KYNESTIN NEITI
Näin käypi kuilusta taru kumma: Kynestin neiti, hiuskauno, tumma, jo monen sulhonsa surmaan suisti, kun kulki kosijat, päätä puisti: »Sen oma olen, ken orhin ohjaa yli kuolon kosken, päin Hornan pohjaa, ja katsoo kauhutta kalman vesiin, sen sankariks sanon, se käyköön esiin!»
Näin surmaan sulhonsa ilkamoiden, hän saattoi torvien raikuin, soiden, moni vuoren harjalle hevon käänsi, jo murti muotoa, päätä väänsi, näet, alla aukesi kuilu syvä, maan vesiin vyöryviin ylettyvä, käy vinha vilske, kuin tulipirran, kun kuohut murtuvat kuolon virran, ja pyhän pyörtymän, kuuman hurman, jo tuntee huokuvan suusta surman, ei taakseen tarkkaa, ei katso eteen, päin silmä pälyy vain kalman veteen, vain naurun heleän, häijyn muistaa, jo horjuu hepo, alas sulhon suistaa.
Vaan kosto koitui, näin kertoo kansa:
mies synkkä saapuvi ratsullansa.
»Mik' aikees, sulho?» »Ma vannoin valan,
sun voitan tai Hornan hehkuun palan!»
Kynestin neiti niin kalvaks kävi,
ei sanaa saanut, niin värähtävi.
Vaan vieras käskien: »Missä tie?»
ja ratsun kuilua kohti käänsi.
Jo parkas impi, tuns uuden elon,
kaikk' auvot maiset ja kalman pelon:
Ei sinne, sinne, — se surmaan vie!»
Ja impi korskea kättä väänsi:
»Jo tarpeeks tuhoa tehnyt enkö,
oi armoa, armoa, ällös menkö!»
Käy ohjiin kiinni ja niissä laahas, ja neittä nääntyvää ratsu raahas, vaan höltyi ohjat, ja orhi karkas, Kynestin neiti vain kerran parkas ja tahtoi juosta, ei jalat kanna, rukoilla, ääntä ei rinta anna, niin korvat tukki ja silmät sulki, kaks askeletta vain vaivoin kulki, jo maahan vaipui, kuin kuollut makaa, vain huulet hymisi tavan takaa, — kun toipui, kahlehet kielen katkes, ja rukouksehen rinta ratkes, ei koskaan ennen niin sanat soinut, rukoili niinkuin ei ennen voinut, ei mitään näe, on silmiss' sumu, vaan kaukaa kuuluvi äänten humu, ja ympärillä jo raikuu, helää, »Hän elää, sankari saapuu, elää!»
Kynestin neiti kuin eloon havas, värähti, kaihtaen katseen avas.
Vaan vieras synkkänä sanat viskas: »Kynestin neiti, nyt notkuu niskas! en vihkivuoteelle viemään tullut, vaan kostaa halusin herjas hullut, sun kataluuttasi kauan kammoin ja valat vannoin sun vuokses ammoin, sai aseveikkoni armain surman, sun tahdoin tuhota, miesten turman, sun ivanaurusi ijäks jäätää, sun hymys kylmän ja kauniin häätää!»
Näin vieras, vaikeni kaikki kansa, ei nouse neiti, on polvillansa, ja povi paisuvi, epäröiden, kun vastas vaaleten, kyynelöiden:
»Oi sanat syyttävät, surmankovat, ne vastaan otan, ne totta ovat! vaan joka herja, min huules linkoo, kuin siunauksena mulle sinkoo, ma kauan kyyneleet hyvät estin, nyt nöyrä olen, nyt itkun kestin, sua siunaan, hyvyyttä suurta halaan, lapsaikain pyhäiseen auvoon palaan, sua siunaan, että mun sieluni suli, ja kun kerran koittavi kiirastuli, ei ilmain ijäisyys mulle riittäis, niin kauan sieluni sua kiittäis!»