NAURETTAVA JUTTU
Pappilassa se alkoi se juttu, jolle koko kirkonkylä nauroi.
Asian laita oli nimittäin se, että rovastilla oli apulainen, kömpelö, talonpoikainen, valkotukkainen pastori Rantala, joka oli niin omituisen nälkäisen ja kuihtuneen näköinen, että Ailin, rovastin ainoan tyttären, oli käynyt häntä kovin sääli ensin. Mutta sitten rupesivat kaikki pitäjän herrasväet huhuamaan, että Aili oli kihloissa pastorin kanssa. Herranen aika, kuinka se harmitti Ailia, ja hän päätti näyttää kaikille, että kyllä hän ei ole kihloissa pastorin kanssa eikä ikinä tule. Ja hän näytti.
Mutta ei se ollut se se naurettava juttu.
Se alkoi vasta sen jälestä kun Agnes tuli pappilaan. Agnes oli 17-vuotias ja kaunis kuin päivä. Hän oli äskettäin ensimäisen kerran esiintynyt laulajattarena ja hurmannut pääkaupungin yleisön. Nyt hän oli tullut rauhaisaan maapappilaan levähtämään muutamiksi viikoiksi, ennenkuin hän läksi Pariisiin lauluopintojaan jatkamaan. Vanha rovasti oli näet hänen enonsa, ja paitsi sitä oli Aili hänen entinen koulutoverinsa ja "paras ystävänsä".
Agnesin kävi myöskin ensin sääli pastoria, ja hän koetti olla hyvin ystävällinen pastori raukalle, joka aina oli yksin. Mutta kun Aili aina nauroi ja tirskui hänelle, rupesi Agnesiakin naurattamaan. Pastori saattoikin olla niin sanomattoman koomillinen. Näkyi niin perin selvään, että hän ei ollut tottunut liikkumaan salongeissa, ja että hän ylimalkaan piti koko maailmaa suurena talonpoikaispirttinä, jossa ei kukaan katsonut karsaasti, vaikka hän liikkui ja käyttäytyi omalla alkuperäisellä tavallaan. Agnes ja Aili kulkivat aamusta iltaan vavistuksessa, että pastori jonakin päivänä sylkisi uudelle salinmatolle, tai tekisi jotain muuta yhtä hirveätä.
Mutta sitä pastori ei tehnyt, sillä yht'äkkiä tapahtui hänessä kääntymys. En nyt tarkoita kääntymystä maallisista asioista hengellisiin, vaan päinvastoin. Pastori oli tähän asti ollut harras pappi ja toimittanut virkansa nuhteettomasti välittämättä tämän maailman turhuudesta. Mutta nyt kaikki tuo vanha elämä ikäänkuin katosi, ja hänelle avautui uusi, tuntematon, omituinen maailma, joka saattoi hänet vallan ymmälle.
Pastori näet rakastui.
Siitähän ei olisi muuta kuin hyvää sanottavaa, jos hän olisi rakastunut esimerkiksi rusthollari Penttilän pitkään Miinaan, joka jo kauvan oli luonut lempeitä silmäyksiä pikku pastoriin. Mutta niin ei valitettavasti ollut asian laita.
Sehän se oli sen naurettavan jutun alku, että pastori rakastui Agnesiin.
Agnes huomasi sen, ja Aili huomasi sen, ja kaikki pitäjän herrasväet huomasivat sen. Ja Agnes ja Aili nauroivat sille niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia, niinkuin ainoastaan 17-vuotiaat osaavat nauraa.
Pastorilla itselläänkin oli jonkunmoinen hämärä aavistus siitä, kuinka sanomattoman naurettavaa se mahtoi olla, että hän, mökin poika, jonka armeliaat rouvat olivat arpajaisten ja soitannollisten iltamain avulla papiksi asti kasvattaneet, ja joka ei ylioppilasajallaan ollenkaan päässyt tutustumaan Helsingin yleisöön, rakastui tuohon pääkaupungin hienoston hemmoteltuun kukkaan, joka kerran oli tuleva voittamaan koko maailman taiteellaan. Eikä se edes ollut tuollaista platonillista rakkautta, joka tyytyi ihailemaan etäältä vain. Ei, se oli — niin, ei pastori ollenkaan voinut selittää, mitä se oli, sillä hän ei ollut eläissään lukenut ainoatakaan uudenaikaista psykologillista romaania, eikä siis tiennyt mitään rakkauden luonteesta ja ilmestysmuodoista.
Kyllähän hänkin tietysti oli ajatellut, että hän kerran tulevaisuudessa, päästyään pitäjänapulaiseksi tai kappalaiseksi, hankkisi oman kodin ja menisi kristilliseen avioliittoon Penttilän Miinan tai jonkun toisen hyvän tytön kanssa, mutta tämä hänen tunteensa Agnesiin oli jotain muuta, jotain uutta, selittämätöntä, jolla ei ollut mitään tekemistä ulkonaisten muotojen ja yleensä maailman tapojen kanssa.
Tähän saakka pastorin sisäinen olento oli ollut yhtä surkastunut kuin ulkonainenkin, mutta nyt tuntui kuin elämän kevät yht'äkkiä olisi hänellekin alkanut. Se oli niin huumaava se tunne. Siinä oli tuskaa, oli riemua, ääretöntä riemua. Hän eli, eli, eli ja oli nuori. Hän näki päivän paistavan, tunsi kukkain tuoksun, kuuli tuhansia säveliä luonnossa. — Tuo tunne otti hänet kokonaan valtaansa, vei koko hänen olentonsa.
— — — — — —
Pastori oli kyllä, herra paratkoon, ollut kömpelö ja tottumaton käyttäytymään ennenkin, mutta nyt häneltä meni viimeinenkin itsensä hallitsemisen hiukkanen.
Mutta olikos se kummaa? Mistä hän saattoi aavistaa että maailmassa löytyi tuommoinen Agnes, tuommoinen keväinen keijukainen, nurmen heinä hieno ja hento — tuommoinen laululintunen, joka joskus viserteli kuin leivo päiväpaisteessa, ja joskus taas yksin lauleli sellaisia omituisia, tuttuja, surunvoittoisia säveliä, jotka palauttivat pastorin mieleen kauvan unohdettuja aikoja. Noita samoja säveliähän ennen muinoin, äärettömän kauvan aikaa sitten, äiti poloinen oli hyräillyt pikku pojalleen salomaan mökissä.
— — — — — —
Ja pastori rakasti Agnesia. Eikä ainoastaan rakastanut, vaan toivoi omakseen koko sielullaan, kaikilla ennen tukahdetuilla tunteillaan, jotka elämän ajalla olivat häneen kertyneet ja nyt vasta puhkesivat esiin, täyttäen koko hänen olentonsa.
— — — — — —
Tietysti pastori ei voinut keltään peittää sydämensä tilaa, ja se oli loppumattomana ilon lähteenä pitäjän nuorisolle sinä kesänä. Eihän sitä tarvinnut muuta kuin mainita Agnesin nimi, niin pastori lensi tulipunaiseksi, ja paitsi sitä hän niin epäluuloa herättävällä tavalla alkoi käyttää parasta pukuaan arkipäivinä sekä hankki itselleen vaalean ruskeat kesäkengät ja punaisen kaulahuivin, koska Agnes kerran oli tullut maininneeksi rakastavansa lämmintä punaista väriä.
Pastori ei koskaan ennen ollut ottanut osaa pitäjän nuorison huvituksiin, mutta nyt hän oli ensimäinen ja viimeinen kaikilla kalastusretkillä, lawn-tennis kentällä, kävelymatkoilla y. m. Ja koko ajan hänen katseensa lakkaamatta seurasivat Agnesia, niin että tyttö parka olisi vallan hermostunut, ellei se olisi ollut samalla niin sanomattoman naurettavaa.
Olisi synti sanoa, että pitäjän nuoriso osoitti mitään ylenmääräistä hienotuntoisuutta viittaillessaan pastorin sydämen tilaan. Mutta pastoria nuo suorat ja epäsuorat viittaukset eivät ollenkaan kiusanneet. Päinvastoin. Siinä oli jotain suloista, että ihmiset yhdistivät hänen ja Agnesin nimen. Se ikäänkuin antoi hänelle toivon aihetta. — — — Ehkei se ollut niin aivan mahdotonta. Olihan suurempiakin ihmeitä tapahtunut. Agnes oli tosin niin hento ja hieno, ja kaikki häntä ihailivat. Hänestä toivottiin niin paljon. — — Mutta olihan pastorikin nuori ja työkykyinen ja — niin, työtä hän tekisi tästälähin kuin karhu. — Eihän se piispanistuinkaan mikään maailman mahdottomuus ollut — —
Pitäjän leijona, kunnanlääkäri Björkman, oli varsinkin ottanut erityistehtäväkseen pitäjän neitosten ja etupäässä Agnesin huvittamisen pastorin kustannuksella. Kuinka verrattomasti hän osasi yllyttää pastoria näyttämään rakkauttaan mitä hullunkurisimmalla tavalla! Pastori piti kaunista tohtoria suurena auktoriteettina kaikissa ulkonaista esiintymistä koskevissa asioissa, ja se oli varmaan kokonaan tohtorin ansioksi luettava, että pastori yht'äkkiä rupesi esiintymään mitä merkillisimmissä kaulakoristuksissa, joissa punainen väri aina loisti ylinnä. Eräänä päivänä sanoi tohtori Agnesille:
"Kyllä te, neiti Agnes, olette hyvin sydämetön, kun ette koskaan ole edes huomaavinanne pastorin komeutta, vaikka hän kohta on uhrannut koko vuosipalkkansa punaisiin kravatteihin."
Agnes nauroi niin että valkoiset hampaat kiiluivat, ja kun pastori samassa astui sisään, kääntyi 17-vuotias keijukainen heti häneen huudahtaen:
"Voi kuinka pastorin uusi punainen kaulahuivi on ihana!"
Pastori punastui kaulahuiviaan punaisemmaksi, ja tunsi sydänparassaan melkein tukahduttavaa riemua siitä, että Agnes häntä huomasi ja puhutteli, mutta samalla pistävää tuskaa, kun salainen vaisto kuiskasi hänelle, että ei hänen paikkansa ollut tässä ympäristössä. Mutta punaista kaulahuiviaan hän tuskin sunnuntaisinkaan enää malttoi vaihtaa mustaan, sillä olihan Agnes sanonut sitä kauniiksi, ja Agnes ei voinut sanoa muuta kuin hän todella ajatteli.
Ja yhtenä iltana Agnes lauloi niin lumoavan kauniisti: "Minun kultani kaunis on, sen suu kuin aurankukka". Kun hän tuli viimeisiin säkeisiin: "Siniset silmät sillä on ja keltainen sen tukka", suli hänen äänensä melkein kuiskaukseksi, johon hän tuntui panevan koko sielunsa hellyyden.
Pastori värisi niin, että hänen täytyi nojata ovenpieleen. Hänellä, juuri hänellä, oli keltainen tukka ja siniset silmät. Tohtorin tukka oli sysimusta ja silmät ruskeat se oli siis vallan täydellisesti aiheetonta tuo katkera mustasukkaisuus, jota pastori joskus oli tuntenut iloista tohtoria kohtaan. Voi, kuinka hän nyt sitä katui. — — Agnes, Agnes lauloi hänelle — —
Oudot onnen kyyneleet nousivat väkisinkin pastorin silmiin, ja hän pyyhkäsi tuon tuostakin salaisesti kädellään silmäsopukoitaan, eikä herännyt unelmistaan, ennenkuin Aili salin nurkassa tirskahti nauraa hihittämään ja kysyi, tahtoiko pastori lainata nenäliinaa.
Pastori tunsi syntistä halua sanoa sopimattomia sanoja Ailille, mutta hän hillitsi mielensä ja meni nopeasti omaan huoneeseensa. Tuskalla se aina loppui hänen lyhyt onnensa.
Sillä lailla se kesä kului alituisten toiveiden ja alituisten pettymysten lomitse, ja sitten eräänä päivänä ilmoitettiin, että ylihuomenna Agnes lähtee Helsinkiin pitkittääkseen sieltä matkaansa Parisiin. Pastorin takertuivat sanat kurkkuun, ja hän meni yksin kamariinsa. Tiesihän hän, että Agnesin kerran piti lähteä, mutta kumminkin se tuntui niin äärettömän vaikealta. Oli kuin kaikki olisi yht'äkkiä pimentynyt. Herra Jumala auttakoon — — Mitä tästä tuleekaan! Hän oli viimeisten viikkojen ajalla unohtanut Jumalan — laatinut epäjumalan itselleen. Tämäkö nyt oli rangaistus — — —
Joku koputti ovelle. Se oli tohtori Björkman.
"Kuuleppas Rantala, kyllä sinunkin pitää hommata kukkia ylihuomiseksi Agnesille. Minä tilaan kukkavihon Linnanmäen puutarhurilta, ja voisinhan samalla tilata sinullekin."
"Mitäpä hän minun kukkavihoistani…"
"No, no, kas vaan miestä, kun on olevinaan. Sinunhan kukistasi, jos kenen, hän…"
"No, sama kai se minulle on. Jos luulet sen hänelle huvia tuottavan, niin voit tilata minulle samalla kun itsellesikin. Mutta hyvä sen olla pitää, jos kerran antaa".
Ja sitten meni tohtori kertomaan Agnes'ille, että pastori aikoo jäähyväisiksi ja viimeiseksi muistoksi antaa hänelle kukkavihon. Edeltäkäsin heitä jo nauratti, vaikka pikku keijukainen kyllä yht'äkkiä koetti näyttää totiselta ja sanoi:
"Hyi teitä, tohtori, kuinka te olette paha."
Tohtori tilasi itselleen vihkon pelkkiä orvokkeja, sillä niistä Agnes piti enin, mutta pastorin vihkoon hän oli määrännyt pantavaksi joka lajia, mitä puutarhassa löytyi. "Jota kirjavampi ja suurempi, sitä parempi. Hintaa ei katsota", niin hän oli sanonut. Se tuli varmaan tekemään mainion efektin — pastori punaisimmassa kaulahuivissaan, punaisena mielenliikutuksesta ja kädessään Linnanmäen puutarhurin kirjava nerontuote!
Lähtöpäivä koitti. Agnes oli hiukan hermostunut, sillä tohtori oli ollut niin kalpea ja katsonut häntä niin syvään silmiin ojentaessaan hänelle tuoksuvan orvokkivihon — —. Laivasillalla pappilan rannassa oli pitäjän nuorisoa koolla. Aili ei koettanutkaan kyyneleitään salata suudellessaan Agnesia kymmeniä kertoja, ja omituisen kaihoava mieliala vallitsi kaikissa nyt, kun Agnes heidät oli jättävä. Laiva oli jo viheltänyt kolme kertaa, ja Agnes kävi yhä levottomammaksi. Voi, jos saisi itkeä — mutta ei, ei nyt. Tohtori ja nuo muut tuolla rannalla — — —
Silloin viimeisessä hetkessä, kun laivan köysiä jo irroiteltiin, näkyi pastori kukkavihkoineen kiiruhtavan sillalle. Agnes ei huomannut häntä, ennenkuin vasta siinä silmänräpäyksessä, kun pastori ojensi hänelle kukkavihkonsa. Tuon kirjavan, hirvittävän suuren jättiläisvihon!
Ei, ei, se oli liikaa — se tuli niin äkkiarvaamatta. Agnes ei voinut, ei jaksanut enää hillitä itseään. Hermojen jännitys laukesi, ja hän puhkesi äänekkääseen, hillitsemättömään nauruun. Kukkavihko putosi hänen kädestään, ja hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia. Se oli niin vastustamatonta tuo hermostunut, hillitön nauru. Siihen täytyi yhtyä.
Mutta pastori melkein juoksi kotiin.
Laiva eteni rannasta, ja Agnes huusi naurusta ja itkusta värisevällä äänellä:
"Aili rakas, pyydä pastorilta anteeksi. En minä tahtonut häntä loukata.
Hyvästi, hyvästi, tuhannet kiitokset!"
Mikä lienee ollut siihen syynä, mutta Aili ei voinut pyytää pastorilta anteeksi.
Pastori juoksi kamariinsa ja lukitsi oven. Hän oli polvillaan sohvan vieressä ja painoi päätään sohvaan. — Kuinka hän jaksaisi elää enää ja kantaa tuota häpeätä, tuota ääretöntä häpeätä — — Hän ymmärsi kaikki niin selvään nyt. — Koko kesän hän oli ollut kaikkien narrina, kaikkien pilkkana ja käyttäytynyt kuin hullu. — — Itse hän oli syynä kaikkeen. Kuinka hän inhosi itseään. Jumalan hän oli unohtanut — — rangaistus oli oikea, mutta voi, niin katkera — Agnes, Agnes, jota hän vieläkin rakasti, jonka edestä hän oli valmis uhraamaan kaikki — — — Oliko hän niin äärettömän suuri syntinen, että Jumalan täytyi häntä noin katkerasti rangaista — — — —
Pelasta, pelasta Herra näistä tuskista — — —
Pastori itki ääneensä.
* * * * *
Pastoria seurasi sentään joskus onnikin. Jo samana syksynä hän sairaan luona käydessään kylmettyi, sairastui ja kuoli. Sen perästä unohtui hänen rakkausjuttunsakin.
Pappilaan tuli uusi apulainen, joka meni naimisiin Ailin kanssa, ja niin tuli vanha traditsiooni täytetyksi siinäkin suhteessa. Muuta sen kummempaa ei tapahtunut niiden viiden vuoden aikana, joiden kuluttua Agnes taas tuli pappilassa käymään.
Mutta pieni keijukainen oli kokonaan muuttunut. Hän oli hengittänyt suuren maailman hienostunutta ja turmeltunutta ilmaa, oli nauttinut ja kärsinyt. Entisestä luonnonlapsesta, jonka heleä nauru ja valkoiset kiiluvat hampaat vieläkin olivat pitäjäläisten muistossa, oli kehittynyt hieno, viehättävä, kuuluisa laulajatar.
Nyt hän oli tullut taas pappilaan lepäämään ja ehkäpä myös hieman haihduttamaan tuota kalvavaa tunnetta, joka oli hänen sieluunsa syöpynyt silloin, kun hän sai tiedon siitä, että mustasilmäinen maalari, joka oli hänen kuvansa Roomassa maalannut, oli toisen oma.
Siitä syystä ei enää nauru helähdellyt kuin ennen, ja laulaessa oli ääni usein sortua kyyneliin.
Mutta pappilassa oli niin tyyntä ja hiljaista. Se vaikutti rauhoittavasti kiihtyneisiin hermoihin.
Aili antoi Agnesin olla hyvin paljon yksin, sillä vaistomaisesti hän tiesi, että yksinäisyyttä Agnes nyt enin kaipasi.
Ja yksin hän kuljeskeli metsissä ja varsinkin suurella koivikko-kirkkomaalla, jossa aina vallitsi niin juhlallinen rauha, että kaikki huolet hiljaa raukesivat lepoon. Siellä hän istui usein puupenkillä suuren riippukoivun suojassa, ja siellä hänen silmänsä kerran osuivat yksinkertaiseen mustaan ristiin, jossa seisoi
Pastori Matti Rantala.
Ensin hän ei siinä huomannut sen kummempaa, mutta yht'äkkiä tuo nimi tuntui niin tutulta. Ja salaman nopeudella muistui hänen mieleensä suuri kirjava kukkavihko, nolon näköinen, punoittava naama ja sitten tuskallinen, sääliä rukoileva katse.
Agnes kavahti pystyyn. Nyt hän ymmärsi.
* * * * *
Pitäjäläiset puhuivat vielä vuosikausia siitä, että joku oli kuullut joltakulta, että joku oli nähnyt kuinka kuuluisa laulajatar oli tuonut kukkia pastori Rantalan haudalle. Mitähän ihmettä sekin mahtoi merkitä? Olisikohan se ollut entinen lapsuuden lemmitty? Mutta tuskin se oli mahdollista. — Kuka niiden suurien taiteilijoiden kaikkia oikkuja ymmärtää!