SEITSEMÄN.
Heitä oli seitsemän kumollaan ajelehtivan aallokkoveneen päällä, jota he olivat yrittäneet kääntää, vaikka onnistumatta. Kesti kauan, ennenkuin he pääsivät tietoisuuteen toisistaan. Joku heistä sanoi: "Toverit, ilmoittakaa kukin nimenne!" ja silloin he tekivät sen kaikki, paitsi muuatta miestä, joka vastasi vain: "Minun nimestäni ei ole mitään hyötyä tällä hetkellä." Heitä oli, paitsi nimeään ilmoittamatonta, kolme lämmittäjää, kokinapulainen ja kaksi umpikielistä välikannen matkustajaa, jotka eivät osanneet edes toistensa kieltä, ja he istuivat selkä selkää vasten, kolme toisella, neljä toisella puolella, palellen läpimärjissä vaatteissaan.
Meri oli tyyni ja kylläinen, taivaalla tuhansittain tähtiä, mutta ei kuutamoa. Heidän jalkansa olivat polvilumpioon saakka vedessä, ja yrittäessä vetää niitä käppyrään, tuntuivat ne mahdottoman raskailta ja vierailta kuin jäätöngät.
Yhtäkkiä sanoi kokinapulainen ääneen:
"Oi, Jumala, Jumala!"
Kukaan ei vastannut hänelle mitään. Hän jatkoi silloin vaikerrustaan, aluksi aivan hiljaa, ja he ymmärsivät hänen katkonaisista sanoistaan, että hänen oli vilu. Mutta koska he kaikki palelivat yhtä ankarasti, ei kenenkään mieleen tullut lohduttaa häntä, vaan he purivat hampaansa yhteen, etteivät itse valittaisi.
"Minä palellun!" hän äänsi yhä uudelleen. "Minun on niin vilu."
Ja hänen äänensä oli keskenkasvuisen pojan, ihmeellisen nuori, heleä kuin naisen, toisinaan särkyvä kuin äänenmurroksessa olevan.
Muut kuuntelivat yhä ääneti hänen vaikerrustaan, joka pian muuttui lapselliseksi nyyhkytykseksi.
"Onko sinun vilu?" kysyi vihdoin toinen lämmittäjistä.
Mutta vastaamatta suoraan kysymykseen, jatkoi kokkipoika yhä valitustaan, kutsuen avukseen äitiään, sitten jumalaa, sitten taas äitiään, lopulta vain hokien: "minä palellun, äiti, äiti!" niinkuin lapsena hyyristyessään äitinsä lämpimän ruumiin suojaan.
Ja itsekukin tunsi kaikkein varhaisimman muistonsa, toisen inhimillisen ruumiin lämmön, hetkeksi heräävän mielessään.
"Rukoillaan ääneen!" ehdotti eräs lämmittäjistä.
Silloin he rukoilivat kaikki yhtaikaa, välikannen matkustajat kukin omalla kielellään, ja he jatkoivat rukousta joka kerta, kun vene heilahti, rukoillen kukin omiaan, paitsi tuntematonta matkustajaa, joka vaikeni, ja kokinapulaista, joka ei herjennyt huutamasta äitiään.
Senjälkeen he rupesivat aika-ajoin huutamaan yhteisesti, päästäkseen ajattelemasta kylmyyttä, sillä he tiesivät aivan hyvin huutonsa turhaksi. Mutta heistä oli turvallista kuunnella omaa ääntään, niinkauan kuin se vyöryi seitsemän kurkun sinkoomana tyynessä ilmassa, ja he olisivat tahtoneet pidättää sen ja kutsua takaisin avaruuksista, joihin se hajautui miljooniksi ja taas miljooniksi yhä heikkeneviksi ääniaalloiksi.
Huuto kävi paremmin kuin yhteinen rukous, ja he ottivat kaikki siihen osaa, erikielisyydestään huolimatta. Mutta heidän huutonsa oli vain ajanvietettä, sillä he tiesivät, ettei pelastusta ollut odotettavissa ennen aamua.
"Joka kestää aamuun asti, se pelastuu", sanoi tuntematon matkustaja.
Muut kuulivat hänen äänensä soinnusta, että hän oli aikonut pelastua, ja kysyivät kukin itseltään: "pelastunko minä?" ja jotkut heistä laskivat tähtiä taivaalla, ikäänkuin heidän yläpuolellaan olisi ollut tummansiniselle taululle kultanastoilla kiinnitetty ijäti ratkaisematon laskuarvoitus.
Kokinapulainen vaikersi edelleen, yhä hiljemmin:
"Minä palellun, — äiti, äiti!"
Yhtäkkiä alkoi hänen huutonsa tuntuvasti heiketä, ja vierustoveri kannatti hänen herpoutuvaa ruumistaan toisella kädellään, sen rauetessa ryhdittömäksi ja ikäänkuin luuttomaksi. Ja vähitellen se alkoi luisua alaspäin, käyden kauhistuttavan raskaaksi, niin että se, joka piteli siitä kiinni, päästi otteensa ja säikähtyneenä sieppasi uudelleen kiinni, saaden kämmeniinsä vain kiharaa, märkää tukkaa. Hetken aikaa hän kannatti veteen liukuvaa ruumista tukan varassa, mutta oli itse kadottaa tasapainonsa, hellitti, ja ruumis lipui veneen alle.
"Yksi!" sanoi silloin tuntematon matkustaja.
Hänen äänensä kalseus pani muut hätkähtämään, mutta kaikki tunsivat helpoitusta, kun vaikerrusta ei enää kuulunut.
He istuivat nyt jonkun aikaa vaiti eivätkä edes rukoilleet. Tähdet olivat korkeina ja kaukaisina heidän päänsä päällä, kaksi kertaa eroittivat he tähdenlennon. Yö oli ihmeellisen tyyni ja ihana, täynnä kylmyyttä ja kuolemaa. Tuskin tuntuva maininki kuljetti hiljalleen heidän venettään, mihin suuntaan, eivät he tienneet.
Äkkiä sanoi toinen välikannen matkustajista jotain käsittämätöntä.
"Mitä sanot?" kysyi hänen vierustoverinsa.
Välikannen matkustaja yritti kääntää puheensa englanniksi, sopersi pari murteellista sanaa, ja jatkoi käsittämätöntä puhettaan. Ei yksikään ymmärtänyt häntä. He eivät tienneet, rukoiliko hän vai saneliko viimeistä tahtoaan vai tekikö tunnustusta, kuulivat vain kiihkon hänen äänessään, ja tämän inhimillisen äänen sointu, joka sinkosi ilmaan käsittämättömiä sanoja, värisytti heitä, itsekutakin.
Ja hän puhui yhä, ypöyksin, ihmisille, jotka eivät tajunneet häntä enempää kuin taivaan kuurot tähdetkään.
Yhtäkkiä hän alkoi irroittaa pelastusvyönsä nauhoja. Kiikkerän veneen pohjalla kun istuivat, eivät he olisi voineet häntä estää, vaikka olisivat tahtoneetkin. He aavistivat hänen aikomuksensa, ja ne, jotka istuivat häntä lähinnä, näkivät niukassa valossa hänen suuren ja raskaan päänsä ulkonevine poskipäineen. Hän oli keski-ikäinen, parrakas mies, työläisen vaatteissa.
Irroitettuaan pelastusvyönsä nauhat kylmästä kankeilla sormillaan, hän risti hetkiseksi käsivartensa eikä puhunut enää. Vierustoveri nyhjäisi häntä, mutta hän ei hievahtanutkaan. Hän istui äärimäisenä oikealla. Yhtäkkiä hän peitti kädellä silmänsä ja hyppäsi mereen, johon heti katosi.
"Toinen!" sanoi tuntematon matkustaja tyynesti.
Ja he kertasivat kaikki tämän sanan, mutta hyvin hiljaa, vain huulillaan, äänijänteitten värähtämättä.
Heitä oli nyt viisi miestä jäljellä, ja oli hiukan väljempi tila. Kylmyys oli vihlova liikkumattomuudessaan. Oli yhä pimeä, ja aina parin minuutin päästä kasteli lainehyöky heidät vyötäisiin saakka.
Yhtäkkiä sanoi yksi lämmittäjistä:
"Toverit, minulla ei ole enää jalkoja."
Toiset sanoivat hänelle:
"Nostele jalkojasi! Liikuta niitä, herran nimessä!"
Mutta hän vain yhä väitti, ettei hänellä ollut jalkoja, hän muka tunsi ne vain polviin asti, siitä alaspäin olivat jalat kuin poikkileikatut.
Kuitenkin hän yritti totella tovereittensa neuvoja, ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi liikutellut sääritynkiä. Hänen jalkansa eivät enää palelleet, eikä hän tuntenut niissä mitään tuskaa.
Ja hetken päästä hän sanoi:
"Toverit, minun käteni kuolevat!"
Aivan samoin kuin äsken jalat, niin irtausivat nyt kädet muusta ruumiista, lakaten olemasta hänen omansa.
"Sitokaa minut kiinni!" hän rukoili.
He yrittivät kietoa köydenpätkän hänen ympärilleen, mutta kun hänen paleltuneet kätensä eivät olleet miksikään avuksi, lipesi köysi, ja hän alkoi luistaa veteen.
Hän sanoi aivan selkeästi ja täydessä tajussaan: "Hyvästi, toverit, kestäkää! Minä olisin tahtonut elää!" luisuessaan veteen. Hänen ruumiinsa ei uponnut, vaan pelastusvyö pidätti sen pinnalla, ja he näkivät sen kauan aikaa, tahtoivatpa tai ei, sen kolhaistessa alituisesti veneen kylkeen, kunnes laineet vihdoin kuljettivat heidät kauemmaksi.
"Kolmas!" sanoi tuntematon matkustaja.
He vihasivat ja kammosivat tätä taittumatonta ja kirkasta ääntä, ilman pienintäkään säröä, joka laski heidän kohtalonsa lyönnit, itse pelastuksestaan varmana. Ja heidän asentonsa oli nyt sellainen, että hän yksin istui toisella puolen, ja muut jäljelle jääneet toisella puolen venettä, selin häneen, ja heillä oli kummallinen varmuus siitä, etteivät koskaan tulisi näkemään tuon miehen kasvoja. Heistä tuntui, ikäänkuin hänen olisi täytynyt jollain lailla olla vikapää heidän onnettomuuteensa, ja he vihasivat häntä, heikolla, voimattomalla vihalla, koska hän yksin oli vahva heidän joukossaan.
Ja heidän vaiteliasta taisteluaan kylmyyttä vastaan kesti yhä. Joka kerta, kun hyöky hyrskähti heidän ylitseen, pidättivät he henkeä ja sulkivat tiukasti suunsa, heidän sydämensä tykytti heikosti. Mutta vasta seuraavana hetkenä nousi kylmyys korkeimmilleen, he kuulivat veden noruvan vaatteistaan, jotka kangistuivat jääksi heidän ympärilleen, ja kylmä liikkumaton ilma imeytyi ihon joka huokoseen.
Kului aika, jonka pituutta he eivät osanneet määritellä. Kukaan heistä ei halunnut antaa myöten hänelle, joka istui heihin selin ja odotti, seuraava järjestysnumero huulillaan.
Silloin molemmista miehistä, jotka istuivat kummankin puolen toista välikannen matkustajaa, alkoi yhtäkkiä tuntua, ikäänkuin olisivat kannattaneet elotonta ruumista välissään. Mies heidän keskellään istui jäykkänä ja suorana, ja he näkivät hänen jäähuurteisen, harmaan partansa elottomana laskeutuvan avonaiselle rinnalle.
He yrittivät varovasti häntä ravistella, ja hän heilahteli kahden puolen kankeana ja raskaana kuin jäätönkkä, heidän kuullessaan hänen jäätyneitten vaatteittensa ritinän.
Heidät valtasi sanaton kauhu, ja he kannattivat ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta tätä jäykkää ruumista, peljäten tunnustaa hänet kuolleeksi. Niin kului neljännestunnin verran, jonka kuluessa ei kukaan puhunut mitään.
Vihdoin hän kävi heille liian raskaaksi ja epämukavaksi, ja nuorin lämmittäjistä, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, sanoi heikolla äänellä:
"Hän taitaa olla kuollut!"
Silloin he tarttuivat häneen kumpikin ja kylmästä kohmeisin käsin työnsivät hänet mereen, jonne hän putosi, raskaasti ja molskahtaen, kuin suuri, painava kivi.
"Neljäs!" sanoi tuntematon matkustaja järkkymättömän tyynesti.
Niinkuin jäinen touvinpää sattuivat sanat muihin, ei kukaan kerrannut niitä.
Ja heitä oli nyt kolme kaikkiaan jäljellä. Vene oli entisestään koko joukon kohommalla, kadotettuaan osan kuormastaan, ja he arvelivat ajelehtineensa parin tunnin paikkeille. Suuri raukeus tuli heidän ylitseen. He taistelivat unta vastaan, joka väkisin oli uuvuttaa heidät, tietäen hyvin, että nukkuminen merkitsi varmaa kuolemaa.
Nuorin lämmittäjistä painoi päänsä toisen olkapäälle, alkaen nähdä sekavia ja houreisia unia, ja kun toveri herätti hänet, sulki hän heti uudelleen silmänsä.
Ei mikään voinut pysyttää häntä hereillä. Hän tahtoi nukkua. Ihmeelliset unet, jollaisia hän ikinä ennen ei ollut nähnyt, kutoutuivat hänen kylmästä kangistuvissa aivoissaan, hänen oli ihana olla. Ja hän murisi äkäisesti: "Anna minun nukkua."
Hän heräsi hetkeksi tunteakseen jäistä, vihattavaa vilua, joka kirpelöi hänen ruumiissaan, ja hän tahtoi päästä siitä, ummistaen silmänsä.
Hän näki värejä, jotka säteilivät särmikkäästä jäästä, johon aurinko paistoi, hänen kulkiessaan sateenkaarenkarvaisessa jääholvissa, kylmyyttä tuntematta.
Yhtäkkiä hän huomasi, ettei valo virrannutkaan auringosta, vaan koko kimaltavan jääkuoren takaa kuulsi valo, ikäänkuin joka puolella olisi palanut leiskuva roihu, ja hän ihmetteli, ettei jää sulanut.
Kaikki nuo monet värit lämmittivät häntä, säteillen kukin häneen eriväristä, eriasteista lämpöä, joka suloisesti sukelsi hänen suoniinsa; hän oli täynnä punaista, vihreää, sinipunervaa ja keltaista lämpöä.
"Sininen lämpö, — sininen lämpö", hän oli sanovinaan.
Ja hän nukkui, yhä syvempää, yhä ihanampaa unta, samalla kun kuolettava kylmyys kouristi hänen heikosti tykyttävää sydäntään.
Hänen toverinsa työnsi ruumiin veteen, ja hetken päästä sanoi tuntematon matkustaja:
"Viides!"
"Herjetkää jo", sanoi viimeinen lämmittäjistä synkästi. "Jos te kuolette ennen minua, niin on minun vuoroni sanoa: kuudes."
"Minä elän yli teidän", sanoi tuntematon matkustaja.
"Mistä te sen tiedätte?" sanoi lämmittäjä. Hän oli suuri, väkevä mies, parhaassa ijässään.
Eivätkä he enää puhuneet keskenään. Tähdet alkoivat hiukan vaaleta, mutta kylmyys ja pimeys pysyivät muuttumattomina. Jokin kova esine kolhaisi heidän venettään, ja he tunsivat sen tuoliksi, ajelehtien jonkun aikaa yhdessä, kunnes tuoli taas irtaantui, jääden jälkeen. Oli alkanut heikosti tuulla.
Yhtäkkiä kuuli lämmittäjä heikon kulauksen matkustajan puolelta.
"Teillä on viinaa", hän sanoi herkistyen. "Laupiaan jumalan nimessä, antakaa minullekin!"
"Minä juon itse viinani", sanoi matkustaja. "Mitä se hyödyttäisi, kun sitä ei kuitenkaan ole kahdelle riittävästi?"
"Te olette oikeassa", mutisi lämmittäjä.
Hän koetti olla nojaamatta matkustajan selkää vasten, mutta tämä painoi niin lujasti omalta puoleltaan, että hän oli pakoitettu ponnistamaan vastaan, veteen vierähtämisen uhalla.
Ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän paininut kuoleman kanssa, ja kuin selin häneen istuvasta miehestä olisi säteillyt väkevä tahto, joka pakoitti hänet kuolemaan.
"Voisitteko pitää minusta kiinni", hän sanoi äkkiä heikosti. "Minusta on, kuin alkaisin luisua."
"Minä tarvitsen itse voimani", sanoi matkustaja.
Lämmittäjä koperoi taskustaan puukon ja iski sen veneen pohjaan kiinni. Hänen päätään aikoi huimata oudolla, ennen tuntemattomalla tavalla. Hän tunsi tahtovansa sanoa jotain tärkeätä, jotain, mistä riippui arvaamattoman paljon, mutta hänen suunsa ei totellut. Hän kertasi ajatuksissaan: "minun täytyy pitää kiinni… pitää kiinni…" ja luuli sanovansa sen ääneen.
Hänellä oli Southamptonissa vaimo ja lapsia, joista nuorin oli syntymätön, ja joitten vuoksi hän halusi elää. Ja hän sanoi tämän kaiken samalla äänettömällä tavalla, vaikka luuli huutavansa sen suurella äänellä.
Yhtäkkiä hänestä alkoi selvästi tuntua, että mies hänen selkänsä takana työnsi häntä. Hän huusi: "miksi sinä työnnät!" ja lipui alemmaksi, täynnä voimatonta uhkaa.
Mutta samalla hän kuuli korvissaan: "Kuudes!" ja jaksamatta pitää kiinni luisui veteen.
Vähää senjälkeen ilmestyi taivaanrannalle kaksi tulta: pelastuslaiva oli saapunut.