EDISTYSTÄ
Näin unta. Laaja kenttä oli edessäni ja voimakkaan musiikin soidessa marssi esiin loistava sotajoukko. Siinä oli jalkaväkeä, siinä oli ratsuväkeä, siinä oli tykkiväkeä ja jos jotakin. Loppumaton ihmisjoukko oli kokoontunut kentän ympärille, ja naisilla oli kyyneleet silmissä.
Minä ymmärsin, että sotilaat olivat lähdössä sotaan, ja heidän omaisensa olivat tulleet sanomaan viimeiset jäähyväisensä heille.
Komea kenraali ratsasti rivien ohi, jotka hurrasivat innoissaan. Näin kuinka hän seisahtui joukkojen eteen ja alkoi puhua. Kuulin hänen sanovan:
"Isänmaan jalot pojat! Te olette nyt lähdössä täyttämään suurinta, pyhintä velvollisuuttanne, saattamaan surmaa isänmaan vihollisille — —"
Samassa kajahti kirkas ääni väkijoukosta:
"Ei sinun pidä tappaman!"
Minä näin kuinka ihmiset rupesivat liikahtelemaan levottomasti, mutta kenraalin silmät säihkyivät ja hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrinä:
"Vaiti kaikki mielettömät intoilijat!"
Äänetön hiljaisuus seurasi, ja kenraali jatkoi kiihkeästi:
"Vai semmoista tahdotaan uskotella isänmaan jaloimmille pojille! Tuo käsky on olemassa ja se koskee murhaa, mutta tietysti ei sotaa. Sota on itse Jumalan asettama, ja maailman suurimmat henget, kirjailijat ja taiteilijat, ovat sitä teoksissaan ylistäneet. Kansat pystyttävät kilvan muistopatsaita sotasankareilleen. Eikö siinä ole kyllin todistusta sodan pyhyydestä? Niin, pojat, tuollainen käsky 'ei sinun pidä tappaman' on olemassa muita varten, mutta teille minä annan paljoa suuremman ja tärkeämmän käskyn, ja se on: 'Surmatkaa vihollisianne!' Jos sen käskyn täytätte, on isänmaa teille sankarin nimen antava ja vihreällä voitonseppeleellä teitä tervehtivä!"
Ääretön hurraa-huuto seurasi kenraalin sanoja, ja minä kuulin kuinka joku takanani hiljakseen nauraa hytkähteli. Käännyin ympäri ja näin, että se oli ystäväni Mefisto, joka ihastuneena hieroi käsiään. Hän tarttui ystävällisesti käsivarteeni ja huudahti innoissaan:
"Eikös se ole mainiota! niin innostuttavaa, mieltä ylentävää!
Kuunnellaanpa jatkoa."
Kenraali puhui taas:
"Jokainen järkevä ihminen käsittää sen päivänselvän asian, että eri aloilla on eri vaatimukset, eri käskyt, eri mittakaavat. Kyllä tiedän että äsköinen intoilija on valmis teille huutamaan myöskin: 'ei sinun pidä valehteleman', ja siinä hän on oikeassa, mikäli koskee omia päälliköitänne. Se joka päälliköilleen valehtelee, on kuoleman ansainnut, mutta muistakaa myöskin, mitä teille sanon tällä juhlallisella eron hetkellä: Jos voitte valheella, vaikkapa valalla vahvistetulla, vihollisen harhaan houkutella, niin se on luettava teille suuremmaksi ansioksi kuin kirkkain totuus."
Taas räjähti hurraa-huuto ilmoille, ja Mefisto takanani huusi liikutettuna: "Eläköön!"
Yhä enemmän ja enemmän innostui kenraali, ja yhä useammin keskeyttivät joukkojen riemuhuudot hänen puheensa.
"Teidän kädessänne, pojat", huusi hän, "on nyt isänmaan onni ja maine! Kansamme kunnian kilpi kiiltää silloin vasta täydessä loistossaan, kun se tuhatkertaisesti on huuhdottu ja pesty vihollisen verellä!"
Sotilaiden silmät hehkuivat ja posket punottivat. He olivat valmiit siinä silmänräpäyksessä surmaamaan vaikka kenen.
Mutta kenraali hiljensi ääntään ja sanoi, että he kumminkaan eivät saa unohtaa viimeistä velvollisuuttaan. joka oli avun anominen ylhäältä.
Heti sen jälkeen komea kenraali ratsasti syrjään, ja minä näin kuinka kunnia-arvoisa piispa, kiiltävä kultaristi rinnassa, astui rintaman eteen. Kaikki lankesivat polvilleen, ja piispa rukoili korkealla äänellä voittoa tälle joukolle ja surmaa viholliselle. Hän vakuutti, että Kaikkivaltias itse ylhäällä katselee, kuinka he täyttävät velvollisuutensa hallitsijaansa ja isänmaata kohtaan.
Musiikki soitti sitten virren, johon kaikki yhtyivät, ja lopuksi vielä kajahutettiin kansallishymni. Liikutettuina ja innostuneina alkoivat ryhdikkäät joukot reippaan musiikin kaikuessa marssia pois hakemaan vihollista ja voittamaan tai kuolemaan.
Mefisto nykäsi minua käsivarresta ja kysyi:
"Emmekö nyt lähde katsomaan vastapuolueen joukkojen lähtöä? Minusta tämä todellakin on niin jalostavaa ja innostavaa, että voisimme nähdä saman näytöksen vielä kerran uudistuvan. Paitsi sitä vastapuolueella on aivan toisenlainen ja vielä parempi musiikki, vaikka muu komento onkin jokseenkin sama. Lähdetäänkö?"
"Ei. Sain tuosta jo kylläkseni", vastasin kylmästi.
"Hm — hiukan blaseerattu — kuten nykyajan ihmiset ovat. No, katsellaan sitten seurauksia. Onhan niilläkin viehätyksensä. — Heidän hartaat rukouksensa kuullaan" — Mefisto koetti näyttää hurskaalta ja puhui samalla äänellä kuin äskeinen piispa. — "Vihollinen saa surmansa — kummankin puolueen vihollinen. Satoja ja tuhansia jää tappelutantereelle isänmaan maineen ja kunnian tähden."
Mefisto pudisteli punaista vaippaansa, ja minä näin edessäni verisen kentän täynnä silvottuja ruumiita, ja kuolevien tuskanhuudot täyttivät ilman. Käännyin kauhulla pois, mutta Mefisto lohdutti minua sanoen:
"Murheella ja kauhulla ei sovi heitä surra. Heille pystytetään muistopatsaita ja heistä kirjoitetaan innostavia runoja, sillä isänmaan kunniahan vaati heidän verensä."
Mefisto poisti kamalan näyn potkaisemalla kerran kaviollaan maahan, ja me seisoimme taas tyhjällä kentällä.
"Milloinka maailma edistyy, Mefisto?" kysyin.
"Hm — sanoppas muuta", virkkoi Mefisto huoahtaen, "paljon, paljon on vielä tekemistä. Se on se systeemin puute, joka on edistyksen esteenä. Kun on järjestystä, musiikkia, puheita y. m. s., niin kaikki käy kuin voideltuna, kuten äsken näit. Mutta missä ei ole systeemiä, siellä ei ole edistystä. Se se oli minunkin erehdykseni, se systeemin laiminlyöminen".
Mefisto huokasi syvään ja näytti huolestuneelta, enkä minä oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
"Jos olisin alusta alkaen johtanut kaikki tarkkaan systeemiin, olisi minun nyt helpompi olla," sanoi hän, "mutta nyt kertyy huolia pääni päälle, niin että hiukseni käyvät harmaiksi. Ei se riitä ollenkaan, että ihmiset uskovat tappamisen oikeuteen. Sekin perustus alkaa peloittavasti huojua. Mutta jos uhraisin sodan, ehkä silloin helpommin voisin toteuttaa toisen unelmani. Ja se olisi varmaan mielestäsi edistys, suuri edistys!"
"En ymmärrä sinua, Mefisto," sanoin.
"Lähdeppäs katsomaan, niin ymmärrät," virkkoi Mefisto.
Hän pudisteli taas punaista vaippaansa, ja äskeinen tyhjä kenttä täyttyi uudelleen väellä.
Hyvin harjoitettu joukko marssi esiin. Ei se näyttänyt oikein sotajoukoltakaan, pikemmin voimistelujoukolta. Kaikki olivat puetut sinisiin, ruumista myöten käypiin pukuihin, ja jokaisella oli vaatemytty kainalossa. Yht'äkkiä kuului johtajan ääni, joka komensi: "Pu—keu—tu—kaa!" Salaman nopeudella kukin veti esiin vaatemyttynsä, eikä viipynyt viittä minuuttiakaan, ennenkuin joukko oli aivan toisen näköinen kuin äsken. Siinä oli silkkiin puettuja naisia, ryysyisiä kerjäläisiä, silinterihattuisia herroja, palvelijoita — kaikki sekaisin, vierekkäin, mutta kumminkin suorissa riveissä, hyvässä järjestyksessä ja tarkkaan totellen komentosanoja. Kaikilla oli tavattoman hyvin hoidetut kapeat kädet ja nopeaan liikkuvat sormet.
Taas kuului komentajan ääni: "Taskuvarkaat asentoon!" Ja suorissa riveissä marssi joukko kentän oikealle laidalle.
Heidän jälkeensä seurasi toinen joukko. Siinä oli jättiläisen kokoisia miehiä tummissa puvuissa. Kädessä heillä oli rautatangot ja vyöllä riippui hohtimia, tiirikoita ja avaimia. Komentajan ääni kuului taas: "Murtovarkaat asentoon!" Ja joukko asettui kentän vasemmalle puolelle.
Nyt ratsasti tömisten esiin loistava joukko komeilla korskuvilla ratsuilla. Miehillä oli mustat naamarit silmillä, heiluvat vihreät höyhentupsut leveälierisissä hatuissa ja suopungit käsivarrella. Komentajan ääni kajahti jälleen: "Maantierosvot asentoon!" Ja komea joukko ohjasi uljaat ratsunsa keskelle kenttää.
Joukkojen keskelle oli kohotettu korkea puhujalava, ja sen luokse ratsasti maantierosvojen loistavaan univormuun puettu upseeri. Notkeasti hän hypähti ratsultaan, jota yksi taskuvarkaista jäi pitelemään, ja nousi sitten puhujalavalle.
"Isänmaan ylpeys, jalot varkaat!" niin kuulin hänen alkavan. "Ilolla tervehdin teitä tällä samalla kentällä, jolla ennen muinoin noina julmina raakalaisuuden aikoina esi-isäimme sotajoukot kokoontuivat. Me tuskin voimme ymmärtääkään, että on ollut sellainenkin aika, jolloin ihmiset pitivät oikeutenaan surmata toisiaan, ja jolloin valtio ylläpiti suunnattomia sotajoukkoja, joita varta vasten opetettiin ja kasvatettiin murhaajiksi. Onneksi ne ajat ovat olleet ja menneet. Siihen aikaan olivat ihmiset liian ahdasmielisiä täysin käsittääkseen ja tunnustaakseen varkauden ylevää ammattia. Tosin ovat nimet semmoiset kuin Rinaldo Rinaldini, Robin Hood y. m. loistavina tähtinä tuossa pimeyden yössä, ja tapahtumat sellaiset kuin Panamayhtiön toiminta ynnä useat muut samanlaatuiset seikat todistuksena siitä, että silloinkin eli suuria sieluja, jotka ymmärsivät varkauden ylevän aatteen. Löytyi silloinkin henkilöitä, hallitsijoista kerjäläisiin asti, jotka innolla harjoittivat varkauden ammattia, mutta usein, oi kovin usein saivat he, ellei heidän yhteiskunnallinen asemansa ollut kyllin korkea suojelemaan heitä, kolkoissa vankilakomeroissa marttyyreinä maksaa uljuutensa".
Minä kuulin kuinka puhujan ääni värisi liikutuksesta ja näin kuinka kauniit naiset nostivat nenäliinat silmilleen. Mefisto huokasi osanottavasti selkäni takana.
Puhuja siirtyi sitten selittämään varkauden etuja tieteelliseltä kannalta katsoen. Hän osoitti oppineessa ja tarkassa laskussa, kuinka varkaus kansantaloudellisessa suhteessa oli saanut aikaan hämmästyttäviä tuloksia. "Niillä varoilla", selitti hän, "jotka meidän varkaat toivat kotiin viime sodasta, ylläpidetään tätä nykyä 20,000 kirkkoa ja koulua!"
Innokkailla suosionosoituksilla palkitsivat joukot tuon lauseen, ja puhuja jatkoi sitten, selittäen varkauden merkitystä esteetilliseltä ja moraliselta kannalta. "Ei mikään ammatti", vakuutti puhuja, "ole niin omiaan kehittämään ihmisen parhaimpia puolia, uljuutta, rohkeutta, kekseliäisyyttä, näppäryyttä, päättäväisyyttä, j. n. e. puhumattakaan siitä kuinka suuri vastuunalaisuus, mutta samalla jalo tehtävä varkailla on omaisuuden oikeassa tasoittamisessa. Muistakaa aina", lopetti hän, "että varastaessanne rikkailta, jaatte osan saaliista köyhille!"
Liikutettuina hurrasivat joukot, ja upseeri luki vielä hymnin, jonka kansan suurin runoilija oli kirjoittanut varasarmeijan ylistykseksi.
"Eikö tuo olisi suuremmoinen edistys?" kysyi Mefisto innoissaan. "Mutta arveleppas, jos tuo olisi ollut rinnan sota-armeijan kanssa! Ystävinä ja auttaen toinen toistaan ja siten toteuttaen veljeyden suurta aatetta!" Mefisto saneli tavattoman suurella ponnella ja vakuutuksella. Mutta sitten hän lisäsi synkästi: "Pelkään että se on liian myöhäistä!"
"Ei minusta sinulla ole syytä valittaa varkaiden puutetta nytkään, vaikk'ei meillä tosin ole varsinaista varasarmeijaa," virkoin minä.
"Ei, se on totta", myönsi Mefisto, "mutta niiden lukumäärä on vähenemässä. Kohta voi tulla se aika, jolloin ainoastaan kaikkein ylhäisimmät uskaltavat varastaa, ja keskisääty ja kansa on pakoitettu luopumaan tuosta toimesta kokonaan. Toista olisi, jos heillekin pystytettäisi muistopatsaita, jos heillekin musiikki soittaisi, puheita pidettäisi ja ylistysrunoja kirjoitettaisi kuten tappajille. Mutta sanoinhan jo, että se systeemin puute se oli minun erehdykseni".
"Eivätkö muut paheet sinua huolestuta, Mefisto? Kuinka on valheen, petoksen, vihan, kateuden y. m. laita? Taitavat olla vähenemässä nekin".
"Ei ole hätää vielä!" huudahti Mefisto innoissaan. "Tuo henkisempi puoli työalastani kehittyy varsin tyydyttävästi. Ihmiset ovat näet aina suosineet henkisyyttä ja idealisuutta. Se on hyvin kaunis puoli heissä". — Mefisto oli merkillisen arvokkaan ja ylevämielisen näköinen. Sitten hän jatkoi: "Isänmaanrakkauden nimessä kansa vihaa kansaa. Oikeuden ja totuuden nimessä veli sortaa veljeä. Kunnia ja arvo vaatii että vahvempi musertaa heikompia, joita hän on luvannut suojella ja joiden oikeudet hän on valallaan vahvistanut. Katsoppas, ystäväni, tuota kaikkea sanotaan korkeammassa kielessä politiikaksi. Siinä on systeemiä, ja minä olen sen itse järjestänyt".
Mefisto kaapi tyytyväisenä kaviollaan maata ja hymyili muistellessaan voittojaan tuolla henkisellä työalalla. Sitten hän lisäsi huoahtaen nöyrästi:
"Mutta kiittämättömyyttä saan tietysti osakseni parhaimmilta palvelijoiltanikin. Koska he minulle myöntäisivät kunnian työstään? Ei, toisen nimessä he käskyni täyttävät!"
"Kestääkö valtasi kauvan vielä, Mefisto?" kysyin.
Tuo kysymys ei mahtanut oikein miellyttää Mefistoa, sillä hän tiuskasi kovalla äänellä: "Kestää! Uskallatko sinäkin epäillä sitä?" Sitten hän vähän ajan perästä jatkoi tyynemmin: "Kerran se aika tulee jolloin kaikki uskovat että valtani kestää, ja silloin se kestää. Kurjat optimistit, jotka aina toivovat paremman ajan koittavan ja heikontavat toivollaan valtaani, ne sortuvat. Silloin ihmiset luottavat järkeensä vain ja usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet. Silloin on valtani vankka. Ei mikään sitä silloin enää voi järkähyttää. Tuleva aika on oleva minun, minun, minun!"
Mefisto kasvoi jättiläisen kokoiseksi, ja minusta näytti kuin hän olisi voinut sulkea koko maailman veripunaiseen vaippaansa. Vereni jähmettyi. Eikö siis enää ollut pelastusta missään?
Mefisto pudisteli vaippaansa, ja auringon valo sammui. Minä kuulin kuinka hän nauroi kamalasti, huutaen: "Nyt on valo mennyt, nyt alkaa minun valtani!"
Minä tunsin tuskan hien otsallani ja huusin: "Sanoithan äsken että valtasi alkaa vasta kun usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet — —"
"Niin, mutta ne ovat jo kuolleet! Ne sammuivat kuin auringon valo äsken sammui. Katso ihmiskuntaa! Missä luulet löytäväsi uskoa, toivoa ja rakkautta? Katso omaa kansaasi! Pimeässä yössä se toivotonna vaeltaa, ja valta on minun, minun, minun!"
Tuska oli tukahduttaa minut. Minä vaivuin maahan.
"Onko valo iäksi mennyt — onko voittanut pimeys?"
"Pimeys — pimeys — pimeys —" vastasi kaiku ympärilläni.
Minä makasin maassa ja tunsin sen vaipuvan allani syvemmälle, yhä syvemmälle. Epätoivon voimalla nousin ylös maasta.
"Valon täytyy löytyä jostain. Ei ole pimeys voittanut valoa! — Valoa, valoa kohti!"
Minä syöksyin eteenpäin pimeässä ja kompastuin alituiseen. Olin nääntyä väsymyksestä, mutta jota enemmän riensin, sitä varmemmaksi kävi tieto rinnassani, että valon täytyi löytyä jostain. Olin vaipua maahan taas, mutta en uskaltanut antaa valtaa väsymykselle, ettei epätoivo taas minua masentaisi. Vihdoin tunsin, että nyt olivat voimani lopussa, nyt en jaksanut enää. Enkö koskaan saisi valoa nähdä?
Silloin huomasin etäällä heikon säteen. Sitä kohti suuntasin kulkuni, ja se kasvoi kasvamistaan yhä kirkkaammaksi. Hyvin, hyvin etäältä kuulin hiljaista laulua. Kohta eroitin sanatkin:
"Valo ei katoo!
Valo on ikuinen!"
Se kasvoi yhä voimakkaammaksi, ja samalla valo kirkastui hohtavaksi päiväpaisteeksi. Laulu oli muuttunut äärettömäksi riemuhymniksi, ja sen kaikuessa heräsin unestani.
Aamuaurinko loisti heloittavana huoneeseeni ja ulkona lauloivat linnut tuhansin sävelin.
Äskeinen hymni oli valanut lämpöä ja toivoa nääntyvään, toivottomaan mieleeni, ja minä tunsin kuinka sen säveleet paisuivat yhä valtavammiksi rinnassani. Pois haihtuu kerran pimeys, mutta
"Valo ei katoo!
Valo on ikuinen!"