JUMALAN JALKA.
Astuessani pelastusveneeseen numero 15 jouduin istumaan erään toisen naisen viereen, jonka nimeä en tiennyt, vaikka olin nähnyt hänet matkan varrella. Hän oli avokaulaisessa, ohuessa seurustelupuvussa, pitsihuivi hiuksilla, jonka tähden heti tarjosin hänelle turkisviittaa. Hän kiitti kohteliaasti ja niin lyhyesti kuin suinkin, kietoi viitan ympärilleen, mutta värisi yhä, vilusta tai pelosta. Tunsin hänen polvensa herkeämättä tärähtelevän, mutta hän hillitsi itsensä harvinaisesti. Hänen hiuksillaan oli luonnollinen ja mieluisa tuoksu, ikäänkuin sekoitus erinlaisista maustimista.
Riipuimme yhä edelleen ylhäällä seitsemänkymmenen viiden jalan korkeudessa yli merenpinnan, odotellen laskeutumiskäskyä. Silloin muuan laivan upseereista, kaulassa kevyesti kääräisty villahuivi, mutta purevasta kylmyydestä huolimatta ilman päällystakkia, kumartui yli laivan partaan, juuri meidän kohdallamme, ja huusi: "Minä tulen johtamaan venettä N:o 15." Nainen vieressäni vastasi siihen vain: "Vai niin."
Upseeri viipyi yhä laivan partaalla. Sekä hän että nainen vaikenivat, niinkuin heillä ei olisi ollut mitään tai päinvastoin liian paljon sanomista toisilleen. Naisen kasvoilla oli ynseä, liikkumaton ilme, ja mies odotti.
Samalla kuulimme kannelta komentokäskyn: "laskekaa!" jonka miehet toistivat, köysien alkaessa yhtäkkiä kitistä väkipyörissä. Upseeri päästi äkkiä kätensä irti ja huusi, kohoittaen lakkiaan: "Näkemiin, — voikaa hyvin!" Nainen vastasi, aivan hiljaa, tuskin huuliaan liikuttaen: "Näkemiin!"
Veneemme rupesi hitaasti ja tasaisesti laskeutumaan pitkin Titanicin kylkeä. Koska ei ollut vähintäkään merenkäyntiä, ja laivan runko sentakia aivan liikkumaton, emme tarvinneet kestää minkäänlaisia kolhaisuja, vaan laskeutumisemme kävi tuskin tuntuvasti. Olimme kaikki aivan vaiti, ajatellen yhteisen asemamme eriskummaisuutta, luultavasti sitä sentään täysin tajuamatta. Se oli liiaksi tavallisuudesta poikkeava, mahtuakseen heti tajuntapiiriimme. Luulen tajunneemme vain aivan ulkopuoliset seikat, samalla kun niitten oleellinen merkitys jäikin oivaltamattamme. Tiesimme myös liian vähän, meiltä kun puuttui tarkemmat tiedot laivaa kohdanneen tuhon suuruudesta ja pelastusvälineiden vajavaisuudesta. Mutta vaikka olisimmekin olleet selvillä siitä, että Titanic vajaan puolentoistatunnin kuluttua oli uppoava tuhannenviiden sadan kanssamatkustajamme keralla, niin olisi mielialamme tuskin ollut toisensävyinen, siksi kaikkea ajattelua lamaava oli asemamme tavattomuus. Laskeuduimme alaspäin, ja niin varovasti kuin se tapahtuikin, tunsimme sentään aika-ajoin hiukaisevan vihlauksen sydänalassamme, tyhjyyden allamme huimatessa päätämme. En tiedä, mitä olisimme sanoneet, jos köydet yhtäkkiä olisivat katkenneet, tai vene mennyt kahtia kuudenkymmenen hengen painosta; olisimme kai kuolleet hiiskahtamatta, ihmetyksestä ääneti, liittäen vielä yhden ihmeellisen seikkailun tämän yön ihmeisiin. Mutta kumpaakaan ei tapahtunut, köydet olivat uudet ja lujat, vene samoin. Lipuessamme eri kansien ohi, näimme joukottain ihmisiä, jotka turvallisesti odottivat pelastusvuoroaan, huutaen meille tervehdyssanoja, ja pyörö-ikkunoista, jotka sivuutimme, loisti meille vähentymättömässä ja kirkkaassa valaistuksessa vastaan suurien salonkien ja loistohyttien uudenuutukainen upeus. Ainoa, mikä jonkun verran häiritsi, oli alhaalta uhoova jääkylmä ilmanveto, jonka varsinkin ulkolaidoilla istuvat tunsivat. Kysyin vieressäni istuvalta naiselta: "Viluttaako teitä?"
Hän vastasi, polvet täristen:
"Ei, rouvani, kiitän teitä!" loitolla pidättävällä kohteliaisuudella, kuten äsken oli vastannut upseerillekin, mutta hänen silmäteränsä olivat mustat pelosta.
Sillä välin olimme laskeutuneet yhä alemmaksi, lähemmä veden rajaa, kun joku kysyi: "Missä köysivaarna on?" Ymmärsimme, mistä oli kysymys, toistimme kaikki saman kysymyksen ja haimme kukin kohdaltamme, mutta kun emme uskaltaneet liikkua, oli hakeminen ylen hankalaa. Haimme kuitenkin koko veneen, niin hyvin kuin taisimme, löytämättä köysivaarnaa. Olimme jo joutuneet veteen, ja lauhduttajakoneen suusta pauhaava ryöppy kuljetti meidät eteenpäin pitkin laivan kylkeä, meidän yhä riippuessamme kiinni köysissä, joita emme kyenneet irroittamaan. Haimme yhä köysivaarnaa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Silloin huusi joku, ja me kuulimme sen kaikki: "Numero 15 laskeutuu päällemme!"
Katsahdimme ylöspäin, heräten itsekukin horroksista, ja aivan oikein: seuraava pelastusvene, kooltaan aivan omamme kaltainen, riippui suoraan yläpuolellamme, noin neljänkymmenen jalan korkeudessa meistä, laskeutuen hitaasti.
Me huusimme silloin, yhdestä suusta:
"Hoi! Pysähdyttäkää numero 15."
Seuraavassa veneessä olijat kuulivat varmasti huutomme, sillä näimme heidän kurkoittuvan yli laidan ja vuorostaan huutavan väkipyöriä käyttäville miehille, mutta siitä huolimatta laskeutui vene yhä alemmaksi, sillä oli luultavasti melun takia mahdotonta kuulla kannelle saakka.
Me kelluimme vedessä laivan jättiläisrungon vieressä, yhä kiinni köysissä, joita emme osanneet irroittaa, yllämme vene, joka oli musertava meidät, niinpian kuin meidät saavuttaisi. Tosiasia on, ettei kukaan meistä edes kirkaissut, ja kuitenkin oli meistä yli puolet naisia. Vaaran läheisyys herpaannutti huutomme, se hyytyi äänettömyydeksi, kuten vesi jääksi; meidän ollessa yhtä avuttomina veneen alla kuten kohtalon.
Se oli kuin suuri, raskas antura, joka oli murskaava meidät, kuin maan matoset, itse julmistuneen jumalan jalka, joka oli tallaava meidät tomuksi, — tulossa ylhäältä korkeudesta, kuten kohtalon tuomio ja laskeutuva päällemme luonnonvoiman täsmällisyydellä ja järkkymättömyydellä. Istuen ja seisoen täpötäyteen sullotussa veneessä, jossa vallitseva tungos teki kaiken liikehtimisen mahdottomaksi, ei meillä ollut mitään sitä vastaan asetettavana. Ja meistä olisi mikä kuolintapa tahansa ollut toivottavampi, olisimme mieluummin hukkuneet laivan keralla kuin rotat tai ajelehtineet vuorokausia aavalla ulapalla leivättä ja särpimettä. Mutta oli sietämätöntä ajatella, että kohtalomme olisi tulla kuoliaaksi litistetyiksi, kuten vahingollinen syöpäläissikermä, nöyryyttävällä ja ala-arvoisella tavalla.
Jotkut meistä yhä huikkasivat ylöspäin, kohti venettä, niin turhaa kuin se olikin, luultavasti vain keventääkseen oman pelkonsa painostusta. Eroitimme veneen numero 15 aivan selvästi laivan hyttitulien tuikkeessa, ja se oli aivan oman veneemme kaltainen, mutta näytti olevan vielä täydempi. Näimme sen reunan ahdinkoon asti täynnä alaspäin kurkistelevia päitä ja kuulimme joka sanan, minkä matkustajat ja miehistö meille sinkosivat.
He huusivat meille herkeämättä:
"Irroittakaa köydet! Nopeasti! Irroittakaa köydet!"
Tiesimme sen aivan hyvin itsekin ja yritimme vielä kerran hakea köysivaarnaa, varmoina, että sen jossakin täytyi olla olemassa, mutta yhtä tuloksettomasti. Kauhu kangisti sormemme ja teki hakumme hapuiluksi. Sanoin naiselle vieressäni:
"Nouskaa, rouva, minä haen köysivaarnaa."
Hän nousi silloin, ja minä näin hänen taivuttavan päätään taaksepäin, koettaen nähdä ylöspäin. Senjälkeen hän ei enää istuutunut. Hänen kasvonpiirteissään oli tapahtunut muutos, ikäänkuin hän olisi heittänyt liikkumattoman naamion yltään, ne olivat pehmeät ja aivan inhimillisen pelokkaat.
"Kuolemmeko me?" hän kysyi minun puoleeni kääntyen.
"Siltä näyttää", vastasin.
Hän liikutteli hiljaa huuliaan, ja hänen kasvojensa väri kohosi hehkeäksi.
Ja vene laskeutui yhä, yhtä hitaasti ja varmasti, kuten itse olimme laskeutuneet neljännestuntia takaperin. En ymmärrä vieläkään, ettei kukaan meistä hypännyt veteen, olimme kai siihen liian hervottomia. Kuulimme selvästi köysien synnyttämän kihnutuksen ja arvioimme meitä eroittavan välimatkan korkeintaan kymmeneksi jalaksi. Voi olla, että jotkut meistä kuumeisesti koettivat keksiä pelastuskeinoa, mutta varmaa on, että suurin osa meistä ei ajatellut juuri mitään, tai sitten aivan kaukaisia, tähän tuiki kuulumattomia ja kangastuksen kaltaisia asioita. Hetket venyivät hirvittävän, luonnottoman pitkiksi. Aloimme lopulta äänettömästi rukoilla, että vene laskeutuisi nopeammin ja tekisi lopun kärsimyksistämme. Samalla tunsimme jollain lailla vaitiolomme luonnottomuuden, eikä olisi tarvittu muuta, kuin että joku meistä olisi kirkaissut tai itkuun tyrskähtänyt, jotta koko venekunta olisi siihen yhtynyt, mutta sitä ei tapahtunut.
Ja meidän sielumme ahtautui täyteen hiljaista, alistuvaa kauhua ja varman kuoleman odotusta, ikäänkuin jonkin välttämättömyyden, ylisinhimillisen pakon edessä. Me olimme kohtalon jaloissa, ja kohtalomme oli tuo vaaksa vaaksalta vajoava vene.
Me kumarsimme jumalan jalan edessä, joka oli meidät ruhjoava. Me rukoilimme, anelimme sitä, ikäänkuin se olisi ollut inhimillinen korva eikä tunteeton, musertava jalka. Niinkuin tuhannet sukupolvet ennen meitä, me palvoimme tätä julmaa jalkaa, maan matosia kun olimme.
Joku nousi pystyyn, kurkoittaen kätensä, ylettyen sormenpäillään veneen pohjaan, ja me tunsimme kaikki tuoreen värin ja tervan hajun, ihmeellisen raikkaana ja elämää muistuttavana. Ojensimme kaikki vaistomaisesti kätemme, ikäänkuin meidän olisi ollut mahdollista ottaa olkapäillämme vastaan vene koko kuormineen ja kannattaa sitä kattona päittemme päällä, kunnes pelastus saapuisi. Paljoa ei puuttunut, ettei tällainen hupelo houre herännyt aivoissamme.
Silloin tapahtui jotain, mikä hetkeksi katkaisi kuolemankauhumme. Nainen, jolle olin antanut turkisviitan, seisoi yhä veneen ulkolaidalla, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri kiihoitus, joka ei ollut yksinomaan pelkoa. Yhtäkkiä hän kohosi varpailleen, ja tarttuen toisella kädellään olkapäähäni, taivutti itsensä uskomattoman kauaksi taaksepäin ja huusi yläpuolellamme riippuvaa venettä kohden:
"Kuuletko minua! Minä tahdon sanoa totuuden! Minä olen aina rakastanut sinua! Minä rakastan sinua nytkin, vaikka veneesi murskaa minut!"
Hän huusi sanat äänellä, joka oli selvä ja raikas, me kuulimme sen kaikki, niin hillitön antaumus helähti tästä inhimillisestä äänestä. Hetkenä, jolloin varmasti uskoimme viheliäisen tuokion kuluttua surkealla tavalla kuoliaaksi litistyvämme, soi näistä sanoista vastaamme inhimillisen intohimon kaikkivaltius, ja me, jotka yhä riipuimme kiinni kuolemaatuottavissa köysissä, olimme todistajina toisien, lujempien köysien äkilliseen katkaisuun, kuin meidän omat, hampusta kierretyt touvimme.
Me emme ehtineet vielä tointua hämmästyksestämme, ennenkuin samassa silmänräpäyksessä, aivankuin näistä ilmaansingonneista sanoista äkillisen välähdyksen saaden, muuan veneemme keulassa istunut lämmittäjä syöksyi puukko kädessä köysien kimppuun. Kuulimme hänen tahdissa huutavan: yksi! — kaksi! ja viiltävän köydet poikki, kaiken tapahtuessa arvaamattoman lyhyessä ajassa. Heti senjälkeen luisui veneemme eteenpäin pitkin laivan kylkeä, numero 15 laskeutuessa täsmälleen samalle paikalle, missä me äsken olimme köysien varassa kelluneet.
Olimme pelastuneet.