TÄYDELLINEN
Sanotaan ettei kukaan tässä maailmassa ole täydellinen, mutta se ei ole totta. Minä tunnen yhden, joka on täydellinen. Se on Katri Manner.
Jos jossakin ihmisessä on jotain pahaa, niin ainakin hänen parhaat ystävänsä sen tietävät ja siitä puhuvat. Mutta Katrista ei kukaan puhu muuta kuin hyvää. Tuntuu oikein naurettavalta ajatella, että jonkun päähän pistäisi puhua pahaa Katri Mannerista. Se olisi aivan yhtä järkevätä kuin että rupeisi väittämään korppia valkoiseksi. Kun Katrin nimikään vain mainitaan, joudun ainakin minä sellaisen ylevän, hieman juhlallisen tunnelman valtaan, joka pakoittaa minut antamaan kasvoilleni vaatimattoman, mutta samalla arvokkaan ilmeen ja puhumaan puhdasta kirjakieltä.
Katrin täydellisyyden alkujuurena oli se, että hänen äitinsä oli melkein täydellinen, ja äidin hyvät ominaisuudet menivät perintönä tyttärelle, kehittyen hänessä sitten ylimmilleen.
Katrin äiti oli leski, joka asui Helsingissä ja piti parempain ihmisten lapsia luonaan täysihoidossa, ruumiillisessa ja henkisessä täysihoidossa. Hän puhui suomea hyvin huonosti, mutta korvasi sen puutteen sillä että oli sitä kansallismielisempi eikä antanut Katrin ollenkaan oppia ruotsia.
Täydellisyys, kuten muutkin ominaisuudet, näyttäytyy ihmisessä usein hyvinkin aikaiseen. Niinpä Katrissakin. Hän oli täydellinen aivan kapalolapsesta alkaen. Hän söi ja nukkui kellon mukaan, eikä milloinkaan kirkunut ja hermostuttanut talonväkeä, kuten muut lapset. Puhumaan hän oppi säännölliseen aikaan ja samoin tervehtimään ja kiittämään ja siunaamaan itsensä maata pannessa sekä syömään ruvetessa.
Koulussa oli Katri paras oppilas luokallaan, kaikkien opettajien ilo ja ylpeys, jota mainittiin esimerkkinä muille vielä vuosikausia jälestäkinpäin. Koulussa Katrille selvisi hänen elämäntehtävänsäkin. Tällä tavalla:
Seminaarin läpikäynyt ainekirjoituksen opettajatar kerran jakeli aineet takaisin luokalle ja pidätti viimeiseksi Katrin aineen. Siitä hän piti erityisen, liikuttavan puheen, jonka pääsisällys oli se, että Katrin aine oli paras ja että Katrilla oli hyvin suuri taipumus kirjallisesti ilmaisemaan tunteitaan. Lopuksi opettajatar kysyi:
"Eikö Katri koskaan ole aikonut kirjailijaksi?" ja kun Katri vaatimattomuudessaan ei siihen mitään vastannut, vaan punastui ja katsoi lattiaan, niin opettajatar jatkoi: "Meillä tarvittaisi kirjailijoita, hyviä naiskirjailijoita".
Sillä samalla hetkellä Katri päätti ruveta kirjailijaksi, hyväksi naiskirjailijaksi.
Ja rupesi. Heti koulusta päästyään.
Tietysti hän ei ruvennut sellaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa oikein työkseen. Katrin ja Katrin äidin mielestä se ei oikein sopinut nuorelle tytölle.
Mutta hän kirjoitti tunnelmia "kantelon kielistä, joita kosketellaan kuutamossa, kun leivoset lehdossa leijailevat" ja muuta sellaista kaunista ja sointuvaa, joka sopii niin ihmeen hyvin meidän surunvoittoiseen suomalaiseen luonteeseemme. Niitä hän julkaisi sanomalehtien kellarikerroksissa ja otti kirjailijanimekseen Kirsti Kaisla.
Hän oli niin sanomattoman suloinen tuo pikku Kirsti Kaisla.
Kummakos siis että nuoret miehet kilvan häneen rakastuivat hänen tullessaan seuraelämään. Katri ei ensimäisenä vuonna rakastunut kehenkään, sillä hyvin kasvatettuna tyttönä hän ymmärsi, että yht'äkkiä rakastuminen on vallan sopimatonta.
Kevätpuoleen alkoi nuori, naimaton, iloinen professori Björk yhä selvemmin osoittaa, että hän oli puolestaan päättänyt ylentää, Katrin profesoorskaksi. Ihmiset ilkeydessään puhuivat kovin paljon tuosta asiasta. Ja moni todellinen ystävä sanoi rouva Mannerille, että kyllä se sentään oli omituista, jos Katri suostui rupeamaan professori Björkin rouvaksi, sillä professori oli niin kummallinen, ettei kukaan oikein saanut selville, minkälainen hän oikeastaan oli.
Tuli sitten sekin päivä jolloin professori kirjoitti kosimakirjeen Katrille. Katri kysyi äidiltä, että mitä tehdä. Äiti tuumaili ja valvoi koko yön ja sanoi sitten, että ei siitä asiasta voinut tulla mitään, sillä professorista liikkui niin kummallisia huhuja. Ei kukaan tiennyt tarkkaan hänen kantaansa edes kielikysymyksessä, puhumattakaan muista kysymyksistä. Lieneekö mies itsekään selvillä niistä.
Katri kyllä ensin arveli, että ehkä hän voisi professoriin vaikuttaa edullisesti, mutta äiti sanoi, että ei heikko nainen semmoisissa asioissa mitään voi.
Siitä syystä Katri vastasi professorille, että ei hän voi häntä rakastaa, kun hän ei tiedä ovatko he elämänkysymyksissä samaa mieltä. Sisarena lupasi olla ja ystävänä.
Professori katosi sen jälkeen pitkäksi aikaa seuraelämästä.
Tästä rakkausjutusta kertoi rouva Manner ystävilleen ja he taas ystävilleen j. n. e., ja sen perästä ei kukaan enää epäillyt Katrin täydellisyyttä. Hän ei katsonut yhteiskunnallista asemaa eikä välittänyt arvonimistä, vaan osasi uhrautua, niin juuri uhrautua sen edestä, mikä oli oikein. He sanoivat sen suoraan Katrille, ja Katri päätti siitä lähtien yhä enemmän ja enemmän uhrautua. Ja hän tunsi jo edeltäkäsin tyydytystä siitä.
Seuraavana syksynä hän meni kihloihin maisteri Pekka Salosen kanssa, joka oli taatusta kodista, ja jolla oli varma isiltä peritty kanta kaikissa tärkeissä kysymyksissä. Hänestä ei kenenkään tarvinnut epäillä, mitä hän mahtoi arvella siitä tai siitä asiasta, ei edes hänen itsensäkään.
Maisteri Salonen kosi suullisesti iltamassa ylioppilastalolla, mutta Katri sanoi, ettei hän voi mitään vastata, ennenkuin hän on kysynyt mammalta.
Seuraavana päivänä Pekka Salonen soitti rouva Mannerin ovella, ja rouva itse tuli avaamaan. Ei virkkanut sanaakaan rouva, vaan puristi kauvan Pekan kättä ja katsoi häntä silmiin. Pekasta tuntui ensin hiukan nololta, sillä tottumaton kun oli, hän ei oikein ymmärtänyt tarkoittiko tuo myöntävää vai kieltävää vastausta, mutta vihdoin virkahti rouva liikutettuna:
"Katri odottaa sinua salissa, poikani."
Silloin Pekka tajusi. Hän astui rohkeasti saliin, syleili Katria ja suuteli.
Ja nyt he olivat kihloissa, ensin salaisesti, kunnes sormukset ja kihlakortit saatiin, ja sitten julkisesti.
Kihloissa he olivat kolme vuotta, sillä Pekan piti ensin joutua tohtoriksi, ja Katrin piti käydä talouskoulua sekä saada myötäjäisensä valmiiksi, ja molempien heidän piti oppia tuntemaan toisensa perinpohjin. Rouva Manner sanoi, että se on niin vaarallista, kun nuoret menevät naimisiin, tuntematta toisiaan perinpohjin, aivan perinpohjin.
Ja koska Katri ja Pekka molemmat asuivat Helsingissä ja tapasivat toisensa joka päivä (klo 5—6 i.-p., sillä se sopi parhaiten maisterin lukutöihin nähden), niin saattoihan sitä olla kihloissa vaikka kuinka kauvan. Molemmat olivat erinomaisen hyvin kasvatettuja.
Kihlausajalla se vasta oikein todella alkoi se Katrin kirjallinen työ, sillä nyt hän oli saanut aiheen, josta aina saattoi kirjoittaa, nimittäin itsensä ja Pekan. Siitäpä syystä hän julkaisikin jouluksi ensimäisen tunnelmakokoelmansa nimeltä "Sinivuokkoja Suomen saloilta, kokoellut Kirsti Kaisla."
Siinä hän liikuttavasti ja runollisesti kuvasi kaikki kohtaukset itsensä ja Pekan välillä. Se oli niin sanomattoman miellyttävää kaikille tuttaville, kun niissä heti paikalla saattoi tuntea Katrin ja Pekan, ja siten jokainen oli tilaisuudessa osanotolla seuraamaan heidän tunteittensa eri kehitysasteita. Ja paitsi sitä Katrin tunnelmat loivat Pekkaan perin uuden ja runollisen valon. Kuka olisi voinut arvata, että kun Katri huokaili Pekalle: "Sinä sankarini suuri, kotkani kaunis ja komea", Pekka siihen heti osasi vastata: "Sinä impyeni ihanin, nuortea, notkea neitoni." Ei kukaan ihminen ennen ollut huomannut Pekassa mitään runollista, joka voisi innostuttaa kirjoittamaan monta sivua tunnelmia. Mitäs ne kylmät, välinpitämättömät ihmiset mitään huomaisivat. Mutta Katri huomasi.
Asian laita oli se, että Pekka tosin oli lyhyt ja paksu, mutta hänellä oli kihara tukka, ja se oli juuri Pekan tukka, josta Katrin runosuoni sai yhä uutta ja uutta virvoketta. Pekka ei saanut leikkuuttaa tukkaansa muuta kuin Katrin luvalla, ja se tuotti Katrille vilpitöntä iloa, kun vieraat ihmiset usein nähdessään Pekan kysyivät: "Kuka se on tuo soittotaiteilija?" Pekka oli todellakin omituisen taiteellisen näköinen noin pitkätukkaisena. Kuka tahansa saattoi erehtyä.
Vihdoin koitti sekin päivä, jolloin Pekan väitöskirja valmistui ja hänestä tuli tohtori. Katri oli samaan aikaan ennättänyt käydä talouskoulunsa ja vieläpä kutomakoulunkin sekä julaissut toisen kokoelmansa "Sinivuokkoja", joka loppui juuri siihen kohtaan, kun Pekka tuo ensimäisen kappaleen valmista väitöskirjaansa Katrille, ja Katri sen johdosta ottaa kantelonsa, istuu Pekan jalkain juureen (Pekan hän on ensin asettanut istumaan sohvaan) ja antaa sydämensä riemun kantelon kielistä helistä maailmalle.
Sitten viettivät Katri ja Pekka häänsä, vuokrasivat neljä huonetta ja keittiön ja perustivat mallikodin, josta olisi mahdoton kenenkään mitään muistuttaa. Siellä on kaikki juuri niinkuin saattoi otaksuakin. Salissa on mustapuiset, punapäälliset huonekalut ja yhdessä nurkassa "ryhmä" sellaista uutta tyyliä, s. o. mahognyn väriseksi kiillotetusta koivusta tehty pöytä tuolineen, jotka ovat päällystetyt suurikukkaisella vihreällä sametilla. Sitä näytetään erikseen vieraille ja huomautetaan, kuinka ilahduttavan korkealle kannalle meidän huonekaluteollisuus on kohonnut, kun koivua osataan noin mainiosti väärent — tarkoitin jalostaa, että kuka tahansa voi etäältä katsoen luulla sitä mahognyksi. Ruokasalissa on ruskeat, polttopiirroksilla koristetut tuolit ja pöytä. Katri itse on kuviot niihin polttanut, siten selvästi osoittaen, mitä hyvä tahto voi aikaansaada, vaikk'ei olekkaan taipumusta piirustukseen tai muuhun taiteellisuuteen. Tohtorin kamari ja makuuhuone ovat tietysti nekin juuri sellaiset kuin voitte arvata. Ei missään ole mitään häiritsevää, ajatusta rasittavaa, kysymyksiä herättävää. Sanalla sanoen: mallikoti.
Ja kaikki toimet käyvät varmasti kuin hyvin voideltu koneisto ainakin. Tohtori kuuluu jalojen yritysten johtokuntiin, Katri arvokkaiden arpajaisten toimikuntiin, ja molemmat ovat jäseninä seuroissa, jotka ansaitsevat kansalaisten kannatusta. Rouva Manner sanoo, että Katri ja Pekka pitävät velvollisuutenaan uhrautua yhteishyvän edestä.
Ja vaikka kaikki tietävät, että Katri on täydellisempi kuin muut, ei hän ollenkaan millään tavalla pyri herättämään huomiota. Viimekin kesänä, kun kolmella neljäs-osalla Helsingin naismaailmaa, leveänaamaisilla ja kapeanaamaisilla, vaaleaverisillä ja tummaverisillä, oli aivan samanmuotoiset hatut, joissa kaikissa törrötti jäykkä höyhen pystyssä toisella sivulla, oli Katrillakin juuri semmoinen hattu. Se oli vaisto, joka neuvoi häntä tuommoisissa asioissa. Hän ymmärsi ettei se ollut muuta kun epämiellyttävää huomion herättämistä ja itsenäisyyden pyrintöä tuo, että muutamat panivat kaksi, toiset ei yhtään höyhentä hattuunsa, silloin kuin enemmistöllä oli vain yksi höyhen.
Tämä nyt oli vain pikku seikka, mutta semmoista se oli muissakin seikoissa. Kun on täydellinen, niin on.
Katrin ja tohtori Salosen elämässä ei ole tapahtunut mitään erityisiä muutoksia, eikä tule tapahtumaankaan, jos vähänkään osaan ennustaa, muuta kuin että perhe toivottavasti vuosien kuluessa kasvaa ja lisääntyy ja tulee jonkunmoisen mallirodun perustajaksi.