TUNNELMIA
Eräs tuttu lääkäri tunnusti minulle, että tunnelmakirjallisuus on tehnyt arvaamattoman paljon hyötyä kärsivälle ihmiskunnalle. Erittäinkin on sen siunaustatuottavat ominaisuudet olleet avuksi sellaisille sairaille, joita vaivaa onnettomuus. Hän sanoi aina määräävänsä niin ja niin monta sivua tunnelmia unettomille potilailleen ja vakuutti että kymmentä sivua enempää hysteerisimmätkään eivät kestä vaipumatta virkistävään uneen.
Morfiinilla, opiumilla, y. m. nukutusaineilla on se perin turmiollinen puoli, että annoksia yhä pitää lisätä, kun potilas pääsee niihin tottumaan, muutoin ne eivät vaikuta, mutta tunnelmilla on aivan päinvastainen ominaisuus. Sairas, joka alussa verrattain hyvin kestää kymmenen sivua, ei kuukauden perästä enää mitenkään siedä enempää kuin puoli sivua, ennenkuin hän on sikeässä unessa.
Minä innostuin tuota kuullessani kovasti, sillä tuossahan avautui laaja ala filantroopiselle toiminnalle, joka vielä voisi tuottaa mitä hämmästyttävimpiä tuloksia. Päätin heti kirjoittaa Kalle serkulleni, joka on tunnettu tunnelmakirjailija, ja kysyä hänen neuvojaan, miten varmimmin ja perinpohjaisimmin voi valmistua tunnelmakirjailijaksi. Se aika ei ehkä enää ole kaukana, jolloin perustetaan erityinen tunnelma-akatemia, jossa jokainen asianharrastaja voi saada perusteellisen valmistuksen, mutta tuota aikaa odotellessa lienee varsin paikallaan, että julkaisen Kalle serkkuni vastauksen kokonaisuudessaan. Ehkä se sisältää edes jonkun hyvän siemenen, joka kerran on tuottava runsaan sadon. Tällainen oli hänen vastauksensa:
"Kun yliopistolukuni professorien ilkeyden tähden eivät onnistuneet, päätin halveksia heitä ja ruveta kirjailijaksi. Mutta siihen tarvitsin välttämättömästi tunnelmia. Tietysti myöskin oikokirjoitusta, mutta sitähän minä kyllä osasin. Mutta tunnelmat, mistä minä ne ottaisin? Tiesin että ilman niitä en pääse mihinkään, sillä ihmisen, ja varsinkin kirjailijan, tulee aina perustaa työnsä ja elämänsä tunnelmiin, jos hän tahtoo jotain saavuttaa. Todellinen elämä on sellainen inhoittavan ikävä valtamaantie, jota kaikki kulkevat ja joka siis ei kelpaa mihinkään.
Minulla sattui olemaan hyvä ystävä, joka oli tunnelmakirjailija. Päätin kysyä neuvoa häneltä. Tullessani hänen luokseen, sattuikin niin onnellisesti, että hän juuri oli tunnelman vallassa, päättäen siitä, että hän käveli pitkillä askeleilla huoneessaan, tuijotti kattoon ja lausui korkealla äänellä vasta mustepullosta lähtenyttä sonettia. Sanoin hänelle asiani ja hän neuvoi inspiratsioonilla näin: "Ah, ystäväni, mene korpeen, synkkään korpeen. Istu yksinäiselle kivelle ja kuuntele kotikuusen kuiskehia. Anna notkean vartalosi kuvastua siniaaltoihin, luo silmäsi taivaan tähtiin ja anna tuskasi sulaa kaihon kyyneliin. Silloin luonnon pyhät tunnelmat sinut vastustamatta saavuttavat!"
No niin, olihan se helppo antaa se neuvo, mutta entäs sen käytäntöön pano! Sinä, joka olet helsinkiläinen niinkuin minä ja aiot kirjailijaksi, sinä ymmärrät asemani. Mistä minä nyt otin sen synkän korven ja yksinäisen kiven, puhumattakaan notkeasta vartalosta? Esplanaadeissa ei ole ainoatakaan kunnollista kiveä, ja jos sinne saisikin jonkun kannetuksi, niin on tuskin luultavata, että poliisi antaisi kenenkään rauhassa sulattaa siinä tuskiaan kaihon kyyneliin.
Onneksi minulla oli toinenkin tunnelmakirjailijaystävä sitä synkkää, syvää laatua. Arvelin että hän varmaan voi helpommin tunkea tilani ytimeen, ja päätin kysyä häneltä neuvoa.
Hän otti ja pani otsansa syvään poimuun, että se oli kuin synkkä pilvi, ja hänen silmänsä tuijottivat minuun, että kun ne leimahtivat, niin se oli kuin pitkäisen tuli, ja hän puhui näin sanoen: "Haa — ettäs olet luokseni tullut minulta neuvoja kysymään, niin sinulle sanoa tahdon — sinun pitää nousta itsessäsi niinkuin synkkä metsä, että sinä sen varjojen alle vaipuisit. Ota uni päällesi ja näe unta — pitkät hiukset liekehtien liehuen takana — ja kädet suonenvetoisesti väännettyinä! Haa — syvenny sydämesi tummanpunaiseen verisuoneen, ihminen, ja anna sydämesi tulvan sanoissa kohista!"
Minä tunsin jo aivan tunnelmien esimakua. Päätin seurata hänen neuvojaan, s. o. syventyä sydämeni tummanpunaiseen verisuoneen ja nousta itsessäni kuin synkkä metsä.
Mutta nyt jouduin toiseen pulaan. En kuolemaksenikaan tiennyt, kuinka tuo kaikki oli tapahtuva. Tukkani kyllä kasvatin pitkäksi, niin että se liehui sangen hyvin tuulessa, ja käsiäni vääntelin niin suonenvetoisesti, että vasen kerran innostuksen hetkenä meni sijoiltaan, mutta siitä ei ollut pienintäkään apua. Ainoa seuraus oli epämiellyttävän runsas lääkärin lasku, joka ei mitenkään ollut omiaan herättämään minussa tunnelmia, ei ainakaan sellaisia, joita olisi viitsinyt suuremmalle yleisölle kertoa.
Kaikki oli siis turhaa! Tunnelmat eivät ottaneet tullakseen, ja koko kirjallinen urani näytti hämärältä.
Tahdoin vielä tehdä viimeisen ponnistukseni ja kysyin kolmannelta ystävältä, joka aina oli näyttäytynyt varsin käytännölliseksi mieheksi, eikö hän ymmärtäisi mitään neuvoa. Hän tuumaili kauvan aikaa, selaili Brockhausia ja muita paksuja kirjoja ja pudisteli päätään. Vihdoin hän nähtävästi löysi jotain ja virkkoi: "Auttaisikohan se keino, jota Ellen Key suosittaa niille, jotka tahtovat uskoa istuvansa viheriäisessä laaksossa, se nimittäin, että asettuu huppuun viheriäisen vaatteen alle. Arvelen että jos tarpeeksi kauvan istuu siinä, voisi ehkä saada syntymään viheriäisen laaksotunnelman."
Tuohan nyt kerrankin oli järkevää puhetta! Se ystäväni on aina niin merkillisen käytännöllinen. Päätin heti koettaa sitä keinoa, ja riensin melkein juosten kotiini.
Minulla ei ollut mitään vihreätä vaatetta kotona, mutta sama se! Jos kerran vihreä vaate voi saada aikaan kesäisiä laaksotunnelmia, niin totta vissiin lakanan silloin piti voida synnyttää valkoisia talvitunnelmia. Sen sanoi selvä järki. Ja minulle tietysti oli samantekevä, mikä tunnelma syntyi, kunhan se vain oli tunnelma.
Vedin kiihkeästi lakanan sängystäni ja aloin valmistautua vastaanottamaan tunnelmaa. Asetin paperia ja kynän pöydälleni ja avasin mustepullon. Minä tiesin tarkkaan, kuinka äärettömän tärkeä värien sopusointu on tunnelmille, ja siitä syystä en tahtonut panna alttiiksi talvitunnelmani onnistumista muutamien kurjien vaateriepujen tähden. Vaikka huoneeni olikin hiukan kylmähkö (+ 10° C), riisuin siis päältäni kaikki värilliset vaatteet ja istauduin sitten lumivalkeassa — hm — iltapuvussa — tuolilleni.
Mutta sitten johtui mieleeni, että olisi edullisempaa yksin tein koettaa saada syntymään tunturitunnelmaa, koska talviset laaksotunnelmat eivät juuri ole minkään arvoisia. Siinä tarkoituksessa nousin kirjoituspöydälleni, työnsin paperit hiukan syrjään ja kävin istumaan. Jalat vedin alleni kiinalaiseen tapaan, sillä arvelin että tuo minulle hieman outo asento ehkä edistäisi tunnelmien syntymistä. Sitten vedin lakanan pääni yli. Koetin ajatella Utsjokea.
Se oli kerrassaan ihmeellistä, mitä nyt sain kokea. Ei viipynyt kovinkaan kauvan, ennenkuin talvitunnelma oli minut vallannut siihen määrin, että hampaat kalisivat suussani. Ja tunnelma yltyi vain yltymistään. Palvelustyttö keittiössä taitteli päreitä, mutta minä olin vakuutettu, että revontulet ne nyt noin alkoivat risahdella.
Kun aloin aivastella kovin kiihkeästi, niin että kirjoituspöytä huojui peloittavasti allani, arvelin että nyt oli aika laskeutua alas tuolille, tarttua kynään ja sydämeni tulvan sanoissa kohista antaa. Olen aivan vakuutettu, että silloin olisin voinut panna paperille semmoisen talvitunnelman, että moista ei oltu ennen kuultu, mutta ikävä sattuma sen sillä kertaa esti.
Ensikertalainen kun olin, en ollut huomannut lukita oveani sisäpuolelta, joka on aivan välttämätöntä aina, kun tahtoo antautua tunnelmille. Talon tytär Hilma, jonka kanssa minä olin harjoitellut duettolaulua, sattui koputtamaan oveeni, ja tunnelmien vallassa kun olin, tulin ajattelemattomasti huutaneeksi: "sisään!"
Sitä pitää olla nainen, ennenkuin nostaa sellaisen elämän aivan tyhjästä. Luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan, ja kun minä yritin hiukan selittää asemaa, mutta erehdyksessä tulin potkaisseeksi mustepullon ja muutamia kirjoja y. m. pöydältä lattialle, niin hän kirkuen syöksyi pois ja juoksi suoraa päätä hakemaan lääkäriä.
Minun ei oikeastaan tekisi mieli kertoa, kuinka tuo ikävä kohtaus loppui, sillä sen muisto herättää vieläkin minussa katkeruutta, mutta voinhan sen nyt kumminkin sanoa, osoittaakseni kuinka äärettömän varovaisia kirjailijoiden täytyy olla tunnelmien hetkinä.
Juuri kun minä kokoelin mustepulloni sirpaleita ja turmelin lakanani ja muut valkoiset tamineeni ikipäiviksi musteella, jota hetkinen sitten olin luullut tulevani käyttämään vallan toiseen tarkoitukseen, kuulin kiireellisiä askeleita oveni takana. Sitten kuulin Hilman rukoilevalla äänellä sanovan:
"Oi, koettakaa ensin hellyyttä, ennenkuin ryhdytte ankarampiin keinoihin!"
Ennenkuin ennätin ajatella, mitä tuo mahtoi tarkoittaa, syöksyi huoneeseeni rotevarakenteinen lääkäri sekä talon isäntä ja emäntä. Hilma jäi oven taakse.
Ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä tai selityksiä, aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, lääkäri astui suoraa päätä luokseni ja tarttui kuin rautakouralla vasempaan käsivarteeni. Oliko ihme että vereni joutui kuohuksiin, vaikka olinkin juuri ollut talvitunnelman lumouksen alaisena. Olkoon se minulle anteeksi annettu, että huolimatta naisväen läsnäolosta, sivalsin jotenkin tuntuvasti oikealla kädelläni tohtoria poskelle, niin että suuri musta läntti siinä kohden osoitti, mihin viimeiset tipat mustepullostani noin aivan aavistamattani joutuivat. Samassa tuokiossa syöksyi isäntä esiin ja tarttui oikeaan käsivarteeni. Rouva siunasi itseään, ja minä tein jotain päinvastaista.
Mutta minkä minä taisin ylivoimaa vastaan? Ennenkuin tiesinkään makasin sängyssäni liikkumattomana. Isäntä piteli kiinni jaloista, tohtori käsistä, ja rouva kantoi suuren jääpussin pääni päälle. Tuo kaikki tapahtui tietysti täydellisesti vastoin minun tahtoani, jonka kyllä koetin heille ilmaista sekä sanoilla että, mikäli mahdollista, töillä.
En ymmärrä kuinka kaikki olisi päättynyt, ellen minä vihdoinkin olisi käsittänyt asemaa. Koko perhe sekä lääkäri olivat nähtävästi saaneet lievemmän hulluuden kohtauksen (sellaistahan kuuluu joskus tapahtuvan) ja luulottelivat minua jonkunmoiseksi vainoojaksi, jota oli pidettävä kiinni. Heitä täytyi kohdella varovasti. Rupesin puhumaan heille tyynnyttävästi, melkein hellästi, ja vaikutus oli silminnähtävä. Tohtori mutisi jotain, että pahin raivopuuska nyt oli ohi (hän nähtävästi itse hiukan aavisti asian laidan), ja isäntä ja rouva huokasivat kuin helpoituksesta.
Huoneestani en kumminkaan saanut heitä poistumaan ennenkuin olin nukkuvinani, jolloin he hiljaa hiipivät toiseen huoneeseen, ja minä kuulin kuinka tohtori määräsi, että jonkun piti vahtia oveni takana ja heti hyökätä sisään, jos pienintäkään risahdusta kuuluisi huoneesta.
Asemani oli tietysti hyvin kiusallinen, mutta koettelin pysyä niin hiljaa kuin suinkin. Vasta seuraavana aamuna näytti perhe tyyntyneen ja rupeavan selviämään edellisen päivän puuskasta. Minä sanoin heille, että paras kai oli olla aivan virkkamatta mitään eilispäivän ikävyyksistä, johon he myöntyivät, osoittamatta kumminkaan mitään erityistä kiitollisuutta. Päästäkseni tohtorista, oli minun lisäksi suorittaminen melkoinen summa muka "lääkäripalkkiota".
Koetin unohtaa kaikki nuo ikävyydet, niin pian kuin suinkin saatoin, sillä pääasianhan kumminkin olin saavuttanut: Tiesin kuinka tunnelmat saadaan syntymään, ja siitä päivästä saakka olen sen tietänyt, ja kirjailijaurani on ollut taattu.
Hyvin pian sitä tottuu niin paljon, ettei tarvitse käyttää mitään vaatetta, vaan värilliset lasisilmät riittävät. Kun niiden läpi katselee ilmiöitä, saa syntymään vallan merkillisiä tunnelmia. Lasisilmien väri on tietysti aina sovitettava sen mukaan, millaisen tunnelman kulloinkin tahtoo syntymään.
Ilahduttavana ajan merkkinä on mainittava, että kirjallisuus meillä yhä enemmän ja enemmän alkaa muodostua tunnelmakirjallisuudeksi. Se on jo käytännöllisistäkin syistä suuri edistysaskel.
Muullaisessa kirjallisuudessa ei näet koskaan edeltäkäsin voi tarkalleen määrätä, kuinka pitkäksi kirjoitus kulloinkin venyy, mutta tunnelmakirjallisuudessa voi.
Minä esimerkiksi päätän, että nyt kirjoitan viisi sivua tunnelmaa. Kun nuo viisi sivua ovat täynnä, panen pisteen. Jos sattuisi niin, että lause jää kesken, niin se ei tee ollenkaan mitään. Silloin panen yhden pisteen asemesta kolme pistettä, ja se vain kohottaa tunnelmaa.
Ajatelkaappa mikä paperin säästö se jo on, kun ei koskaan mene tuumankaan vertaa hukkaan, puhumattakaan muista eduista.
Pisteiden oikea käyttäminen on hyvin tärkeä puoli tunnelmissa. Jos ei löydä sopivata sanaa, niin on aina aukon kohdalle asetettava vähintäin kolme, korkeintain kahdeksan pistettä. Ja jos käsi väsyy liiasta ponnistamisesta, kuten varsin usein tapahtuu, kun on levereerattava tunnelmia useammalle kustantajalle, niin on myöskin aina levähtäessä piirrettävä joitakuita pisteitä sinne tänne sanojen väliin. Se on vallan ihmeellistä, kuinka valtavasti pisteet kohottavat tunnelmia! Joskus voi vaihteeksi käyttää ajatusviivojakin, varsinkin ellei satu keksimään sopivia ajatuksia, ja pari huutomerkkiä siellä täällä ei myöskään vahingoita.
Hyvin tärkeätä tunnelmissa on myöskin se, että sama asia sanotaan tarpeeksi monta kertaa ja jokseenkin samoilla sanoilla. Sillä on myöskin vallan merkillinen voima kohottaa tunnelmia. Jos esim. tahtoo saada ikävä-tunnelmaa liikuttamaan lukijaa kyyneliin asti, voi sen sanoa näin: "Hän istui itsekseen ja ikävöi…. Niin — — itsekseen hän — — — istui — ja … ikävöi! Ikävöi … ikävöi ….. alati itsekseen … ikä … vöi…" Jos kirjailija tietää, että lukijakunta on hyvin blaseerattu, voi hän toistaa vielä useampia kertoja sanottavansa. Silloin on vaikutus varma.
Ensi vuodeksi olen tehnyt kontrahdin erään tunnetun sanomalehden kanssa, sitoutuen sille kirjoittamaan joka viikko 95 cm tunnelmia à 30 p. cm, joka tekee Smk. 28: 50 viikossa, Smk. 114: — kuukaudessa ja summa summarum Smk 1368: — vuodessa. Jos mahdollisesti näissä lyhykäisissä ohjeissani olisin unohtanut mainita jotain seikkoja, joita tunnelmakirjoittajan on tärkeä tietää, voi jokainen helposti tulevista tunnelmistani saada selville, mitä hän ehkä vielä haluaisi oppia."