KOITTO JA HÄMÄRÄ
Oli valkein yö, suven suuren aatto,
maan nurmia asteli taivaan taatto.
Pois vaskiset vasamat pilviin lymys,
kuin sininen siunaus silmä hymys.
»Koit, Hämarik, lapseni lempiväiset,
nyt häihin käykää, te seppelpäiset!
»Ja kuulla taivahan tahdon saatte:
Te valo yhdessä vaalikaatte!
»Koit, sulle auringon uuden uskon,
sa soihtu sytytä aamuruskon!
»Ja Hämarik, tultua illan tienoon,
tulikehrä kätkeös huntuus hienoon!
»Vihin yhteen teidät ja siunaan työnne,
näin olkoot autuaat aamut, yönne!»
Maan nurmelle lankesi lapset taivaan:
»Isä Taara, katso lastesi vaivaan!
»Älä kahletta lastesi kantaa säädä,
suo ijäksi sulhoks ja morsioks jäädä!
»Suo aina palvoa, aina palaa,
suo henki, jok' ikänsä hehkuu, halaa!
»Suo kaiho, auvoa armahampi,
suo itku iloa ihanampi!
»Suo yhtyä lastes vain kerran, kerran,
vain valkeinna yönä, vain hetken verran!
»Ei viikon vaivassa, arkityössä,
vain juhannusjuhlana, suviyössä.
»Suo riutua rakkaudesta yhä,
älä onnea suo, vain kaipaus pyhä!»
Ja lapset vaikeni, hymysi taatto,
oli valkein yö, suven suuren aatto.
Yli taivahan taipui siintävä silta,
kun yhteen sulivat aamu ja ilta.