OLEMATTOMAN ODOTUS.
Kelluimme Queenstownista lähteneellä vähäisellä tenderilaivalla, vallan Titanicin vieressä, kun äkkiä joku sanoi: "Katsokaappas ylöspäin, herra!" Silloin näin yhdessä Titanicin neljästä savupiipusta, jonka läpileikkaus oli kaksikymmentäneljä jalkaa, yltäyleensä nokiset miehen kasvot, kuin pienen, pirullisen lintukotolaisen, kaulaansa myöten uponneena ammottavaan kitaan. Venytettyään mitä ihmeellisimpiin irvistyksiin kujeellista naamaansa, tämä kuvatus katosi suunnattomaan kurimukseen, ja me odotimme hänen seuraavassa tuokiossa savupilvenä tuprahtavan taivaalle temppujaan jatkamaan. Sensijaan saimme kuulla, että luuloteltu savupiippu olikin vain tyhjä ilmanvaihtoputki, jota muuan lämmittäjistä oli käyttänyt yleisöä ylimääräisesti hauskuttaakseen.
Mutta pääsemättä tästä näystä, minusta tuntui alinomaa, ikäänkuin olisi kaikkea, mitä tunsin ja ajattelin, seurannut ilkkuva lintukotolaisirvistys, nauruntyrske kuulumattomasta korkeudesta, ja kuin olisi joku huvitellut kustannuksellani jossain punaisen pilven päällä.
Olin heti alkumatkasta saakka erityisen herkkä ja yhtaikaa hajamielinen. Tällaisessa tilassa ollessani jää minulta säännöllisesti suuri osa ympäristöäni kokonaan näköpiirini ulkopuolelle, kun sensijaan taas toiset ilmiöt, usein syyttä, suotta, esiintyvät erittäin selvässä ja rajoitetussa valaistuksessa, syöpyen muistooni häviämättömästi.
Nyt kirjoittaessani tätä sairashuoneella, sillä taitoin vasemman jalkani polvilumpion yläpuolelta, hypätessäni pelastusveneeseen haaksirikko-yönä, — tuntuu kaikki, mitä sinä yönä elin, tuiki etäiseltä ja epätodelliselta, ikäänkuin se olisi ollut olemassa yksinomaan ja ainoastaan mielikuvituksessani. Eikä tämä koske ainoastaan sisäisiä elämyksiäni, vaan myöskin kaikkia ulkonaisia tapahtumia, jotka jo näin lyhyen ajan kuluttua ovat muuttuneet melkein kangastuksiksi. Mutta itse asiassa ei tämä seikka vähennä elämykseni todellisuutta, sillä kuka voi vetää rajan, missä uni alkaa ja todellinen elämä loppuu? Kaikki on lopulta elävää elämää, unemmekin.
Palaan kertomukseeni. Olin kävellyt jonkun aikaa kannella, josta ilman nopeasti yltyvä kylmyys minut karkoitti, ja näin ohimennessäni veden lämpömäärää mitattavan, tämän näyn johtamatta ajatuksiani jäävuorien mahdolliseen läheisyyteen. Oli sunnuntai-ilta, ja kello oli yhdeksän paikkeilla, kun portaitten alapäässä, juuri menossa hyttiin ja minuun selin kääntyneenä, näin naisen, jonka hyvin tunsin tai luulin tuntevani.
Hän oli hoikka, olematta kapealanteinen, ja hänen päänsä oli ruumiin kokoon ja kaulan täyteläisyyteen verraten melkein liian pieni. Juuri tämä pään sirous ja sen vaivaton ryhti oli minulle tuiki tuttua. Hänen hiuksensa olivat kammatut niin, että pään muoto pääsi täysiin oikeuksiinsa, ja ne olivat kiiltävät kuin kehrättyä lasia.
Ennenkuin ehdin mitään sanoa tai edes tointua tapaamisen odottamattomuudesta, oli hän avannut hytin oven ja taas sulkenut, minun näkemättä hänestä sen enempää. Seisoin tarpeettoman kauan hytin edessä ja tarkastin sen numeroa, jossa oli kolme kolmosta; luulen lopullisesti tehneeni kaikenlaisia laskuopillisia kokeita näillä kolmella samankaltaisella numerolla. Mitä tunsin, en enää tiedä, minussa lie vallinnut tänä ensimäisenä tuokiona vain jonkinlainen epämieluinen tulevan levottomuuden tunto, ikäänkuin äkkiä olisin tahtomattani tullut häirityksi. Henkisellä elimistölläni on vahvat varjelusvälineet, kaikkea ulkoapäin tunkeutuvaa vaikutusta vastaan, ja useimmissa tapauksissa se onnistuu työntämään takaisin kaiken, mikä sen tasapainoa voisi häiritä.
Hetken kuluttua vetäydyin taas lukuhuoneeseen, josta taisin nähdä valaistun käytävän sekä oven. Vieressäni istui pari tuttavaa, puuhaten pienellä leikkirouletilla, jommoisia saa ostaa Rivieran kauppakojuista. He merkitsivät muistiin pelissä toisiaan seuraavat numerot, voidakseen satojen ja tuhansien lukujen joukosta todistaa määrättyjen, laskuopillisella säännöllisyydellä kertautuvien sarjojen olemassa-olon vakuutettuina tällaisten sarjojen todellisuudesta. Kuuntelin heidän väittelyään näistä välttämättömistä numeroryhmistä, ajatuksesta rouletin koneellisessa liikunnassa, ja tänä hetkenä se ei tuntunut minusta miltään mahdottomuudelta.
Seurasin suurella mielenkiinnolla heidän eleitään, toisen pyörittäessä roulettia, ja toisen merkitessä paperille numeroita, tätä koetta keksiä lakeja näköjään aivan sokealle ja selittämättömälle voimalle. "Hengityksenne on kiihtynyt", sanoi toinen heistä minulle. Tiesin sen itsekin, käteni, joka lepäsi tuolin nojalla, vapisi.
Otin sanomalehden ja asettauduin lukemaan. Tästä hetkestä alkoi varsinainen kiihoitukseni, ikäänkuin olemukseeni tunkeutuva rauhattomuuden kiila hetki hetkeltä olisi vajonnut yhä syvemmälle.
Ja yhtäkkiä olin näkevinäni hänen taas seisovan, kuten äsken, suljetun oven edessä, pää vähän sivulle kallellaan, — hän ei pitänyt päätään koskaan ihan suorana. Vähäiset yksityiskohdat hänen ulkomuodostaan muistuivat minulle mieleen, hänen tapansa hymyillä, kohottamalla vain toista suunnurkkaansa vienosti ylöspäin, ja hänen tottumuksensa rypistää otsaansa vain ohimoitten kohdalta, jolloin syntyi joukko ohuita, kaarevia juovia. En ollut mitään unohtanut, en mitään. Minulle tuotti omituista nautintoa ajatuksissani luetella näitä vähäpätöisyyksiä, samalla kun sisäinen levottomuuteni yhä kasvoi.
Tunteissani ja ajatuksissani oli erityisen nopea, kiireellinen poljento. Niin, niissä oli poljentoa, tunsin sen; ummistaessani silmäni, oli minusta, kuin itse ilma olisi rytmeinä lainehtinut. Minussa alkoi vakautua ihmeellinen varmuus siitä, että tämän matkan kuluessa välillämme tulisi tapahtumaan jotain ratkaisevaa, jotain koko elämäämme kohtalokkaasti ja ainaiseksi muodostavaa. Vaikka vuosikausia olin visusti välttänyt hänen tapaamistaan, halusin sitä nyt ylen hartaasti. Minulla ei ollut ollenkaan selvillä, mitä oikeastaan tahdoin sanoa hänelle, tunsin vain välttämättömyyden pakkona, että minun nyt oli tavattava hänet ja puhuttava.
Otin esiin kelloni, se oli vähän yli kymmenen. Tietämättä miksi, alkoi minua yhtäkkiä vaivata minuuttiviisarin näkymätön, mutta tasaisen varma liikunta, olisin halunnut pysähdyttää ajan, tunteakseni omistavani sen täydellisesti. Muistin luonnonkansoja, joitten näkövoima on kyllin väkevä eroittamaan minuuttiviisarinkin liikkeen, ja katselin vihamielisenä pientä kultaista viisaria, joka mittasi elämäni retken kohti hävitystä ja kuolemaa.
Äkillisestä mielijohteesta avasin kellon kuoren ja irroitin viisarit. Kellon numerotaulu oli yhtäkkiä eloton ja ilmeetön kuin kuolleen kasvot.
Voitonriemuinen tunne valtasi minut, omituinen päihtymys: olin pysähdyttänyt ajan!
Aika seisoi, — aika oli minun.
Siivoojatar kulki ohitse ja kysyin häneltä:
"Suokaa anteeksi, kuka asuu hytissä numero 333?"
Hän katsoi minuun sivumennen ja vastasi:
"Eräs rouva, — en tiedä hänen nimeään."
Minä kysyin:
"Tuliko hän laivaan Cherbourgista?"
Tällä kertaa hän katsoi minuun tarkemmin ja vastasi:
"Niin, Cherbourgista." Ja lisäsi, hetken päästä:
"Hän on pannut maata."
Tunsin pettymystä ja menin suoraa päätä kannelle. Jokainen viivytys oli haitaksi, mielialani oli liiaksi patoutunut. Kannella tuntui ilman kylmyys kirpeältä, ja vaikka olin täysissä pukeissa, palelin kuitenkin. Muuten oli kansi matkustajista tyhjä, ja huomasin, että tähdet tänä yönä olivat erittäin lukuisat, vaikka niitten säteilemä valo oli himmeää, kuten liian korkeaan lakeen ripustettujen lamppujen.
Mielialani jännittyneisyyttä kesti yhä. Ajatukseni olivat äärimäisesti keskittyneitä ja tunteeni tihenivät siihen määrään, että minusta niitten olisi täytynyt muuttua aineellisiksi, liikuntolain nojalla eteenpäin kulkeviksi laineiksi, kohti tiettyä päämäärää.
Kun nyt jäljestäpäin yritän muistutella, mitä ajattelin tämän vajaan tunnin kuluessa, jonka kannella edestakaisin kuljin, ihmetyttää minua, ettei minulla, olemukseni luontaisesta herkkyydestä huolimatta, ollut vähintäkään ennakkoaavistusta tulevasta tuhosta. Levottomuuteni johtui aivan toisista syistä eikä suinkaan siitä, että muutaman meripenikulman päässä odotti perikadontuova jäävuori. Mutta sieluni oli liiaksi ahdettu täyteen odotusta, että siihen olisi mahtunut mikään muu tunne. Ja jos olisinkin sen aavistanut, ehkä olisi yhteentörmäyksen välttämättömyys ollut minulle yhtä selvä, kuin rouletin numerosarjojen olemassaolo tai oma odottamaton tapaamiseni?
Vietin tämän tunnin ihmeellisessä, korostetussa mielialassa, kannella edestakaisin kävellen. Aikaa ei ollut enää olemassa, kellon viisarien pysähtyessä oli lakannut olemasta ikuinen ja ihmeellinen Ei-mikään, joka peloitti elämäni, paloitti tunteeni. Silloin tunsin äkkiä sysäyksen, vallan heikon, vallan vähäpätöisen, ei edes kyllin vahvan minua pahemmin horjahduttamaan, ja samalla näin jotain liukuvan suurella kiireellä laivan kupeitse, jotain aivan tarumaista, niin mittasuhteiltaan kuin muodoiltaan, hohtavan valkeaa ja kangastuksen kaltaista, kaukana kaikesta todellisuudesta. Yliluonnollisuuden tunto oli niin yllättävän valtava, etten ensi hetkessä käsittänyt mitään, vaan ajatuksissani syntyi omituinen seisahdus, unen ja todellisuuden äkkiä sekaantuessa yhteen ympärilläni.
Näin kansisalongissa muutamia myöhästyneitä pelaajia, joista jotkut olivat nousseet seisomaan, ulos kurkistellen, heidän kasvojensa näyttäessä litteiltä ja valkoisilta ikkunalasin puristuksessa, ja minä näin heidätkin kuin unessa.
Yhtäkkiä taukosi koneen jyske, me olimme pysähtyneet. Tunsin sen aluksi vain ruumiillisesti, ennenkuin se ennätti aivoihini asti. Luulen, että tällainen tajunnan hitaus oli ominaista useimmille meistä tänä yönä. Kolme tosiasiaa: sysäys, valkea kangastus ja koneen pysähtyminen liikkuivat kuin kolmena irrallisena pisteenä aivoissani, minun vetämättä yhdysviivaa.
Vaistomaisesti otin esiin kelloni ja hymähdin sen viisarittomalle, kuolleelle taululle. Juuri tänä hetkenä ajatuksissani ilman muuta ulkonaista aihetta tapahtui välttämätön yhteenveto: älysin äkkiä, mistä oli kysymys. Ja nyt verraten äskeiseen hitauteeni, aloin ajatella erittäin nopeasti ja täsmällisesti, joskin yksipuolisesti, samalla kun kiihoitus tunteissani yhä jatkui. Sensijaan en tuntenut varsinaista pelkoa, en nyt enkä myöhemminkään.
Minun ensimäinen ajatukseni oli tämä: "Me hukumme, siis täytyy hänen tulla esiin, nyt heti, vielä tänä iltana!" Tämä ajatus tukehdutti minussa kaiken muun, tiedon uhkaavasta vaarasta, huolenpidon omasta turvallisuudestani ja pelastusmahdollisuudesta sekä kuolemanpelon. Siinä oli jotain päihdyttävää, joka yhdellä kertaa täytti odotuksesta väsähtäneet aivoni sanoin selittämättömällä huumeella. Itsesäilytysvaistoni lakkasi täydelleen toimimasta, olisin kevyellä mielellä voinut panna tuholle alttiiksi jokikisen elävän sielun, omani siihen luettuna. Laivan ja sen tuhansien matkustajain perikato oli minusta äkkiä aivan yhdentekevää, niin, suotavaa, toivottavaakin, koska senkautta saisin nähdä hänet, heti, hetken kuluttua, samassa tuokiossa, sieluni siivilöidessä kaikesta vain tämän ainoan ajatuksen.
Menin kiireesti suoraa päätä alas portaita, muutamien yksityisten matkustajien tullessa vastaani; mitään tungosta ei vielä ollut olemassa. Portaitten alapäässä seisoi muuan miespalvelija, aivan velttona, kuten näytti, seinää vasten nojaten, käsivarret hervottomina, silmät puoliraollaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin häneltä.
"Olemme törmänneet jäävuoreen, herra", hän vastasi unisella äänellä.
Olen varma, ettei hän kyennyt eroittamaan unta todellisuudesta sen paremmin kuin minäkään.
Ja taas minä seisoin kuten puolitoista tuntia takaperin suljetun oven edessä, jonka numerona oli kolme kiehkuraa, kolme kolmosta. Ajatellessani nyt, että kaikki, mitä tänä neljännestuntina elin ja tunsin, oli vain näköharhasta syntynyttä, vain omien aivojeni houre, oman sisäisen minäni heittämä heijastus, oma kuvajaiseni, — tunnen halua heittää taistelukintaan todellisuudelle vasten teräksisiä silmiä! Kuka voi tehdä olemattomaksi sen, mikä on ollut olemassa minussa itsessäni, suurempana, todellisempana todellisuutena kuin kaikki ulkonainen ja käsinkosketeltava, kuka pystyy anastamaan sen minulta!
Elin tänä neljännestuntina täydellisen antaumuksen, pakahduttavan odotuksen hetken. En tahdo sanoa, etten ollenkaan olisi muistanut tai tuntenut kuoleman läheisyyttä, päinvastoin, voi olla, että juuri se antoikin tunteilleni sen kaikupohjan, josta ne niin suurella haltioitumisella kimmahtivat, mutta totta on, etten sitä tietoisesti ajatellut. Sieluni oli edessäni kirkkaassa valaistuksessa tänä yönä, mutta kuolemankauhua en siinä havainnut.
Ovi pysyi yhä suljettuna, vaikka ilmareijistä sen yläosassa loisti valoa. Minua halutti koputtaa sitä, varoittaa häntä vaarasta, mutta en kuitenkaan sitä tehnyt. Sydämeni oli pakahtua odotuksesta, ja minä kadehdin sitä, joka ensimäistä kertaa oli keksinyt tämän sananparren, niin kuvaava se oli sille, mitä tänä hetkenä tunsin. Yksi on tarpeellinen, millainen ihana sana! ajattelin.
Ja ympärilläni yltyi tungos ja melu. Merkillistä tilassani oli juuri se, ettei minulta oikeastaan jäänyt mitään huomaamatta, mitä ympärilläni tapahtui, se vain jätti minut täysin välinpitämättömäksi, kuten kaukainen uninäytelmä. Käytävä alkoi sulloutua täyteen kesken untansa häiriintyneitä ja hätäisesti puettuja matkustajia, jotka pelastusvyöt ympärillään kiirehtivät kannelle. Melkein kaikki työntäisivät minua, joka seisoin portaitten alapäässä, mutta tästä kosketuksesta ei minuun siirtynyt heidän pelosta sylkyttävien sydäntensä sähkö. Minä tuskin muistin, minne he niin suurella kiireellä riensivät. Heidän joukossaan oli useita hyvin vaillinaisesti puetuita naisia ja paljon lapsia, joista muuan kolmivuotias takertui jalkoihini, jolloin autoin hänet pystyyn ja ojensin äidille, joka unohti minua kiittää. Tunnen yhä vieläkin sätkivän, pehmeän lapsenruumiin käsissäni. Näin äskeisen uneliaan palvelijan äkkiä kavahtavan jalkeille ja rientävän sinne, tänne kuin päättömänä, juuri kun laskettiin ensimäiset hätäraketit. Minne hän joutui, en tiedä; pelastettujen joukossa en häntä nähnyt; hän oli nuori, vaaleanverinen ja silohiuksinen poika, kahdenkymmenen korvissa.
Juuri sillä hetkellä avautui ovi, ja hän astui käytävään. Riensin nopeasti hänelle vastaan, kun äkkiä pysähdyin: edessäni olivat ventovieraat kasvot! Kaulan ja pään muoto olivat hämmästyttävän yhtäläiset, samoin vartalon täyteläinen hoikkuus. Näen hänet selvästi edessäni. Katseeni lienee ollut niin kiinteä, että se hetkeksi pysähdytti ja kuoleman kauhusta huolimatta hetkeksi hämmensi hänet, ainakin hän yritti sanoa jotain, mikä kuulosti kuin torjuva anteeksipyyntö. Hänen äänensä vieras sävy havahdutti minut kokonaan. Ja tästä tuntemattomasta naisesta uhosi kylmyyttä, jota muuten olen tuntenut vain kuolleen ihoa koskettaessa.
Luulin kuulevani lintukotolaisen nauruntyrskeen pääni päällä. Kuinka se oli mahdollista? Minähän olin tuntenut hänen läsnäolonsa, — ja häntä ei ollutkaan!
Vielä kerran sekaantuivat uni ja todellisuus ihmeellisellä tavalla yhteen. Kaikki, mitä näinä tunteina niin ilmielävästi olin tuntenut, oli ollut harha, näköhäiriö, olemassa vain omassa tajunnassani. Eivätkä ainoastaan nämä tunnit, vaan ehkä pitkät vuodetkin, jotka olin tämän rakkauden lumoissa elänyt, voimatta vapautua. Viimeinen häneltä saamani elämys oli yhtä epätodellinen kuin kaikki edellisetkin.
Vapauduin tänä hetkenä jostakin, mikä oli minua vuosikausia kahlehtinut, pudistin yhdelläkertaa yltäni kaiken. Yhtäkkiä tunsin ihmistungoksen, jonka tähän saakka olin vain nähnyt, ja kymmenistä ruumiista tarttui minuun tuskallinen halu elää ja kuoleman pelko. Elämänhaluni oli yhtäkkiä kaikkea muuta voimakkaampi.
Niin jouduin kannelle, en tiedä kuinka. Se oli ylin venekansi, ja oikeanpuoliselta sivulta olivat jo kaikki veneet lasketut, vasemmalla puolen niitä sensijaan paraikaa irroitettiin. Sattumalta pysähdyin oikeanpuoliselle laiteelle, vain katsellakseni alaspäin. Se oli onneni, sillä samassa tuokiossa kuulin alhaalta laivan kupeelta huudettavan: "Onko vielä naisia kannella?" Ja kun vastausta ei kuulunut, huusi joku merimiehistä minulle:
"Tekisitte viisaammin, herra, jos hyppäisitte veneeseen."
Vene ei ollut vielä kovin alhaalla, ja niin minä hyppäsin, taittaen vasemman jalkani polven yläpuolelta.