LUOMAKUNNAN HUUTO.
Olin suljettuna muitten koirain keralla erityiseen komeroon; mutta kuinka sinne olin joutunut, ja mitä tämä kaikki merkitsi, en tietänyt. Meitä oli paljon, enkä ehtinyt edes tehdä tuttavuutta kaikkien kanssa; paitsi sitä useimmat torkkuivat päivät pitkään. Alussa häiritsi alhaalta tuleva jyske suuresti oloamme, päätämme huimasi oudolla ja vastenmielisellä tavalla, tunsimme halua pureskella toisiamme, ja olimme perin kurjia ja viheliäisiä, heilahdellen seinästä toiseen. Mutta jo seuraavana päivänä muuttui olomme täysin siedettäväksi; me totuimme sekä jyskeeseen että heilahteluun, makasimme paljon ja söimme välillä. Emäkoira imetti pentujaan, joita oli neljä kappaletta; niitten suupielet kuolasivat alati maitoa.
Ainoastaan minua kidutti levottomuus, josta en päässyt. Minua vaivasi aika-ajoin samanlainen tunne, kuin pimeinä öinä, jolloin kuulematta oikeastaan risahdustakaan, yhtäkkiä säpsähdän lämpimältä makuusijaltani ja karkaan kylmään yöhön, haukkuakseni jotain, mitä ei ole olemassakaan. Olen sen useasti kokenut. En vainua mitään, en kuule mitään ja kuitenkin haukun, ulvon kauhusta, joka panee minut vapisemaan.
Samantapaista oli nytkin oloni. Söin ja join ja olin kylläinen enkä palellut, mutta tunsin vastustamatonta halua kynsiä ovea ja ulista… Kadehdin tovereitani, jotka nukkuivat, ja imeväisten pentujen sekä heidän emänsä uneliasta hyvinvointia, ja kuononi oli usein kuuma ja kuiva, uneni rauhaton. Muistan kerran nujertaneeni nuoren kalkkunan ja sen johdosta joutuneeni epämääräiseksi ajaksi kahleisiin; aivan samanlainen levottomuus ruumiissa minä sillä kertaa siirtelin makuusijaani auringon mukaan.
Silloin, eräänä yönä, kun useimmat meistä nukkuivat, unia nähden, tunsimme äkkiä kaikki sysäyksen, joka tuli jostain altamme, niin että horjahdimme, vierimättä kuitenkaan edes makuusijoiltamme. Jotkut meistä vingahtivat, suurimman osan jatkaessa heti untansa. Mutta minä, joka olin valveilla, kuulin äkkiä jyskeen lakkaavan, heilahtelu taukosi, ja tuli yhtäkkiä aivan hiljaista, niin hiljaista, että minun täytyi hiipiä oven taakse ja sitä hiljalleen kynsiä. En ymmärrä, mikä tässä hiljaisuudessa teki minut levottomaksi, tunsin vain uneni olevan ohitse. Kaipasin jollain lailla jyskettä, ja sen taukoominen häiritsi minua, niin olin ennättänyt siihen tottua. Muut koirat olivat syvässä unessa, eikä miltään puolen ollut mitään oudostuttavaa kuultavissa, yhtä vähän kuin hajuaistinikaan ilmaisi minulle mitään, mikä olisi ollut omiaan levottomuutta aiheuttamaan.
Tosiasia on vain, etten enää voinut nukkua, vaikka en tiennyt syytä siihen. En käsittänyt mitään, yhtävähän kuin olin varsinaisesti käsittänyt mitään tähänkään saakka siitä, missä olin, tai mitä ympärilläni tapahtui. Seisoin täten, kuono vasten ovea, kun yhtäkkiä säpsähdin, luullen kuulleeni Isäntäni kutsun.
Oven takaa kuului suurena sekasortona erinlaisia Isäntäin ääniä ja heidän jalkainsa käyntiä, ja me heräsimme kaikki, herkät kuten olemme, ja vingahdimme vastaukseksi. Me emme voineet muuta ymmärtää, kuin että meitä kutsuttiin, ja niin kuuntelimme yhtenä ryhelmänä, valmiina syöksymään ulos, niin pian kuin ovi avautuisi. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan sekä huudot että jalkain töminä häipyivät ohi, huolimatta meidän hartaasta vastauksestamme.
Vähän ajan kuluttua alkoivat ne uudelleen, ja me heristimme taas korviamme, nukkumista enää muistamatta. Emme päässeet tunteesta, että jotain aivan erikoista oli tekeillä. Meidät valtasi levottomuus, kuten pahan sään edellä ja ukkosilmaa vainutessa, ja me vastasimme Isäntäin huutoihin yhteisellä, odottavalla ulinalla.
Mutta kukaan ei avannut ovea. Huudot kulkivat ohi, häipyivät ja alkoivat taas, jyske vain pysyi yhä poissa.
Yhtäkkiä oli meistä, jotka seisoimme oven takana, ikäänkuin maa olisi ollut märkää, se tuntui käpäliimme ilkeän kylmältä ja kostealta, ja painaessamme kuonomme sitä vastaan, tunsimme selvästi kosteuden.
Hyyristyimme makuusijoillemme emmekä osanneet mitään itsellemme selvittää. Aavistimme vain kuin jotain salaperäistä ja meille vihamielistä ympärillämme, vaikka vainumme ei ilmaissut mitään.
Silloin tunsin yhtäkkiä kylkeni alla saman kylmän kosteuden, jonka äsken olin maassa havainnut. Hyppäsin ulvahtaen pystyyn ja astuin suoraan veteen, joka nyt ulottui minulle nilkkaan asti.
Silmänräpäyksessä olimme kaikki jaloillamme, emäkoirakin penikkoineen. Juoksentelimme sinne, tänne nuuskien, komeromme oli valoisa, niin että näimme aivan selvästi suljetun oven, ja veden, joka kimalsi jaloissamme. Jotkut meistä koettivat sitä latkia, mutta luopuivat heti yrityksestä.
Yhtäkkiä näimme, mitenkä makuusäkkimme kaikki ikäänkuin irtaantuivat, alkaen hiljalleen kellua vedessä. Silloin me syöksyimme kaikki suljetun oven taakse, kuopien sitä kynsillämme ja ulisten kaikki yhtaikaa.
Me emme tienneet, miksi niin epätoivoisesti pyrimme pois, emmekä mitä yhä kohoava vesi merkitsi, mutta meidän täytyi pakostakin kynsiä ja ulista.
Emäkoira nosteli milloin toista, milloin toista pentuaan hampaillaan, ja ne vikisivät surkeasti. Yksi pennuista oli kiivennyt sen selkään, kykkien ohutkarvaisena ja suuripäisenä, ja nuoleskellen vilusta väristen emonsa niskaa.
Kuulimme silkkikoiran korahtelevan heikosti, ja voimatta auttaa, näimme veden tavoittavan sen ruusuista kuonoa.
Ja kaiken aikaa oli meissä pakahduttava, hirveä ahdistus, vaikka emme mitään käsittäneet; me tahdoimme Isäntäimme luo ja kutsuimme heitä surkeasti, vastausta saamatta.
Emäkoira seisoi yhä hievahtamatta, uskaltamatta liikahtaa, ja vesi kohosi yhä. Kaksi pentua olivat jo kadonneet, en tiedä minne. Silloin selkään kiivennyt pentu äkkiä horjahti, kierähtäen veteen, ja kun emä yritti sille avuksi, pääsi toinenkin pentu putoamaan hänen hampaistaan. Molemmat pennut uiskentelivat nyt vedessä, vinkuen, emän koettaessa pelastaa molempia. Se päästi milloin yhden, milloin toisen irti, hennomatta jättää kumpaakaan, raasti niitä hellävaroin hampaillaan, kannatellen molempia vuorotellen, mutta ne uupuivat pian, herkesivät liikkumattomaksi ja kelluivat vedessä kuin suuret rotat.
Samassa tuokiossa avasi joku oven, ja me syöksyimme ulvahtaen ulos. Tästä hetkestä saakka sekaantui kaikki mielessäni. Juoksin joittenkuitten vieraitten Isäntien jäljessä ylöspäin, yrittäen pysyä heidän kintereillään, ja yhtäkkiä tunsin meren hajun aivan lähellä. Näky oli hyvin ihmeellinen. Meri, joka ennen oli ollut koiranmittaamattomassa syvyydessä, oli nyt kohonnut uskomattoman korkealle. Ikinä eläissäni en ole moista ahdistusta tuntenut kuin tällä hetkellä. Kukaan ei minua hätyyttänyt, ja kuitenkin olin henkihieveriin asti uupunut kuin alituisesta takaa-ajosta. Säikähtelin ja vapisin kaikkein tutuimpia esineitä, samalla kun ahdistus sisässäni yhä kasvoi. Juoksentelin edestakaisin Isäntäin liikkumattomien jalkarivien lävitse, tuntematta mitään rauhoitusta heidän läheisyydestään.
"Isäntä, Isäntä, missä olet?" haukahtelin.
Minusta tuntui, ikäänkuin vain yksi ainoa olisi minua kyennyt auttamaan tässä hirveässä ja oudossa ahdingossa. Yksi ainoa oli Kaikkivaltias, Väkevä ja Armollinen, ja minä halusin Hänen luokseen, voidakseni turvallisesti hyyristyä hänen jalkoihinsa. Kauhu täytti minut kuten vesi astian, enkä kuitenkaan hetkeäkään tiennyt, miksi minun oli niin tuiki tuskallista olla.
Silloin kuulin yhtäkkiä tutun kutsun ja samassa silmänräpäyksessä syleilin Isäntäni polvia. Hän sanoi "Bella"! yhä uudestaan, ja Hänen äänensä värisytti minua mieluisasti kuten aina.
"Isäntä, Isäntä, missä olemme?" kysyin rukoilevin silmin.
Hän tajusi varmasti kysymykseni, sillä hän otti kaksin käsin kuonostani kiinni, katsoi silmiini ja sanoi: "Bella parka!"
Silloin tunsin yhtäkkiä, kuinka etujalkani ikäänkuin irtautuivat maasta, joka nousi pystyyn minulle käsittämättömällä tavalla, kun samalla Isäntäni heittäytyi vasten maata pitkäkseen, ja lujalla otteella, josta minun oli mahdoton vapautua, painoi minut mukanaan. Ja minä tunsin, kuinka me kohosimme yhä korkeammalle, yhä korkeammalle, kohti taivaan valoja, jotka tuikkivat vastaamme, vilkkuen ja väristen.
Ja kauhu täytti sydämeni uudelleen reunojaan myöten. Ymmärsin yhtäkkiä, että Isäntä, jota olin pitänyt Kaikkivaltiaana, ei voinut tehdä mitään minua eikä itseään auttaakseen, vaan että hänen oli kadottava yhdessä minun ja muitten keralla.
Minä ymmärsin, että Isäntä vapisi pelosta, että hän oli yhtä avuton, kuin minä itsekin, ettei meidän välillämme ollutkaan niin ehdotonta eroitusta. Olimme tuomitut tuhoutumaan aivan samalla tavalla kumpikin, meri uhkasi meitä molempia ja oli hävittävä meidät.
Ja Hän oli ollut tähän saakka minusta Kaikkivaltias, Erehtymätön,
Väkevä ja Armollinen.
Yhtäkkiä minä tiesin, että kaikki tämä oli katoava. Minun täytyi kuolla, Isännän täytyi kuolla, Maan jalkojeni alla täytyi kuolla…
Ja minä ulvoin, ja kaikki luodut minun kerallani.