JOHANNES SARKAN UNI.
Keskipäivällä, viidentenä vuorokautena siitä lukien, kun Mac-Bennett oli saapunut Titanicin ruumisalueelle, tapahtui, että suomalainen Johannes Sarkka yhtäkkiä istuutui köysikäärölle, alkaen kiivaasti kuljettaa kättään kasvojensa ohitse, ja äkkiä puraisi etusormeensa pienen, mutta syvän verihaavan. Sillä kertaa oli juuri korjattu talteen sadas kahdeksaskymmeneskolmas Titanicin ruumiista, jotka pohjoinen merivirta oli kuljettanut useita kymmeniä penikulmia etelämmäksi haaksirikkopaikkaa. Veren alkaessa pisarrella haavasta riiputti Sarkka sormeaan suoraan alaspäin, katsellen vapaasti vuotavaa verta, kasvot harmahtavina kuin savuntahraama vaahto.
"Elänkö minä, — elänkö, toverit?" hän kysyi yhtäkkiä äänellä, jota ei kukaan ottanut tunteakseen hänen omakseen.
Kaikki huomasivat silloin hänen elottoman kelmeytensä, joka levisi pitkin vahvaa nenänvartta ja poskipäitä. He kysyivät häneltä joukolla: "Mikä sinun on? Tahdotko juoda?" ja pakoittivat hänen siemaisemaan kulauksen rommia, mutta hänen leukapielensä eivät vavahtaneetkaan, niin että he ainoastaan kurkunpään liikkeistä taisivat päättää hänen sen todella nielaisseen.
Muuten hän istui aivan liikkumatta, haroen vain polvellaan kaikkia kymmentä sormeaan, niitten joukossa vertavuotavaa, vuoroin taas nostaen kätensä pystyyn, valoa vasten, niin että luusto ja solmut nivelien kohdalla näkyivät, punaisen, läpikuultavan rajan ympäröiminä.
"Elänkö minä?" hän kertasi yhtäkkiä ja katsoi ympärilleen, mutta tällä kertaa jo silmissä uhkaava katse. Toverit, pahaa peljäten, tarttuivat silloin häneen ja veivät kannen alle. Se tapahtui aivan viime tuokiossa, sillä samalla alkoi Sarkka raivota ja syytää suustaan herjauksia vainajia vastaan, heristellen nyrkkejään. Hänen sekavista houreistaan he tajusivat vain, että hän hautoi vihaa vainajia vastaan ja pelkäsi heitä samalla haavaa, sekä myös, että itse kuvitteli olevansa kuollut. Hänen tavattomien ruumiinvoimiensa takia saatiin hänet vasta miesjoukolla lannistetuksi. Senjälkeen viihtyi hänen vimmansa nopeasti pelonalaiseksi ja lapselliseksi värinäksi ja saatuansa rauhoittavaa lääkettä, hän vaipui uneen, nukkuen yhtämittaa lähes kaksitoista tuntia sikeää, syvää unta, ja havahtumatta ennen puoliyötä.
Puoliyön aikaan hän sensijaan yhtäkkiä heräsi tai luuli heräävänsä, tuntien raskaan, ihmeellisen painon päässään, niin että vaistomaisesti alkoi kopeloida metallikiilaa, joka sen teki niin painavaksi, ikäänkuin osa hänen pääkalloaan jollain eriskummaisella tavalla olisi muuttunut tuntemattomaksi metalliksi, raskaammaksi lyijyä ja platinaa.
Senjälkeen hän nousi ja meni suoraan kannelle. Hän ihmetteli huomatessaan, että oli yö, ja veri hänen sidotussa etusormessaan tykytteli hiljakseen, hänen kykenemättä muistamaan, missä ja milloin oli sormensa loukannut. Oikeastaan hän oli kahden vaiheilla vuorokauden ajasta, sillä oli valoisaa, vaikka se ei suinkaan ollut päivän valoa, vaan näkymättömän kuun. Taivaalla oli aivan ohuita, toisiinsa liittyneitä hattaroita, joitten takaa aavisti kirkkaan täysikuutamon, mutta ne eivät hajaantuneet, vaan pysyivät päinvastoin koko ajan paikoillaan.
Laiva sensijaan ei ollutkaan enää entinen Mac-Bennet. Se oli kutistunut kooltaan verrattoman paljoa pienemmäksi, muistuttaen muodoltaan ikivanhoja, valtavan leveitä jokiproomuja, jollaisia käytetään koskettomilla ja tasajuoksuisilla joilla. Laajaa lastiruumaa katti kupera, kilpikonnan selän kaltainen kansi, harmaa ja suomuinen, kuin suoraan pohjamudasta nostettu. Keskimastosta riippui isokokoinen, repaleinen ja likainen purje, joka samoin kuten vähäinen keulapurjekin lepatti veltoissa laskoksissa, tuulen niitä paisuttamatta.
Ei yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Sarkka, seisoessaan maston juurella, taisi nähdä ihmeellisen etäälle, sillä ilma oli kauaskantoista ja kuulasta, niin että olisi voinut eroittaa edessä aukeavan vesilakeuden vähittäisen kaltevuudenkin, sen taipuessa taivaanrantaa kohden, pyöreän maapallon pintaosana. Veri pulputti yhä hänen sormessaan, eikä mikään ihmetyttänyt häntä, saati sitten huolestuttanut.
Hän oli alasti, mutta ei tuntenut vähintäkään vilua; päinvastoin, hänen oli näin monta vertaa kevyempi olla. Hän muisteli jättäneensä vaatteensa kannen alle, mutta yhtäkkiä se oli hänestä tuiki yhdentekevää. Hän muisti, että vanhempansa olivat olleet Suomesta tulleita siirtolaisia, ja että hänen nimensä oli Sarkka, Johannes Sarkka ja myös, että hän kerran oli ollut aivan pieni, pellavapäinen poika, joka ei ylettynyt kuin puolitiehen pöydänjalkaa. Hän ihmetteli, minne oli joutunut tämä pieni, pellavapää poika, jonka hän niin selvästi muisti. Hän muisti vielä ottaneensa kerran — kauan, kauan sitten — pestin Mac-Bennett nimiseen new-yorkilaiseen höyrylaivaan, jonka oli määrä korjata talteen Titanicin ruumiit, ja muisti senkin, että oli ehditty nostaa vedestä tasan satakahdeksankymmentä ja kolme ruumista. Mutta kaikki tämä oli hyvin kaukana, ja hänelle tällä haavaa tuiki yhdentekevää, niin hänen nimensä, kuin sekin, että hän kerran oli syntynyt suuren, leveän kymin varrella kaukaisessa, pohjoisessa maassa.
Silloin hän yhtäkkiä oli näkevinään pohjoisessa valas- tai hyljeparven, joka ui yhtäänne, päät vedenpinnan yläpuolella. Hän hämmästyi niitten lukumäärää, niitten pysytellessä kaiken aikaa yhdessä, ikäänkuin hervottomasti heittäytyneinä merivirran vietäviksi, uiskennellen kaikki leveänä rintamana. Ne muistuttivat liikkuvaa lauttaa, joka yhä kasvoi leveydeltään, ikäänkuin yhä uusia ja uusia olisi sukeltanut umpisukkulasta vedenpinnalle, entisiin yhtyen. Koko parvi ui suoraan laivaa kohti. Lautan vaakasuora etusivu piteni yhä, samalla kuin se läheni, alkaen vihdoin molemmista päistään pyöristyä, ikäänkuin sulkeakseen laivan kehäänsä.
Silloin hänet, tietämättä miksi, valtasi ahdistus, ikäänkuin jotain vihamielistä ja ylivoimaista olisi ollut tulossa, ja hän huusi ylenkatseellisesti:
"Yksi sataa vastaan! Yksi miljoonaa vastaan!"
Hän seisoi yhä maston juurella, päin merta, alaston, nuori vartalo jännittyneenä.
Samalla alkoivat ketjun molemmat äärimäiset päät hiljakseen lähestyä toisiaan. Hän kääntyi nopeasti etelään päin ja näki proomun saarretuksi. Pilvet pysyivät yhä yhtä hopeaisina ja hajoamattomina, ja valo yhtä siivilöitynä. Tuskin olivat ketjun päät koskettaneet toisiaan, kun proomun ympärillä syntyi kiehuvia vesipyörteitä, aivan kuten jonkun raskaan ja suurikokoisen kappaleen äkkiä vajotessa, ja nämä kiehuvat vesikehät laajenivat laajenemistaan, mitä etäämmäksi ehtivät, kunnes uloittuivat taivaanrantaan saakka, missä viimeinen vesirengas suli näköpiirin kanssa yhdeksi ympyräksi. Koko meri kiehui erisuuruisia ja koko ajan liikkuvia vesipyörteitä.
Ja samalla näki Johannes Sarkka, että valtameri, niinkauas kuin silmä kantoi, olikin kukkuroillaan kuolleita, jotka kiehuivat esiin syvyyksistä kuin pinnalle poreet. Niitä oli niin paljon, että koko vedenpinta tyystin peittyi, ja aallot tuokiossa asettuivat, ikäänkuin suunnattomat määrät öljyä olisi valettu veteen. Vesi ei voinut liikkua niitten paljouden takia, mutta ne liikkuivat itse, hirveätä, vinhaa vauhtia, kuin suuressa piirikarkelossa. Oli kuin meri olisi luovuttanut yhdellä kertaa kaikki vainajansa, ei vain Titanicin haaksirikosta, vaan aikojen alusta alkaen, niinkuin jo ammoin liuenneet ja alkuaineksiksi hajaantuneet inhimilliset ruumiit yhtäkkiä jumalaisesta mielijohteesta taas olisivat yhdistyneet, rakentuen yhtäkkiä uudelleen, atoomi atoomilta, kuten tuomion tuntina.
Nämä kuolleet kiersivät kiihtyvää vauhtia vesipyörteitten mukana, ikäänkuin liittoutuneina eläviä vastaan suunnattua hyökkäystä varten, ehdottomana enemmistönä, halliten yksinvaltiaina koko valtamerta.
Proomu seisoi yhä paikallaan, kannattaen viheliäisillä kansilaudoillaan yhtä ainoaa elävää ihmistä.
Tämä ihminen piteli mastosta kiinni, huutaen kuolleille yhtämittaa:
"Mitä te tahdotte? Minä olen ihminen… Minä elän."
Hän ponnisti kaiken tarmonsa ajatellakseen jotain elävää, hinnasta mistä hyvänsä jotain elävää, ikäänkuin keksiäkseen ajatustensa tuhkasta yhden ainoan punaisen kypeneen.
Ja hän huusi yhä, ruumis kaaressa, ja rintakehä täynnä ääntä:
"Minä elän… Yksi miljoonaa vastaan!"
Mutta hän tunsi elämänsä yhtäkkiä tykkivän laimeasti ja heikosti, ikäänkuin vaarassa tyrehtyä, ja hän lysähti polvilleen proomun kuperalle kannelle, ypöyksin ja alastomana uhkaavan kuoleman edessä. Hän tarttui kaksin käsin mastoon kiinni, syleillen sitä epätoivoisesti, ikäänkuin se olisi ollut elämän puu, jonka kultaisten lehväin hän odotti levittyvän suojakseen. Samalla alkoi hänen päätään huimata: pyörre oli tarttunut proomuunkin. Sen raskas, kömpelö runko alkoi pyöriä paikallaan, itsensä ympäri kiertyen, yhä vinhempää vauhtia, kuten suuri, kuoleman kanssa kamppaileva jättiläisvalas.
Johannes Sarkka pyöri mukana tässä kuolleitten karkelossa, pitkin pituuttaan proomun kannella, kädet suonenvetoisesti maston ympärillä. Hän odotti otteensa heltiävän ja seuraavassa silmänräpäyksessä liukuvansa veteen, kiertääkseen suurissa, ikuisissa vesirenkaissa, kuten muutkin hukkuneet.
Silloin muistui hänelle yhtäkkiä mieleen pieni ja selkeä kuva, nähty jossain varhaisimman lapsuuden puolihämärässä. Hän näki sateesta märjän ja alaspäin riippuvan koivun oksan. Tämän oksan alla ja siinä kiinni, heilahteli näkymättömässä langassaan, jonka oli omasta ruumiistaan kehrännyt, pieni, kellertävä toukka kuin omatekoisessa kiikussa, ja aurinko paistoi sen lävitse. Sarkka ajatteli kaikki aistit jännittyneinä toukkaa, ja hänen mielestään oli jo ijäisyys siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt jotain näin yksinkertaisen ja elävän kaunista.
Ja hän alkoi huutaa kuolleille, aivan suunniltaan, tukehtumaisillaan:
"Toukka, toukka, joka riippui sateesta märjän oksan alapuolella… Se oli enemmän kuin kaikki te, sillä se eli, se eli ja keinutteli itseään, ruumis läpikuultavana valosta, joka paistoi sen lävitse, mutta te olette kuolleet, olette olemattomat, ette ole edes senarvoisia kuin langassaan keinuva, mitätön toukka…"
Hän kyyristyi kuin suonenvedossa ja värisi, värisi halusta elää, eikä hän yksin, vaan joka solu hänessä.
"Minä tahdon elää… elää!" hän huusi, "vaikka en syntyisi enää muuna maailmaan kuin toukkana, joka keinuu auringossa".
Ja hän oli näkevinään uuden, ennen näkemättömän auringon, aivan viheriän, josta alkoi valua viheriää väriä kaikkialle, upottaen kaiken hedelmälliseen ja heilimöivään vihreyteen. Koko valtameri hänen edessään alkoi äkkiä viheriöidä, ikäänkuin tuhatlonkeroiset, tiheät vesikasvit yhtäkkiä olisivat alkaneet versoa, äkkiarvaamattomalla kiireellä, kasvaen ja lisääntyen rehevästi kuin luomisen päivänä ja peittäen vainajat, yleten heidän silmäonteloistaan ja kylkiluittensa lomista, puhjeten heidän puhumattomista suistaan…
Ja samalla hän itse kutistui, vähäiseksi ja kevyeksi, hänen ruumiinsa oli läpikuultava, päästäen valoa vapaasti lävitsensä, ja hän riippui ohuessa, silminselittämättömässä silkkikuidussa ilmassa, keinuen edestakaisin…
Ja hän huusi ilmakeinustaan kuolleille, väkevästä elämäntunnosta väristen:
"Te olette kuolleet, mutta, katso, minä elän…"
Aamulla Johannes Sarkka heräsi, täysin terveenä, ja meni kannelle työhön, vaieten yöllisistä. Mutta hän teki työtä eri tavalla kuin ennen, ilman sisäistä väristystä, katsellen vainajia elävän ihmisen epäämättömällä ylemmyydellä ja tuntien joka hetki elämisen ihmeen.