukseen juuri sonetin. Sonetti on epäilemättä jo sellaisenaan tarjonnut tarpeellisen välimatkan, eristäytymisen, joka Ridalalle on välttämätöntä, hänelle, jonka tunne harvoin ehtii edes sanoihin saakka. On jotain itse sonetin rakenteessa, sen ylen sitovassa säännöllisyydessä, sen täsmälleen lasketussa, tarkkamittaisessa arkitehtuurissa, mikä ikäänkuin patoo siihen suljetun tunteen. Se voi tulkita kuinka kiihkeää tuskaa, kuinka hehkuvaa hekumaa tahansa, mutta niin tuska kuin huume tunkeutuu kuin säkeitten ristikkoportin takaa. Etäisyys, distanssi, johon sonetti loitontaa lukijansa, ei häviä hetkeksikään, sonetti on runoudessa tunteen aallonmurtaja.

Ridalalle on sonetti epäilemättä varustus toisten lisäksi, vielä muuan muuri, millä hän suojelee sisäisimmän tunne-elämänsä luopääsemättömyyttä. Mutta samalla on sonetti epäilemättä vaikearakenteisuudellaan kiihoittanut hänen taituruuteen ja muotokulttuuriin pyrkivää runokykyään. Niinkuin hän myöhemmin eräässä suuremmassa kertovassa runoelmassaan ei ole säikkynyt englantilaista stanzia, niin ei hän näy hetkeäkään epäröineen siirtäessään sonetin viron kieleen. Ridalan sonetit ovat kieltämättä suuria taituruusnäytteitä. Nuorvirolainen J. Semper on oikeassa sanoessaan: "Ei ole yhtäkään epätäydellistä loppusointua tässä kokoelmassa. Ei yhtään hämärää, utuista ääriviivaa. Kaikki on selkeää, läpikuultavaa, varmaviivaista. Säkeistöt ovat marmoripalasia, kaikki samalla tavoin hiotut." Runorakenteelliselta kannalta ovat Ridalan sonetit moitteettomassa muotopuhtaudessaan klassillisinta lyriikkaa, mitä viron kielellä on kirjoitettu. Niitten vaara onkin ehkä juuri muodon erinomaisessa täydellisyydessä, joka niin helposti voi saada vähäisen akateemisuuden vivahduksen. Kuinka monta vertaa huolimattomampi, vaivattomampi, mutta samalla elävämpi onkaan Marie Underin virolainen sonetti!

Ridalan runo näyttää muuten viihtyvän yhä raskaammissa, yhä pitemmissä poljennoissa. Hän rakastaa mahdollisimman pitkää ja venytettyä runosäettä, flegmaattista tahtia. Säe kiertää ja kiertää kuin köynnös, ennenkuin vihdoin puhkeaa loppusoinnuksi. Ja toisinaan, vaikka ei suinkaan aina, on sillä toivottu tehonsa. Niin voi esimerkiksi komea runo Nägemus (Näkemys) ensi lukemalta vaikuttaa ylen raskaskulkuiselta. Mutta useammin lukiessa alkaa juuri poljennon raskasliikkeisyydestä selvästi tuntua runossa kuvatun tuulettoman keskipäivän pitkät ja laiskat mainingit, joita laivan kone vaivalloisesti puhkoo. Sisällyksen ja muodon välillä on elimellinen side ja sopusointu.

Hyvin suuresti on Ridalan runouden muodolliseen kehitykseen varmaankin vaikuttanut hänen varhain herännyt romaanilaisen, ennenkaikkea italialaisen runouden harrastuksensa, jonka näkyvänä todisteena ovat käännökset Divina Commediasta, Foscolon, Carduccin ja Leopardin runoista. Epäilemättä on Ridalan runonäkemyksen selvässä plastillisuudessa, joka ei koskaan peity metafyysillisiin ongelmoihin, hänen kypsyneen runoutensa tinkimättömässä, ankaran kirkkaassa muodossa latinalaisen hengen heijastusta.

Niin ovat siis sekä Ridalan runouden kieli että muoto liittoutuneet estämään sen nykyistä tai tulevaa yleistajuisuutta. Se tulee päinvastoin kaikesta päättäen vastaisuudessakin olemaan harvojen runoutta. Näissä runoissa ei ole mitään suurta yleisöä varten, ei yhtään liikettä, joka vetoisi joukkojen suosioon, ei yhtään korostettua sanaa. Mutta hiljaisessa kauneudessaan, realistisia havaintonsa yksityiskohtaisessa tarkkuudessa, suuripiirteisiä syvässä luonnontunnossaan, johon mahtuu uskonto, mahtuu ihminen, mahtuu erotiikka, on niissä jotain luonnon tyynestä ja läpi aikojen soivasta suvi-iltasinfoniasta.

Sille, joka tuntee vain Ridalan varsinaisen lyriikan hartaan ja hiljaisen taiteen, tämän l'art en silence, sen rauhalliset rannikkonäyt ja temperamentin tyyneyden, on hänen epiikkansa epäilemättä yllätys. Ei vain äänilaji, itse soittokone on toinen. Kertovassa runossa Ridala vaihtaa runoutensa vaimennetun sordiinisoiton muinaisvirolaiseen sotasarveen.

Luonnonpalvojasta, päivänlaskumielialojen passiiviseen nautintoon painuneesta uneksijaerakosta tulee yhtäkkiä soturi. Ridala ei suotta ole vanhojen virolaisten vikingien, saarelaisten, heimoa, entisten merenvaltiaitten, jotka aikoinaan pitivät Itämerta kauhussa ja herruudessa ja polttivat vieraita, merentakaisia kaupunkeja. Niinpian kuin eepillinen aines pääsee hänen runouteensa, tuntuu heti esi-isäin sotaisa perintö. Vanhat heimovaistot murtautuvat läpi nykyaikaisen ihmisen sielullisten sivistyskerrosten. Ridalan epiikka on täynnä myrskyä ja tappoa, aseitten kalsketta ja taistelukuvauksia.

Paettuaan ennen Realiteettia, Ridala pakenee nyt koko nykyaikaa. Nykyaikaisella yhteiskunnalla, nykyisillä elämänmuodoilla ei ole Ridalaan nähden minkäänlaista runollista vetovoimaa. Kuten hän Näkemys-runossaan uudenaikaisella höyrylaivalla matkustaessaan yhtäkkiä kangastuksena näkee muinaissaarelaisen, neliskulmaisin purjein kiitävän sotahaahden, samoin hän pakenee ajassa, niin kauas kuin Viron historiassa pääsee, ja vielä hiukan kauemmaksikin, puolittain esihistorialliseen, pakanalliseen mailmaan, sotaretkien, naisen ryöstön ja heimotaistelujen aikaan, balladeissaan Merenkuninkaat ja suuressa eepillisessä runoelmassaan Merineitsit. Tahi hän yrittää herättää henkiin keskiaikaisen omankäden oikeuden ja rantaryöväyksen kauhut seitsenlauluisessa Ungrun kreivissä, (Ungru krahv ehk Näckmansgrund), tarinassa suuripiirteisestä rantarosvosta, joka vuosikausia harjoitti julmaa ammattiaan Hiidenmaan matalikoilla.

Hyvin kuvaavaa Ridalalle on epäilemättä tämä vastustamaton veto kaukaisiin aiheisiin. Se kuuluu oleellisesti hänen runoilijaolemukseensa; se on kolmas ainesosa hänen runollisesta kolminaisuudestaan, jonka muina osina on luonnontunne ja filologia.

Vasta tällöin, joutuessaan kosketukseen etäisten, menneitten aikojen kanssa, Ridalan runous vihdoinkin kohtaa ihmisen. Mutta Ridalan ihmisillä, näillä parilla jylhällä soturihaahmolla, taistelujen punainen sädekehä ja eräänlainen synkkä syyn varjo ympärillään, ei ole paljoakaan tekemistä nykyaikaisen ihmisen kanssa. He ovat syntyneet tyylittelevästä, koristeellisesta näkemyksestä, niin Haugas, "mustakulmainen kuningas", niin Ungrun rikollinen kreivi, niin ylkänsä surmaajalle ja ryöstäjälleen antauva merenneiti, Ingeri. He ovat runollisia visioneja. Merenkuninkaat-balladien ihminen on sitäpaitsi kokonaan kollektiivista laatua, on heimoa, rotua eikä yksilö.

Heroismi kuuluu kieltämättä virolaisen psyyken suurimpiin harvinaisuuksiin. Virolaisen kansanrunon ja kansantarun ihanne oli ruumiillinen väkevyys, sekä Kalevipoeg että Suur-Tõll olivat atleetteja, ja ainoa ala, millä virolaiset tähän asti ovat saavuttaneet mailmanmaineen, on Lurichin ja Hackenschmidtin tai Abergin painimatto! Ridalan muinaissaarelaisissa, verisissä sotarunoelmissa tuntuu selvästi halu korostaa rotunsa heroisia ominaisuuksia, näyttää se toimivassa, voitokkaassa osassa, valloittajina ja sankareina.

"Seitsemänsatavuotinen orjuus" alkaa jo olla ikävä ja kulunut kuvalaatta, on epäilemättä jo aika virolaistenkin saada uusi ja ehompi kuvakirja menneisyydestään, — kansanpedagogiselta kannaltakin katsoen. Sekä kansoille että yksilöille on edullista uskoa polveutuvansa sankareista ja jumalista! Ei voi tosin sanoa Ridalankaan kovin suuressa määrin onnistuneen laajentamaan virolaisen rotuhengen heroismia; hänenkin soturiensa yliote on ruumiillista voimaa. Mutta joka tapauksessa on hänen muinaissaarelaisten runoelmiensa hyökkäävässä asenteessa jotain, mitä voisi nimittää virolaisen renessanssin hengeksi, myönteinen ja optimistinen usko heimonsa elinvoimaan.

Kiinteimmän ja taiteellisimman ilmauksensa se saa Merenkuninkaitten ensimäisessä osassa:

MERENKUNINKAAT.

I.

Vihaa Manivalta palaa, miettii, miten saksat lyödä, tuumii verikoston työtä, ryöstää Riiat, Väinät halaa.

Käski laivat lainehille,
laivaan sotaurhot vankat,
muonaa mukaan kuormat sankat,
suori miehet sotasille.

Toitottivat sotatorvet,
kilvet kimmelsi ja odat,
vainon ilo täytti kodat,
riemun raiku kaukokorvet.

Jumalille uhri tehtiin,
arpa antoi enteen hyvän,
lupas voiton lähestyvän,
Taara taipuisaksi nähtiin.

Purjeet paisuivat, vuot sousi,
huojui, vaappui mastot, pielet,
syttyi soturien mielet,
vieraat rannat kaukaa nousi.

Laski valkamahan laivat,
Väinän suuhun, Riian alle,
viris viha kaikkialle,
alkoi verivainon vaivat.

Rannan täytti miesten parvet
kilven kilo, keihään tuike,
melu, häly, huudot, huike,
raikahtivat vainosarvet.

Väki ryntäs Riikaa kohti,
kera kirveet, seipäät huimat,
touvit, paterellit tuimat,
nuijat nousi, kirveet hohti.

Keihäät, kivet kimposivat,
veren hurme huppelehti,
saaliin jakoon surma ehti,
muurit, vallit varisivat.

Vallihautaan kuolleet peittyi,
kaatui Saksan sulhot sorjat,
niinkuin lehdet Lätin orjat,
veren löyhkä ilmaan heittyi.

Vihdoin muuriin murtui rako,
sortui varustukset veteen,
pantiin sinne sillat eteen,
saksat valtas kauhu, pako

Kaupunkihin ryntäs väki,
herrat, orjat katuun heitti,
kaatuneilla kadut peitti,
tappoi miehet, keitä näki.

Paljaaks Riian rajat ryösti,
ajoi karjan, ryösti varat,
kalut, kavot, lapset arat,
talot tulenliekkiin syösti.

Kotiin purjehtivat laivat jumalille uhrin tuomaan, peijaat, voittojuhlat juomaan, unhoittaen vainon vaivat.

Omituisen vastakohdan muodostaa Ridalan eepillisissä runoelmissa, kuten sanottu, taipumus kauhunäkyihin ja verta tiukkuviin kohtauksiin. Mistä salatusta, tajunnanalaisesta pohjahetteestä kummunneekaan tällainen "veren ilo" runoilijalla, joka eräässä kevätsonetissaan varoo tallaamasta polulla muurahaista tai pelkää jalanastunnallaan karkoittavansa pesästä vesilinnun! Ungrun kreivin pari keskimäistä laulua ovat niin kukkuroillaan veriorgioita ja joukkomurhia, etteivät ne suinkaan pysy esteettisyyden rajoissa. On kuin haluaisi Ridala ilmaista tämän puolen itsestään niin ulkokohtaisesti kuin suinkin, ei koskaan omissa nimissään. Ja kuitenkin kätkeytyy tähän runoilijaluonteeseen kieltämättä pisara julmuutta ja verennautintoa, — sama piirre, joka esim. Heinrich v. Kleistillä on vallannut niin kaikkeavarjoavan aseman.

Seesteistä lyyrillisyyttä ja Ridalan epiikalle luonteenomaista kauhukuvausta sekaisin on hänen tähän asti suurin teoksensa, kansanrunon tyyliin rakettu Merineitsit, Merenneiti, runoelma 20 laulussa.

Aihe on kaikkien maitten ja kaikkien kansojen tarustossa esiintyvä naisen ryöstö. Saarenmaalainen sankari ja heimopäällikkö Haugas ryöstää purteensa Kaukosaaren ihanan Ingerin, surmaa kaksintaistelussa hänen takaa-ajoon rientäneen ylkänsä, haudaten hänet soturille tulevin peijaisin merelliselle luodolle, ja vie Ingerin voittosaalina kotiinsa. Sama aihe, joka kohtaa niin monessa Kantelettaren ballaadissa, Vedennoutaja Annissa, Annikissa ja Kestissä, — aihe, ikivanha kuin itse runous.

Ridala ei ole käynyt käsiksi tähän aiheeseen suinkaan nykyaikaisena kirjailijana. Päinvastoin, hän on nähtävästi tehnyt kaikkensa, poistaakseen itsestään kaikki nykyaikaisen ihmisen ja meidän päiviemme runoilijan traditsiot ja vaistot. Hän ei ole yrittänyt ainoastaan uudestaan sukeltautua arkaiseen aikaan, vaan myöskin syntyä uudestaan arkaisena runoniekkana, yhtenä kansanrunon lukemattomista runolaulajista, joitten kollektiivisen luomistyön hedelmä on muinainen kansanrunous. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ole ollut kaataa uutta viinaa vanhaan leiliin eikä elävöittää vanhaa aihettaan uudenaikuisen hengen sisällyksellä. Sekä sisällyksellisesti että muodollisesti hän tahallaan pysyttelee primitiivin runouden rajoissa. Hän ei ole tehnyt mitään koetta nykyaikaistuttaa edes kansanrunon vanhaa mittaa, kuten Erkko tai Eino Leino; hän ottaa sen käytäntöön semmoisenaan, kaikkine hyveineen ja heikkouksineen, tekemättä minkäänlaisia myönnytyksiä nykyaikuisen lukijan lyhyyden vaatimukselle.

Näytteeksi, kuinka lähelle Ridala pääsee kansanrunoa, olkoon XIII laulu:

TAISTELU.

Saari silmähän sinerti, yleni merestä luoto, kari laaja lainehista. Heloitti heleät heinät, puunsi pensahat punaiset, ruohot ruokoiset viherti, kivipaadet kangasteli, yli rannikon rosoisen, mihin laine laskeuvi, tyyntyvi merien tyrsky, hiekkarantaa huuhtoessa, somerikkoa soraista. Kasvoi kukkia karilla, heinät heljät heilimöitsi, tulikukkaset kumotti, meritähdet tuikahteli, sinerti siniset kellot, laajan hietikon laella, kiviraunion rajoilla, kussa pääskyt kaartelivat, kajersi merikajavat.

* * *

Mereaneiti, Saaren tytti, Inkeri ihana impi, näki veljensä vesillä, emonlapsen lainehilla, alla salmen, alla saaren, seljällä sataman suuren Jo tulevi, jo näkyvi, veli uljas ja verevä, ylkänsä ylihyväinen, yljän laiva laajalaita, veljen vetreä venonen.

* * *

Jo läheni yljän laiva, yllätti ylinen pursi, työntyi Haukan soutotielle, satalaitaisen sivuhun, perähän punaisen purren. Keula kuohui, parras paukkui, melat katkesi merehen, mastopuitten murtuessa, satalaitaisen laelle. Huusi miehet hyljehiipat, ärjähti väki vihainen, sotarahvas rautapäinen, keulan alta keltapurren, perästä venon punaisen, uuden haahden ulkopuolla. Kylki kylkehen kalahti, laita laitahan läheni, haka tarttuvi hakahan, parras painui partahasen. Yltyi ylkä hyljepäinen, punapaita, keltakaapu, kumerkilpi, rautareisi, tummatukka, säihkysilmä, nousi miekan mittelyhyn, otaraudan otteluhun perimmälle tuhtopuulle, keulan kultaisen kehälle, punapurren partahalle. Välkähytti veitsellänsä, tuikkasi tuliterällä kohti miestä mustahiusta, mustakulmaista urosta, itse huusi, huikahutti, soimaten sanan sanovi:

"Minne kiire kurjan miehen, kunne koira kulkenetkin, salateitä seilaellen, pahoin merta matkaellen? Poistu, rosvo, purrestasi, merihaukka haapiosta, tahtonet komean koston, verihinnan vaivastasi. Sua vuotin vuotta monta, purjehdin pysähtymättä pian seitsemän suvea, kohta kahdeksan kevättä, meren selvällä selällä, vaahtopäisillä vesillä, luodot laajat, saaret suuret, meren varjovalkamatkin, sua, vaara, vaaniessa, hakiessa, miesten hukka. Toki tahtonet tapella, naisten nauru, miesten murto, susi suulas, ilkkusuinen, merikoira koukkukynsi!"

* * *

Haukka keulahan karahti, urho uljas vuotehelta, vierelt' Inkerin ihanan, vyöstä veitsensä vetäisi, luunpurijan lantehelta, miekoin iski merten miestä, punapaitaa puukollansa, rautasäärtä säilällänsä, tummatukkaista tavoitti, säihkysilmäistä sivalsi, sulhon surmasi verevän, syöksi miestä sääriluuhun, läpi kylkiluun lihojen, kautta kainalon vasemman. Halkes pää hyvän soturin, kallo katkesi kaheksi, särkyi kolmeksi siruksi, meni mustihin murihin, särpimeksi sukasille, varaksi veden kaloille, kussa harvoin kuu kumotti, harvoin kuului kuikan ääni, harvoin kaakkurin kajerrus, tuulen tuiman tuivertaissa, ajellessa aaltosien, yli mustien mutien, leväheinän heiluvaisen.

* * *

Inkeri, ihana impi, merenneiti, heljähiuksi, sinisilmä, kaunokaula, itse painui permannolle, pohjalle punaisen purren, veljen vaipuissa vetehen, emonlapsen lainehisin, mustihin mutihin mennen, alle aaltojen syvien. Kaatui huokaisten kumohon, lausumatta lattialle.

* * *

Seisoi Haukka alla keulan, alla ankkurin asuvi, kädessä verinen veitsi, tupetonna tuima rauta, päässä hattu hurmehinen, kohti pilveä punaista sinipilveä sinistä, vahankarvan vaaleata.

Merineitsit voisi liittyä kansanrunouteen laajana toisintona. Siinä yhtyvät Ridalan runouden näköjään ristiriitaiset ja sovittamattomat ainekset, niinkuin ne yhtyvät siinä mahtavassa elementissä, joka, vaikka joskus näkymättömänäkin, on hänen runoutensa suuri fetischi: meri.