GERDRUTA CARPONAI
1.
Keväällä, vuonna 1710, Suuren Pohjansodan aikana, venäläisten piirittäessä Riigaa, tuli tappava ruttotauti, mustaksi surmaksi sanottu, ylämaalta saarille, ensin Hiidenmaalle, sitten Saarenmaalle, sieltä yli Vähän-Väinän Muhuun ja lopuksi syksyllä yksinäiselle Ruhnun saarelle.
On monta tarinaa ruton tulosta. Hiidenmaalaiset kalastajat äkkäsivät eräänä ehtoona oudon, synkän laivan, joka oli laskenut ankkurin lähelle Eltermaan satamaa. He pitivät neuvoa, mutta soutivat sitten laivalle muonaa ja särvintä viemään. Lähemmäksi tultuaan he huomasivatkin laivan aivan autioksi ihmisistä, kansi oli tyhjä, mastot, raakapuut kuin hylyllä. He aikoivat jo soutaa takaisin maihin, kun laivan ruumasta äkkiä kapusi kannelle harmaapukuinen, puolentoista jalan pituinen poikanen, joka oikopäätä hyppäsi partaalta veneeseen. Kahdesti he heittivät pojan mereen, kahdesti se ponnahti taas purteen, kuin harmaasuomuinen kala. Mutta rannassa se tuotapikaa hävisi pähkinätiheikköön, eivätkä he ehtineet nähdä muuta, kuin että sillä oli saksain vaatteet, kolmikulmainen hattu päässä ja kädessä sauva. Silloin venekunnan vanhin risti kätensä, ja kaikkia vilutti äkkiä, he ymmärsivät: nyt oli rutto saapunut saarelle. — Seuraavana päivänä oli puolet Eltermaan kylän asujamista ruumiina.
Rutto otti uhrinsa äkkiä; se iti maassa ja putosi kasteena taivaasta. Ihmiset yllätti kuumeinen, myrkyllinen polte, joka kiehutti suonissa veren. Heidän päänsä oli kuin pätsissä, jäsenissä hervoton heikkous, tajunta katosi, ja heidän myrkynsekoittama verensä puhkesi sinisiksi paiseiksi, jotka peittivät kaulan ja kainalot. Heidän kasvonpiirteensä vääristyivät ennen kuolemaa tuntemattomiksi, ja järki jätti heidät; lopuksi he kuolivat muutaman tiiman kuluttua suureen ahdistukseen.
Tapahtui ihmeellisiä ja kauhistavia asioita; kaikki oli mahdollista. Tulipunaiset kukot istuivat veräjän pielissä ja kiekuivat kuolemaa, kuka ne ensinnä äkkäsi ja siitä sanankaan virkkoi, kaatui kuolleena jalkainsa sijalle. Jumala näytti tuiki unohtaneen säätyerotuksen, jonka hän itse kuitenkin viisaudessaan oli säätänyt saksojen ja epävapaitten välille. Rutto ei valikoinut eikä tuntenut minkäänlaista arvonantoa ylhäisiä nimiä tai jalosukuista verta kohtaan. Kenen nimi oli ruttokirjaan merkitty, se kuoli. Korkeasukuiset maaneuvokset, moisionomistajat ja ritarit, joitten sukujohto ulottui ristiretkiin asti, kuolivat kuten kurjin muonarenki tai päiväläinen; toinen tammipuisessa vuoteessaan, toinen olkikuvollaan. Köyhäinhuoneella kuolivat sekä hoitajat että hoidokit. Kuresaaren entiset kauppasaksat sortuivat hävitettyjen talojensa raunioille, joitten savupiippujen onkaloissa he yrittivät hakea suojaa. Papit vaipuivat saarnastuoleihinsa syyttäessään tätä perin syntistä sukukuntaa, jonka raadollisuuden takia rangaistus oli tullut, kellonlyöjät muille kuolinkelloja soittaessaan. Oli selvää: Jumala oli sulkenut taivaan ovet ja ikkunat, vain helvetin veräjät olivat selkoselällään.
Ihmiset, etsittyään turhaan turvaa Pyhistä Sakramenteista ja kirkon alttarilta, alkoivat salaa viedä uhreja Upan kivelle ja Kaarman uhrihiiteen, pyhien pihlajain juurelle, missä kerran oli vuodatettu ihmisverta Taaran lepytykseksi. Mutta maarahvaan vanhat jumalat olivat kuolleet tai vanhuuttaan muuttuneet kuuroiksi ja sokeiksi. Ei auttanut Kristus, Jumalan ainosyntyinen poika, mutta ei myöskään Taara, maarahvaan jumala.
Mutta öisin kulki pieni harmaa mies mökistä mökkiin, moisiosta moisioon. Savupirtin karstainen ovi aukeni hänen edessään yhtä kevyesti kuin moision vaskikoristeinen, ja hän kosketti nukkujia teräväkärkisellä sauvallaan suoraan sydänalaan.
Kesä tuli, sen mukana kuivuus ja helle, ja ruton tuho yhä yltyi. Kokonaiset kyläkunnat kuolivat. Ruumiita vietiin kuormittain suohautoihin, toinen toisensa päälle kasattuina, niin että nuorten tyttölasten pitkät, vaaleat kassat viistivät viedessä maata. Mutta pian ei ollut enää haudankaivajia, kuolleet saivat jäädä silleen, eikä kukaan rohjennut heihin kajota.
Pellot jäivät kesannoiksi, niityt metsittyivät. Kylmille jääneissä kylissä, joissa ruumiit yhä hautaamattomina lepäsivät, villiintyivät oman onnensa nojaan jääneet kotieläimet. Lehmien nähtiin harhailevan metsiä, ammuen, pakahtuvin utarin. Isännättömässä koirassa heräsi muinainen hukan luonto; se karkasi lammaskatraaseen, jonka paimeneksi se oli pantu. Taikka se hiipi luuksi laihtuneena pitkin kuolleitten kylien nurkkauksia, käsittämättä, minne oli joutunut sen ruokkija ja valtias. Nälkiintyneet siat murtaantuivat läteistään ja tyydyttivät nälkäänsä raadoilla ja ruttoisten ruumiilla, jotka eivät olleet saaneet kirkon siunausta. Sudet jättivät piilopaikkansa suosaarissa ja Sõrven sekä Karjan metsissä, ja Suuren- sekä Vähän-Väinän jäätyessä tuli ylämaalta karhu, sekin saaliinjaolle.
Ihmisen heimo näytti olevan tuomittu sukupuuttoon. Elämä oli pysähtynyt, ihmisen tavallinen arkiaskarrus, kyntö, kylvö, viljankorjuu, kalan, metsänriistan pyynti, aviot. Jumalan tarkoitus oli nähtävästi tehdä maa yhtä tyhjäksi ihmisistä, kuin se kerran oli ollut ennen ihmisen luomista. Mutta tämä maa oli etäällä paratiisista. Se oli poltettu ja autio, ja vetten päällä liikkui hävityksen henki.
2.
Tänä Jumalan hylkäämänä aikana oli eräässä saarenmaalaisessa rantapitäjässä seurakunnan paimenena saksalainen Magnus Carponai, joka oli nainut vapaasukuisen Beata von Krämerin, maaneuvoksen tyttären. Heillä oli useita lapsia, joista vanhin oli yhdeksäntoistavuotias tytär Gerdruta. Kuten usein maalla kasvaneet aatelisveriset saksalaisneidot oli Gerdruta Carponai terve ja kukkea näöltään, kesäisin merituulessa liiankin ruskeaksi paahtunut, varrelta tasasuhtainen, hiukset metsäpähkinän väriset, heikosti punertavat, kuten äidinpuolisen suvun, silmät loistavat, kuten vihreänsininen kalliskivi, kapean, ylhäisen nenän juuressa vähäinen, soreanylpeä kyhmy. Kun hän äitinsä rinnalla istui kirkossa pappilan penkissä kopea kaula kumarruksissa, kuten siveän immen sopii, katselivat häntä poikkeuksetta kaikki aatelisnuorukaiset, jotka ratsain tai nelivaljakoin olivat saapuneet saksain jumalanpalvelukseen. Eräänä sunnuntaina jäi hänen serkkunsa äidin puolelta, Rembert von Rehren, Loonan moisiosta, joka palveli Kuresaaren linnoituksen varusväessä, iltapäiväksi pappilaan. Oli elokuun alku, ja tummat kirsikat kypsyivät parhaillaan; silloin Rembert von Rehren tarttui tikapuihin, nousi puuhun ja alkoi viskellä kypsiä kirsikoita Gerdrutan päälle. Gerdruta tavoitti niitä kämmenin ja vyöliinaansa; lopuksi hän heittäytyi puun alle ruohoon pitkäkseen ja pyyteli huulillaan putoavia kirsikoita, jotka kuulsivat kuin punaisin merenkulta ja halkeilivat kypsyyttää. Astuessaan tikapuilta Rembert von Rehren oli kalpea; hän tuijotti herkeämättä kirsikan vereen Gerdrutan huulilla. Vastatusten seisoessaan he olivat melkein yhtä pitkiä molemmat, punertavatukkaisia, pitkäkaulaisia, samaa rotua kumpikin. Pappilan puutarha oli kostea ja hiljainen; sammaltuneen kirsikkapuun alla he suutelivat toisiaan. Tämä tapahtui, kuten sanottu, elokuussa. Koko talven Gerdruta Carponai ompeli kapioitaan, häät olivat määrätyt toukokuun alkupäiviksi. Mutta aika oli ankara ja levoton, ja maaliskuussa saapuivat kasakat ja tataarit hävittäen maan Muhun Kuivastesta Sõrven Sääreen saakka. Heidän kintereillään tuli rutto, ja Rembert von Rehren oli ensimmäisiä upseereja Kuresaaren linnoituksen varusväessä, jonka se tapasi; häntä seurasi suurin osa varusväkeä.
Kesäkuun lopulla alkoi suuri kuoleminen Carponain seurakunnassa. Se oli Saarenmaan viljavimpia ja väkirikkaimpia; niin oli siellä rutonkin tuho suurempi kuin muualla, sillä rutto haki hedelmällisiä seutuja. Carponai asetti vartioita muista pitäjistä tuleville teille, hän kielsi päästämästä mieronkiertäjiä ja vieraita pitäjän alueelle. Hän valmisti jauhetta tulikivestä ja männynpihkasta ja savututti sillä asunnot, hän priiskoitutti kynnykset etikalla ja sievedellä. Hän antoi sytyttää kylien ympärille katajavalkeita, joita pidettiin vireillä yötä päivää. Hän kokosi seurakuntansa kirkkoon yhteisiin rukouksiin. Mikään ei auttanut. Rutto ei huolinut rukouksista eikä sievesistä; se tunkeutui läpi tulen ja katajasauhun.
Carponai jatkoi yhä epätoivoista taistelua. Hän pakotti eloonjääneet puoshaoilla ikkunoitten kautta vetämään esiin ruttoon kuolleitten ruumiit ja toimittamaanne hautaan. Hänen vaimonsa ja neljä nuorempaa lastaan kuolivat; kellonsoittajan puutteessa hän itse nousi tapuliin ja soitti heille sielukellot. Hän ei antautunut; niin kauan kuin vielä jalkeilla pysyi, hän kävi hoivaamassa sairaita ja tukemassa kuolevia. Hänen tyttärensä Gerdruta seurasi häntä; silmät sinivihreänä jäänä, suuret, kylmät, suu kuollut ja kalpea. Eräänä aamuna Carponai tunsi verissään kiihkeän polton, — se oli rutto. Hän ei epäillyt hetkeäkään kuolevansa ja käski tyttärensä Gerdrutan kaivaa kirkon hopeisen kalkin sekä öylättilautasen maahan kirkon vierustalle. Kun se oli tehty, antoi hän Gerdrutan tuoda kirkonkirjat, hervottomalla kädellään hän kirjoitti vaivalloisesti ja suurin kirjaimin omnes mortui, — kaikki kuolleet.
Carponain kuollessa oli päivä jo korkealla. Gerdruta peitti isänsä ruumiin raidilla, meni ulos ja istui portaitten alimmalle asteelle; hän ymmärsi olevansa yksin.
Ei ollut enää luotuja, saman muodon mukaan muovailtuja kuin hän; ihminen, Jumalan kuva, oli kuollut pois.
Suuri sielunahdistus, suurempi ruumiin tuskia, tuli hänen ylitseen, hän huusi, ja odotti sitten. Mutta sama hiljaisuus jatkui, kukaan ei vastannut, ei ollut enää ketään.
Silloin Gerdruta päätti odottaa kuolemaa kotinsa portailla. Hän rukoili saavansa kuolla, hän tarjosi vapaaehtoisesti nuoret jäsenensä, neitseellisen ruumiinsa rutolle.
Mutta tunnit kuluivat, eikä kuolemaa kuulunut.
Päivän iltaan kääntyessä hän yht'äkkiä muisti, että muuan silmäpuoli, lähes yhdeksänkymmenenvuotias eukko, Liiva-Ingel, vielä muutama päivä takaperin oli ollut elossa. Hän muisti kulkeneensa Liiva-Ingelin mökin ohitse ja nähneensä savun tupruavan räppänästä.
Gerdruta Carponaista tuntui, että itse Jumala lähetti hänelle tämän ajatuksen. Hän lähti heti matkaan, oikaisten yli karjanummen ja suon, ja hänen halunsa nähdä elävä ihminen oli niin suuri, että henki oli salpautua.
Mitä siitä, että tämä ihminen oli tihrusilmäinen, haudanpartaalla hoippuva, likainen eukko!
Päästyään läpi viimeisen pähkinätiheikön Gerdruta pysähtyi: hänen edessään katajanummella oli yksinäinen, olkikattoinen mökki. Mutta sen ovi oli kiinni, räppänä samoin, eikä sauhua näkynyt.
Gerdruta yritti uskotella, ettei eukko ollut tehnyt valkeata.
Mutta avatessaan mökin oven hän näki tutun näyn: vuoteella makasi
Liiva-Ingel, ruttoon kuolleena; ruumis oli nähtävästi jo kylmä ja
löyhkäsi.
Silloin nuori Gerdruta Carponai pakeni suoraa päätä suuriin metsiin kuin sydämeen satutettuna. Hän ei tiennyt enää mitä teki. Hän vain juoksi pakoon yksinäisyyttä, joka oli mustaa surmaakin tappavampi.
3.
Gerdruta Carponai ei koskaan jälkeenpäin tiennyt, kuinka kauan hän oli harhaillut saarenmaalaisilla soilla ja metsissä. Oli aamu hänen tullessaan merenrannalle, kirkas aamu, jolloin on hyvä elää sekä hyönteisten että ihmisten. Mutta Gerdruta Carponain sydän oli autio yksinäisyydestä ja raskautettu kuolemasta: hän päätti pysähtyä tähän ja kuolla.
Hän kumartui laskeutuakseen somerolle, kun yht'äkkiä kosteassa rantahiekassa oli näkevinään ihmisen jalan jäljen.
Ei ollut epäilystäkään. Se oli äsken astuttu, lujan jalan jälki, varpaat ja kantapää selvästi näkyvissä, jalkapohja keskeltä kovera. Sen takana oli toinen, kolmas, kokonainen jono sileään hiekkaan astutuita jälkiä, jotka katosivat rantatörmän taakse.
Gerdruta tunsi horjuvansa. Ihmisen jälki! Maailma ei ollutkaan autio.
Hän ei ollut yksin.
Ja syvemmin kuin koskaan edes maailman mahtavien edessä, ylpeä, jalosukuinen Gerdruta Carponai nyt kumartui ja silmät sulina kyynelistä suuteli nöyrästi tätä tuntemattoman jalan jälkeä hiekassa.
Mutta ilo oli liian väkevä ja äkillinen hänen nääntyneelle ruumiilleen, se kaatoi hänet kuin kaislan, hän kadotti tajuntansa ja jäi makaamaan hiedalle.
Aurinko oli ehtinyt tehdä pitkän kaaren ja sädehti nyt suoraan kohti rantatörmää hänen vihdoin herätessään. Hän oli nukkunut monta tiimaa. Hän huomasi tulleensa siirretyksi veden rajaan verkkokasalle, ja hänen päänsä alle oli pantu kuiva kaislakimppu. Vasemmalla kohosi ranta korkeana kalliotöyräänä suoraan merestä, törmän alla sensijaan oli toistakymmentä savupirttiä ja verkkoseipäitä. Meri oli tyyni, mutta koko ajan kuului kumea kohina, ikäänkuin vedenalaisista mainingeista.
Aivan hänen vieressään paistoi nuori mies kampeloita kahden kiven välissä. Mies oli maarahvaan tavallisissa pukimissa, yllään karkea, rohtiminen, kirjavalla vyöllä sidottu mekko, avojaloin. Hän oli hyvin laiha, vaalea tukka pitkä ja sukimaton, silmät harmaansiniset.
Nähdessään Gerdrutan heräävän hän sanoi maarahvaan kielellä, jättämättä kampelan paistostaan:
"Kas sa süüa tahad?"
Gerdruta vain nyökäytti päätään. Mies ojensi hänelle kampelan, ja hän söi. Kala oli tuore, rasvainen, mutta ilman suolaa.
"Kaikki kuolleet?" kysyi mies.
"Kuolleet, — kaikki", Gerdruta vastasi, samoin maarahvaan kielellä.
"Niin täälläkin", mies sanoi.
He istuivat nyt vaiti, vaivihkaa toisiaan katsellen.
"Minä olen Laes, — Kadariku-Laes, — tuosta mökistä", sanoi mies vihdoin. "Entäs sinä?"
"Gerdruta Carponai", sanoi Gerdruta.
Ja sen sanoessaan hän selvästi tunsi, että se tällä hetkellä oli yhtä merkityksetöntä kuin tuo valkea hattara, joka paraikaa haihtui päivän tieltä.
Mies vain kohensi tulta ja sanoi sitten:
"Näin vaatteistasi, että olet saksoja. Mutta meitä ei ole nyt kuin kaksi eloonjäänyttä koko pitäjässä."
"Minä näin sinun jalkasi jäljet", sanoi Gerdruta.
Mies katseli paahtuneita, ruskeita jalkojaan ja nyökäytti päätään.
"Kävin lähteellä vettä tuomassa", hän sanoi.
Syötyään he lähtivät rantatörmälle. Alkoi jo olla ilta.
Ylhäällä kallion laella kasvoi maatamatavien, lammasten jäytämien katajapehkojen alla mustanpuhuvia, myöhästyneitä mansikoita, vaikka marja-aika jo oli ohi.
He kumartuivat poimimaan niitä, antoivat toisilleen ja söivät. Marjoilla oli ryyditetty, tuoksuva maku. He söivät niitä pitkän aikaa, niinkuin lapset, — katajapehkojen liepeistä.
Aleneva aurinko, joka laski kohti kaukaista ja näkymätöntä Ojumaata, paistoi heitä suoraan silmiin. Ei ollut enää tarvis sulkea sieltä silmiään. Se leijui harmaassa lämpimässä autereessa eikä säteillyt enää.
"Mikä se kohisee?" kysyi Gerdruta.
"Siellä on toinen kalliotöyräs, veden alla", Laes selitti. "Sinne pitää kaataa olutta ja viinaa, muuten ei ole kalaonnea."
He istuivat molemmat törmän laella, kylläisinä mansikoista. Ei kumpainenkaan kysynyt, mitä nyt tulisi. Heidän allaan oli jyrkkä, sadan jalan korkuinen liuskakivikallio.
Mutta Gerdruta Carponaista alkoi tuntua, ikäänkuin hän olisi syntynyt uudestaan, ihkauuteen maailmaan.
Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut tässä maailmassa. Siinä oli, kuten entisessäkin, ilmaa, maata ja merta, mutta ihmisiä ei siinä ollut useampia kuin he kaksi, Kadariku-Laes ja Gerdruta Carponai.
Veden päällitse lentelivät lokit, siivet mustina varjossa, ruohossa surisi ja kuhisi. Kaikki jatkui luonnossa. Mutta he kaksi olivat ainoat ihmiset.
Ei ollut enää vapaita eikä epävapaita, saksalaisia eikä maarahvasta, ei säätyjä eikä luokkia. Kaikki, mitä ihmiset olivat rakentaneet vuosisatojen kuluessa, oli luhistunut raunioiksi.
Erään tiheän katajapehkon juurella aivan heidän vieressään paistatti päivää auringon viimeisissä säteissä kyykäärme. Laes huomasi sen yht'aikaa kuin Gerdrutakin, ja samassa tuokiossa hän oli jo ehtinyt leikata katajakepin, halkaista kärjen kahtia ja nitistää käärmeen pään kuin pihteihin.
Gerdruta näki käärmeen kiemurtelevan kepin nenässä, kellertävämahaisena, selässä mustat juovat, kaksihaaraisen kielen työntyessä suusta.
"Rästik", Laes sanoi, käärmettä tarkoittaen ja kohottaen sen kepillä ilmaan. Sensijaan hän ei tappanut sitä. Hän heitti sen menemään, kauas taaksensa.
"Vilja herkee kasvamasta, jos tappaa käärmeen", hän selitti Gerdrutalle.
Mutta Laesin lingotessa käärmettä Gerdruta Carponai näki hänet kuin ensi kertaa. Näki hänen nuoren, luuksi laihtuneen vartensa, leuan kauniin, lujan kaaren ja leuan alla tasareunaisen, vaakasuoran arven, ikäänkuin puukoniskusta jääneen, — leveäsiipisen nenän, joka silmäin välistä oli korkea ja suora, kädet, jotka lujuudessaan muistuttivat sepän moukareja. Eivät rohtimiset vaatteet eivätkä nälän vauriot voineet peittää tämän ruumiin nuorta voimaa. Jokainen sen liike oli nopea, tarkoituksenmukainen ja voimaa säästävä.
Samalla hän tunsi Laesin samoin katsovan häneen. Ja hän tunsi punehtuvansa tästä katseesta. Melkein yht'aikaa he kääntyivät kumpikin omalle taholleen.
Senjälkeen he eivät enää katsoneet toisiinsa.
He laskeutuivat törmältä rannalle. Kallioseinä oli täynnä vuorikristallipesäkkeitä, kuin muinaisen lintulajin kivettyneitä pesiä. Meri oli sileänkirkas, ja sen pohja oli laskettu laakeilla kallioliuskoilla kuin lattia.
Tällöin, autiolla rannalla, maassa, josta ihmisensuku oli kuollut pois, he sen tunsivat. Kuolema ikäänkuin meni heille päähän, suurena huumeena. He päihtyivät siitä kuin väkevästä viinasta. Heidän nuoret ja terveet ruumiinsa ikävöivät tietämättään toisiaan, luodakseen uutta elämää hävitettyyn maailmaan. Kaikki ruttonäyt polttivat heidän aivojaan herättäen niissä oudon hekuman.
Ei ollut muita kuin he kaksi.
Aurinko oli laskenut, kun he palasivat Laesin savupirtin kohdalle. Laes, kalastaja, avasi oven, ja vapaasukuinen Gerdruta Carponai astui sisään. Ja heidän rajussa syleilyssään olkivuoteella, kalastajapirtin nokisessa hämärässä, hehkui heidän kuolemanpelkonsa ja tulevien sukupolvien elämänhalu. Maailma oli autio, heidän oli kansoitettava se, ja he olivat kahden kuten ensimmäiset ihmiset.
4.
Se oli tarina Gerdruta Carponaista, suurena mustan surman vuonna
Saarenmaalla.
Kuten pitäjän Suuren Pohjansodan aikuisista kirkonkirjoista näkyy, kastettiin seitsemän vuotta jälkeenpäin Kadariku-Laesin viisi poikaa juhannuksen aikaan, kaikki yht'aikaa. Heidän äitinsä, Gerdruta Carponai, pitäjän entisen kirkkoherran, kunnianarvoisen Magnus Carponain ja tämän vapaasukuisen puolison Beata von Krämerin tytär, sai sensijaan sovittaa hairahduksensa istumalla kolmena suvisena sunnuntaina perätysten isänsä kirkossa huoranrahilla, kaiken kansan katseltavana. Niinkuin on hänestä omakätisesti kirkonkirjaan kirjoittanut pitäjän silloinen kirkkoherra Hinrich Bürger, hengenmies ankara ja toimelias: "— hat auf dem berüchtigten Hurenschemel ihre Sedes halten müssen".
Joka haluaa, taitaa tämän rahin vielä tänäkin päivänä nähdä, muun kirkkoromun joukossa: se on puinen, matala penkki, jonka ympärillä on karsinantapainen aitaus.
Sen jälkeen kuin Gerdruta Carponai täten julkisesti ja seurakunnan läsnäollessa oli suorittanut katumuksensa ja saanut synninpäästön alttarilla, vihittiin hänet kristilliseen aviosäätyyn Kadariku-Laesin kanssa ja otettiin uudelleen kirkon ja seurakunnan pyhään yhteyteen. Rahvaan suu väittää, että koko pitäjän nykyinen väestö, lähemmä viidettätuhatta henkeä, saa kiittää olemassaolostaan näitä kahta, jossa tapauksessa he tosin olisivat parinsadan vuoden kuluessa lisääntyneet vielä ihmeellisemmin kuin itse Israelin lapset Egyptissä.
Gerdruta Carponain myöhemmistä elämänvaiheista ei ole mitään tietoa. Hän katosi ihmisten ilmoilta kuin suohautaan kivi, hävisi iäkseen miehensä alhaiseen säätyyn, vieraan heimon keskuuteen, sukunsa, säätyläistensä hylkäämänä. Hänen lapsensa olivat kalastajia ja orjia. Mutta hän oli saanut elää sen, mikä paratiisin ajoista on ollut ihmisiltä salassa: maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari.