FINIS POËSEOS
Kuollut on Runo, kuollut on Runo, ma laulan, tyhjä on taivas, autio avaruus, laulu on kuolosta linnun kaarevakaulan, surmasi kauniin untensa kaukaisuus.
Lennä, valkea lintu, vartovi surma,
halki hyisten ilmojen havisten,
povessa pyörtymys pyhä, hullaannuttava hurma,
sydän oudosta onnesta vavisten.
Valkea tuli sulle tuikkien vastaa,
majakka maista ylempi, taivainen,
ah, mikä sulo siihen sulkansa kastaa,
ah, mikä autuus vaipua valoon sen!
Lennä välkkyvin siivin, ilmavin innoin,
murskaksi pääsi jumalten lyhtyyn lyö,
verisin siivin ja vaiti, ruhjotuin rinnoin,
kuole kiville maan, ylt'ympäri yö!
Hamaan hautahan kiron karkean kuulet,
herjaks hehkuvan sielusi singotun,
vaan kunis laulujen laittoon herkkyvi huulet,
sinis mun suokaatte kiittää kuoloa sun!
Laulan rohkean, laulan sankarin surmaa,
varrella arkiviikkojen ainaisten,
laulan unien unta, pyhän haavehen hurmaa,
keskellä mailman jäisen ja järkeisen.
Laulu on kuolosta linnun kaarevakaulan, surmasi kauniin untensa kaukaisuus, kuollut on Runo, kuollut on Runo, ma laulan, tyhjä on taivas, autio avaruus!