MAAILMAN-AJATUS.
Heitä oli pelastusveneessä yksinomaan naisia ja lapsia, lukuunottamatta kahta miestä, joista he toisen olivat valinneet veneensä päälliköksi, luvaten yhteisesti totella hänen johtoaan. Tämä mies oli kokki, ja hänen valkea nuttunsa hohti, kun hän seisoi veneen perässä, antaen käskynsä tyynesti ja täsmällisesti. He luottivat häneen kaikki, kuten olisivat muuten luottaneet kehen hyvänsä, joka vain olisi ottanut johdon käsiinsä, mutta hänen valkeassa nutussaan oli jotain erikoisen rauhoittavaa, ja monet antoivat katseensa levähtää siinä.
He olivat melkein kauttaaltaan välikannen matkustajia, siirtolaisvaimoja lapsineen, joukossa puolikymmentä vallasnaista, jotka jakelivat runsaammista vaatevaroistaan ulkolaidoilla seisoville. Useimmat olivat vain puolipukeissa, tuntien kylmyyden yhteisesti, ikäänkuin olisivat olleet yksi ainoa ruumis, eikä heillä ollut muuta keinoa sitä vastaan, kuin lyöttäytyä lujasti yhteen, lämmittäen toisiaan värjöttävien ruumiittensa koko pituudella. He uskalsivat tuskin hievahtaa, veneen ollessa uppoamiseen asti täynnä, ja ankarampi aallokko olisi ollut heidän perikatonsa. Mutta meri oli tyyni, ja he ajelehtivat sinne, tänne pimeässä, sillä heidän soutonsa oli epätasaista ja tahditonta, ja heidän aironsa kalahtelivat alituisesti vastakkain, soutajain tottumattomuuden takia.
He olivat päässeet pelastusveneeseen ilman minkäänlaista valintaa, senmukaan kuinka kannelle ennättivät, eikä yksikään heistä olisi voinut sanoa, miksi juuri hän oli pelastunut eikä joku muu. Heidän joukossaan oli useita vaimoja, jotka oli eroitettu miehistään vapaaehtoisesti tai väkisin, ja äitejä, joilla oli vain osa lapsistaan mukana. Mutta ei kukaan näistä vaimoista vaikertanut, yhtävähän kuin orpolapsetkaan, jotka viime tingassa oli heitetty yli partaan vastaan kurkoittavien vieraitten vaimojen käsiin.
Sensijaan seisoessaan täpötäydessä veneessä, alkoi heistä vähitellen tuntua luonnollisimmalta asialta maailmassa, että juuri he olivat pelastuneet eivätkä sadat muut. Jokainen heistä alkoi erikseen tuntea etuoikeutuksensa ja paremmuutensa muitten edellä eikä enää pitänyt vain sattumana, että juuri hän oli ennättänyt parahiksi pelastusveneeseen. Ja yhdistävä, läpitunkeva kylmyys vaikutti, että he laajensivat itsekukin tämän tunteen yli koko venekunnan, ikäänkuin olisivat muodostaneet yhdessä etuoikeutettujen parven, joilla varmasti oli suurempi oikeus elää, kuin kaikilla niillä sadoilla, jotka olivat hukkuvat tänä yönä.
Mutta he eivät sitä sanoneet eivätkä ilmaisseet muulla, kuin vielä läheisemmällä yhteen likistäymisellä, sillä he olivat hyvin vaiteliaita kaikki ja tuiki haluttomia puhumaan. Eikä heidän veneestään kuulunut muuta, kuin joskus rintalapsen kitinää ja hoitajan hyssytyksiä ja päälliköksi valitun kokin komentosanoja, jonka valkea nuttu hohti viheriän lyhdyn valossa.
Tällä pelastusveneellä oli nimittäin lyhty, viheriä lyhty. Joku oli löytänyt sen penkinalustaa kopeloidessaan ja sanonut: "täällä on lyhty!" jonka jälkeen he olivat kovin ilostuneet, kiinnittäneet sen veneen keulaan ja sytyttäneet. Lyhdyn löytö oli rauhoittanut heitä enemmän, kuin jos olisivat keksineet astiallisen juomavettä tai laivakorppuja, joita he turhaan hakivat. Se oli kiinnepiste heille tässä puolipimeydessä, jota tähtien tavaton ja harvinainen kirkkaus ei jaksanut hälventää, ja heidät valtasi varma turvallisuuden tunto, niinpian kuin he näkivät sen leijailevan ylös, alas päittensä tasalla, ystävällisenä, värillisenä laikkana suuressa värittömyydessä.
Tuon tuostakin se houkutteli jonkun muun vesille lasketun pelastusveneen heidän läheisyyteensä, ja he kuulivat melkein aina samat kysymykset: "Montako teitä on?" "Mikä on numeronne?" Ja kokki vastasi heidän kaikkien puolesta: "Vene on täpötäynnä!" Ja hetken päästä hän taas käski: "Soutakaa!"
Silloin he soutivat, huonosti ja taitamattomasti, ilman muuta päämäärää, kuin päästä mahdollisimman kauaksi Titanicista, ettei sen imupyörre heitä mukanaan veisi. Heidän veneensä eteni, mutta aivan hitaasti, ja Titanicin upotessa he olivat vielä lähellä.
Mutta mitään imupyörrettä ei syntynytkään. He odottivat hyökyaaltoa, keula edellä, kun he meren asetuttua yhtäkkiä kuulivat satojen hukkuvien avunhuudot. Silloin monet vaimot alkoivat huutaa mukana, päästäkseen kuulemasta, mutta jotkut väittivät äänekkäästi kuulevansa omien miestensä avunpyynnöt ja rukoilemalla rukoilivat soutamaan kohti huutoja. Mutta toiset sanoivat: "Oletteko hulluja, vene on täpötäynnä!" Ja kokki huusi lujalla äänellä, joka kaikui yli huutavan meren: "Soutakaa! Soutakaa henkenne edestä!"
Silloin he ymmärsivät, mikä vaara piili näissä huudoissa, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja oman pelastuksensa riippuvan siitä, että he mahdollisimman nopeasti pääsisivät niistä erilleen.
Ja he alkoivat soutaa, vimmatusti ja melulla, päästäkseen kuulemasta huutoja, mutta niitä oli kaikkialla, koko meri oli niitä täynnä, koko meri eli ja purki hätäänsä ilmoille. Silloin he rukoilivat ääneen ja hartaasti, että jääkylmä vesi pian tekisi lopun näistä hirveistä huudoista, mutta osa tukki korvansa sormillaan tai huusi itse, ja jos olisi ollut tilaa, niin olisivat he heittäytyneet veneen pohjalle pitkin pituuttaan. Yhtäkaikki he eivät päässeet kuulemasta huutoja, joitten joukossa oli heidän miestensä, veljiensä, poikiensa, isiensä ja ystäväinsä. Jos heistä tähän asti kaikki yölliset tapahtumat olivat tuntuneet vain uninäytelmältä, niin valveutuivat he nyt jokikinen todellisuuteen. Ne, jotka airoissa soutivat, taisivat edes tukehduttaa tuskansa vetojen väkevyyteen, mutta kiihoitus ja kauhu tekivät heidän soutonsa kahta kurjemmaksi, eivätkä he päässeet paljoakaan eteenpäin.
Silloin tuntui heistä yhtäkkiä, kuin olisi muuan huuto nopeasti lähennyt. Se oli hyvin voimakas ja venytetty, ikäänkuin olisi tullut väkevistä ja terveistä keuhkoista, ja läheni yhä heidän venettään. He ymmärsivät, että heidän viheriä lyhtynsä oli antanut heidät ilmi, ja silloin huusi kokki: "Sammuttakaa lyhty!"
Joku naisista yritti tarttua lyhtyyn, mutta se oli jo liian myöhäistä, hukkuva oli jo saavuttanut heidät. Ne, jotka seisoivat veneen vasemmalla ulkolaidalla, näkivät yhtäkkiä vähäisen välimatkan päässä veneestä valkealta kumottavan pelastusrenkaan, jonka yläpuolella näkyi miehen pää ja osa hartioita.
Mies ei huutanut enää, vaan nähdessään ponnistuksensa päämäärän näin lähellä, käytti koko voimansa uintiin. Hän ui hyvin ja tottuneesti, eivätkä hänen liikkeensä näyttäneet vielä lainkaan uupuneilta. Mutta päästyään aivan lähelle venettä, hän hetkeksi keskeytti uintinsa ja kellui vähän aikaa ikäänkuin henkeä haukkoen, ja veneessä olijat taisivat täysin selvästi nähdä hänet viheriän lyhdyn ja tähtien tuikkeen himmeässä sekavalossa.
Kokki huusi niille, jotka soutivat: "Soutakaa! Käännös oikealle!" Ja kääntyen mieheen päin, joka yhä kellui vaiti veden pinnalla, hän huusi: "Vene on täynnä! Ei ole tilaa." Mutta silloin mies otti äkkiä vauhtia, saavutti parilla otteella uudestaan veneen, jonka soudossa ei ollut minkäänlaista järjestystä, ja huusi hengästyneesti, mutta nuorella ja voimakkaalla äänellä:
"Pelastakaa minut! Kuuletteko, ystävät, pelastakaa minut!"
Kokki vastasi silloin mykistyvien naisten puolesta:
"Vene on täynnä. Yksi henki lisää, ja me hukumme kaikki!"
Ja naisille hän huusi käskevästi, niin että he sen tunsivat joka hermossaan:
"Soutakaa!"
Silloin he yrittivät soutaa ja ajatella yksinomaan airoaan, ikäänkuin ei olisi ollut olemassa huutoa eikä hukkuvaa, vaan ainoastaan raskas airo, jonka piti sukeltaa veteen ja taas takaisin. Ja muut, jotka seisoivat toimettomina veneessä, ahdettuina yhteen, käänsivät pois kasvonsa, etteivät näkisi, tyrmistyneinä kauhusta, mutta haluten hartaasti elää, itsekukin kohdastansa.
Mutta mies, väistäen sulavasti airojen iskut, ui yhtäkkiä ensimäisen hankaparin väliin veneen peräpuolelle, niin etteivät airot voineet liikahtaa, kolhaisematta päähän häntä, ja taas hän kellui aivan veneen partaalla, ja kaikkien täytyi tahtomattaankin nähdä, kuinka nuorena ja väkevänä hänen päänsä kohosi hartioista.
Ja he kuulivat kukin hänen huutonsa, jonka hän yhä uudisti:
"Ystävät, armahtakaa! Vesi on jääkylmää!"
Sen kuullessaan he itse hyrisivät vilusta, hampaitten lyödessä loukkua, eikä kukaan heistä tiennyt, mitä heidän tuli tehdä.
Silloin hän huusi heille uudestaan, mutta tällä kertaa melkein käskevästi:
"Minulla on ajatus. Minä keksin… Ajatus…"
Mutta he näkivät hänen kasvojensa sinertyvän kylmästä, ja hänen päänsä oli läpeensä vettyneen tukan peitossa, ja se oli raskas ja väsynyt ja aivan heidän airojensa tavoitettavissa.
Veneen päälliköksi valittu kokki huusi silloin korkealta seisomapaikaltaan veneen perältä:
"Vene on uppoamiseen asti täynnä! Onko joku, joka haluaa vapaaehtoisesti luovuttaa sijansa?"
Silloin he alkoivat kaikki liikehtiä veneessä ja työnnellä toisiaan, mutta hiljaa ja vain kyynäspäillään, peljäten veneen kaatuvan. Ja he yrittivät nähdä toistensa kasvot pimeydessä, odottaen, että joku tarjoutuisi. Heidän joukossaan oli muuan vanha nainen, joka kävi yhdeksättäkymmentä ja oli kannettu laivan kannelle, ja hän oli monien lasten äiti, isoäiti ja isoäidinäiti, pysyen pystyssä vain senkautta, että ympärillä seisojien ruumiit häntä kannattivat, estäen häntä kokoon lysähtämästä. Ja jotkut sanoivat hänelle: "Anna sijaa, sinun elämäsi on lopussa." Mutta hän vastasi, sammaltaen hampaattomalla suullaan:
"Antakaa itse sijaa, minä tahdon elää. Te olette murhamiehiä!"
Eikä kukaan tohtinut häneen kajota. Sillaikaa hukkuva huusi yhtämittaa:
"Ystävät, ystävät…! Vesi on jääkylmää! Pelastakaa minut!"
Ja yhä uudestaan, ikäänkuin se olisi ollut jokin taikasana, hän kertasi: "Minulla on ajatus… Pelastakaa ajatus!" Silloin muuan siirtolaisvaimo, joka seisoi keskellä venettä, tarttui kahta lähinnä seisovaa naista olkapäistä, hinaten itsensä heidän hartioilleen, niin että hänen verevä ja karhea päänsä oli näkyvissä yli muitten, ja huusi:
"Mikä ajatus? Me emme tarvitse ajatusta! Meillä on lapsemme."
Ja eräs ulkolaidalla seisova nainen, joka oli siunatussa tilassa ja otti sijaa kahden edestä, lisäsi siihen:
"Me synnytämme poikia, jotka keksivät uudestaan sinun ajatuksesi!"
Ja he tunsivat yhtäkkiä vihamielisyyttä häntä kohtaan, joka luuli syntymättömän ajatuksensa tärkeämmäksi kuin kaikkien heidän elävän elämänsä.
Silloin hukkuva, huomaten avunanontansa turhaksi ja peljäten kangistuvansa jäisessä vedessä, ui epätoivoisesti vauhtia ottaen äkkiä lähemmäksi, ja vaimot näkivät hänen oikeanpuolisen kätensä hellittävän pelastusrenkaasta ja iskeytyvän veneen laitaan, lujin, valkoisin sormin, jotka koukistuivat käyriksi kuin merikokon kynnet, ennenkuin kukaan ennätti estää. Samassa tuokiossa vene nopeasti kallistui, nielaisi vettä, ja oikeanpuolisella laidalla seisovat naiset heittäytyivät vaistomaisesti koko ruumiinsa painolla oikealle.
"Irroita kätesi!" huusi kokki.
Hän huusi saman uudestaan kaksi kertaa englanniksi ja toisti sen lopulta tuskastuneena kaukaisen kotimaansa kielellä.
Mutta käsi ei hellittänyt otetta. Päinvastoin, se näytti juottuvan kiinni veneeseen, yhtä lujana osana kuin hangat tai koukut, imeytyvän irroittamattomasti kuin mustekalan imuhaara, ja vene oli joka hetki vaarassa upota.
Silloin kokki huusi äkkiä läähättävällä ja käheällä äänellä:
"Lyökää häntä, — lyökää häntä!"
Sinä silmänräpäyksenä mies kurkoitti toisenkin kätensä, jossa oli suuri, punaisella kivellä koristettu sormus. Kaikki näkivät tämän sormuksen viheriän lyhdyn valossa, jossa se hohti kuin veritäplä.
Ja ikäänkuin tämän suuren, punaisen kiven näky olisi herättänyt heissä äkillisen raivon, tarttuivat soutajat kukin airoonsa, ja iskivät, tähdäten tuota punaista, hohtavaa täplää, ja sitten lyöden umpimähkään, mihin sattui.
Valkeitten, käyrien sormien ote herposi yhtäkkiä, he näkivät pään retkahtavan taaksepäin ja jäävän yhä kellumaan pelastusvyön varassa.
Silloin heitä yhtäkkiä värisytti kuin horkassa, ja itsekukin kääriytyi tiukasti vaatekappaleihinsa, kellä niitä oli.
Kokki huusi: "Soutakaa!"
Ja he soutivat.
He soutivat aivan äänettöminä, eikä yksikään yrittänyt puhua, ja heidän viheriä lyhtynsä nousi ja laski veneen mukana.
Niin he soutivat koko yön, kunnes joku heistä äkkiä sanoi: "Katsokaa, aurinko nousee!"
Ja he näkivät idässä vaalean ja rusoittavan kajastuksen, jonka oli määrä tuoda heille pelastus, ja heidän kasvonsa kääntyivät kiitollisessa odotuksessa kohti nousevaa päivää, ja itsekukin kohdastansa tunsi oman pelastuksensa ihmeen.
Eikä yksikään ajatus, ei ihanin eikä ihmeellisin, olisi voinut heissä avarruttaa sitä autuutta, minkä yksinkertainen ja tuiki tavallinen tieto siitä, että he elivät, olivat olemassa ja näkivät nousevan päivän, joka oli herättävä heille pelastuksen punaisesta helmastaan.