KUINKA HÄNESTÄ TULI KIRJAILIJA
Koko maailma moittii Alma rouvaa ja kiittää hänen miestään, tunnettua kirjailijaa Heikki Soinia. Ja kumminkin on asian laita se, että Heikki Soini ei ikinä olisi, tullut siksi, mikä hän nyt on, ellei hänellä olisi ollut rouvana juuri Alma rouva. Josta syystä meidän siis tulisi olla kiitollisia Alma rouvalle eikä moittia häntä.
Onhan se totta että Alma rouva on tavallista typerämpi ja keskinkertaista pintapuolisempi, ja eihän sitä voi kieltää, että hän on, suoraan sanoen, hiukan raaka, mutta se ei ollenkaan vähennä hänen ansioitaan siinä asiassa, että Suomi sai hyvän kirjailijan.
Se on niin, että kaikki on parasta, mikä tapahtuu, vaikka ihmiset ovat itsepäisiä eivätkä ota uskoakseen sitä, vaan koettavat niskotella kohtaloa vastaan.
Tällä tavalla se tapahtui se heidän yhtymisensä, tarkoitan Heikki Soinia ja Alma rouvaa.
Heikki Soini oli pienestä pitäen ollut lahjakas poika ja samalla tavattoman tunteellinen. Mutta juuri tuo tunteellisuus esti häntä etenemästä tässä maailmassa. Kaikki asiat näet häneen koskivat, ja hän tuntui pitävän itseään vastuunalaisena koko maailman mustuudesta.
Monien mutkien perästä hänestä tuli ylioppilas, ja vaikka hänen menestyksensä yliopistossa ei ollut kovinkaan loistava, oli se sitä loistavampi naismaailmassa.
Semmoisia uneksivia, surumielisiä silmiä ei ollut kellään koko Helsingissä, ja entäs tuo puolipitkä tumma ja kihara tukka ja mustat viikset! Helsingin naismaailma oli lumottu.
Ja Heikki viihtyi niin merkillisen hyvin tuossa maailmassa. Hän oli rikas poika eikä tarvinnut kiirehtiä virkatutkintoaan. Entä sitten, vaikka hän kuluttikin suurimman osan ajastaan naisseuroissa!
Hän kulki pidoista pitoihin. Naiset hymyilivät hänelle, tulevaisuus hymyili, koko maailma hymyili. Elämä tuntui loppumattomalta kevätjuhlalta vain. Hän sai rakkautta kaikkialta ja antoi rakkautta kaikille. Koko sydämellään hän tuntui ihailevan tuota viehättävää maailmaansa ja naissukupuolta yleisesti, ei ketään erityisesti. Pieni kädenpuristus, kauniiden silmien loiste, poskien punastus, saivat aina hänen verensä kuohuksiin, tulivatpa ne sitten miltä taholta tahansa.
Totta on että Anna Kallio herätti hänessä hiukan erilaista tunnetta, mutta ei se varmaankaan ollut rakkautta. Ennemmin se oli jonkunmoista kunnioitusta, tai ystävyyttä, tai mitä se nyt lienee ollut. Anna Kallio kuului naisyhdistykseen ja häneltä puuttui melkein kokonaan tuo viehättävä epävarmuus ja epäloogillisuus, joka tekee nuoret tytöt niin hurmaavan suloisiksi ja avuttomiksi. Ei Anna Kallio ollenkaan vastannut Heikin naisihannetta. Siksi hän oli aivan liian itsenäinen. Mutta se oli niin omituista, että joskus kun Heikki oli väsynyt ja alakuloinen, tuntui hänestä kuin elämällä olisi ollut toinenkin puoli, jota hän ei vielä ollenkaan tuntenut. Sellainen vakava, harmaa työpuoli, joka häntä hiukan peloitti. Semmoisina hetkinä hän aina kaipasi Anna Kalliota ja etsi hänen seuraansa. Siinä oli jotain äidillistä tuossa hellyydessä, jolla Anna Kallio Heikkiä tyynnytti, ja Heikin oli aina hyvä olla hänen seurassaan. Mutta tietysti se ei ollut rakkautta.
Sitten tapahtui ensimäinen käänne Heikki Soinin elämässä. Se tapahtui hyvin äkkiä. Koko tuo hymyilevä, herttainen naismaailma, joka siihen asti oli ollut Heikille elämänehtona, näytti jakautuvan kahtia. Toiselle puolelle tulivat kaikki muut naiset, toiselle puolelle vain yksi ainoa. Ja Heikin järki parka joutui tuosta niin pyörryksiin, ettei hänellä enää ollut kylliksi älyä rakastuakseen edelliseen puoleen, vaan hän rakastui jälkimäiseen. Kaikki muu katosi hänen olemuspiiristään, hävisi, peittyi sumuun. Tuo yksi ainoa olento, joka jäi jälelle, oli Alma Järvinen.
Alma Järvinen oli äskettäin palannut Sweitsistä Helsinkiin ja herätti ensi kerran huomiota "Suomalaisessa Seurassa" ylioppilastalolla. Siihen aikaan olivat Helsingin fenomaaniset tytöt ylimalkaan tuollaisia herttaisia, pieniä, tyttökoulun läpikäyneitä, joilla oli varsin paljon sekä sydäntä että järkeä, mutta ulkonaista suloa hiukan niukemmalta. Eihän se tietysti ollut mikään vika, mutta miehet ovat Aatamin ajoista saakka olleet hieman omituisia noita asioita arvostellessaan.
Siitä syystä Alma Järvinenkin heti paikalla sai aikaan mullistuksia ylioppilasmaailmassa, kun hän muodikkaassa vaaleassa silkkihameessa ja tukka kammattuna eri lailla kuin kellään muulla koko Helsingissä, leijaili Suomalaisessa Seurassa, jonne hänen tähtensä sinä iltana oli saapunut pari tunnettua sveessiäkin.
Se tuli suorastaan kunnia-asiaksi suomenmielisille ylioppilaille estää svekomaaneja anastamasta Alma Järvistä omaan piiriinsä.
Siltä kannalta Heikki Soinikin asian ensin otti, kun hän perin huomattavalla tavalla koetti suositella tuota uutta tähteä. Mutta varsin pian hän oli itse auttamattomasti kiinni, sillä uutuuden viehätystä ei hänkään voinut vastustaa.
Alma Järvinen näytti myöskin melkein heti rakastuvan Heikkiin, ja Heikki oli onnen kukkuloilla.
Omituista kyllä hänessä tuntui ensin hiukan kuin omantunnonvaivoja joka kerta, kun hän sattui muistamaan Anna Kalliota, vaikk'ei hän ikimaailmassa ollut Annaa hakkaillut. Eihän sitä nyt kukaan ihminen voinut mielistelemiseksi selittää, että hän vakavina hetkinä haki myötätuntoisuutta Anna Kalliolta.
Saattoihan se olla mahdollista että Anna Kallio rakasti Heikkiä — Heikillä oli epämiellyttävä aavistus siitä, että se oli hyvin mahdollista — mutta Anna Kallio oli niin voimakas ja itsenäinen, että tuommoinen pikku pettymys ei varmaankaan kovin paljoa tulisi häntä rasittamaan, kun taaskin hento, sinisilmäinen Alma Järvinen varmaan sortuisi maan tasalle, jos häntä sydänsuru kohtaisi. — Niin laski Heikki ja laski väärin, kuten miehet tavallisesti aina laskevat väärin, kun on naisista kysymys.
Sillä kannalla olivat asiat, kun kohtalo itse tarttui ratkaisevasti ohjaksiin ja ohjasi kaikki oikealle tolalle, kuten kohtalo aina tekee, vaikk'eivät ihmiset sitä myönnä.
Jos Heikin ja Anna Kallion hyvät ystävät olisivat saaneet päättää noissa asioissa, olisi Heikistä ja Anna Kalliosta tullut pari. Ja jos heistä olisi tullut pari, olisivat he tulleet niin onnellisiksi, että he täydellisesti olisivat vaipuneet omaan onneensa, eikä kellään muulla ihmisellä olisi sen perästä ollut mitään iloa eikä hyötyä heistä. He olisivat löytäneet, tai luulleet löytävänsä toisissaan vallan pohjattomia aarteita, joita nauttiessa ja ihaillessa he olisivat kuluttaneet kalliin aikansa välittämättä mitään koko muusta maailmasta. Toisin sanoen, heidän oma onnensa olisi kokonaan niellyt heidät.
Alma Järvinen taas olisi siinä tapauksessa merkillisen pian hakenut ja löytänyt lohdutusta muualta. Hän olisi mennyt naimisiin jonkun pullean pankintirehtöörin tai senaattorialun kanssa, joutunut suotuisaan maaperään, kukoistanut ja rehoittanut, eikä hänestäkään olisi ollut sen enempää hyötyä eikä iloa muualla maailmassa kuin mahdollisesti suuremmissa arpajaistoimikunnissa ja juhlapäivällisissä.
Mutta kohtalo tiesi kuinka asiat olivat järjestettävät.
Se pani Heikki Soinin ja Alma Järvisen kihlautumaan ja menemään naimisiin.
Ensin Heikki kumminkin hät'hätää suoritti maisteritutkinnon, sillä eihän hän nyt ylioppilaana voinut Alma Järvisen mieheksi ruveta.
Sitten he menivät naimisiin, ja Heikki oli niin onnellinen, kuin ihminen olla voi. Ei sekään voinut häiritä hänen onneaan, että Anna Kallio yht'äkkiä näytti käyvän kymmenen vuotta vanhemmaksi, aivan kuin joku kalvava sisällinen tauti olisi häntä rasittanut. Hän matkusti pian sen jälkeen ulkomaille, ja Heikki kuuli että hän aikoi valmistautua sairaanhoitajaksi. Anna Kallio oli aina ollut niin voimakas ja itsenäinen, senhän Heikki tiesi jo ennestään.
Heikki eli kuin taivaassa, niin kauvan kuin hänen ja Alma rouvan väli pysyi semmoisena kuin se oli ollut ensimäisestä päivästä alkaen, s. o. niin kauvan kuin Alma hymyili kauniisti, pukeutui aistikkaasti ja laverteli lapsellisesti suuresta rakkaudestaan. Mutta eihän sitä ijankaiken jaksa hymyillä kauniisti, pukeutua aistikkaasti ja puhua yksinomaan rakkaudesta, kun on kahdenkesken eikä ole ketään muita näkemässä eikä kuulemassa.
Heikki teki sen omituisen huomion, että ihmisessä on kaksi puolta, ulkonainen ja sisäinen, jotka eivät aina ole vallan sopusoinnussa keskenään.
Heikki oli tutustunut ulkonaiseen Alma Järviseen, joka oli hyvin miellyttävä ja harmoonillinen ja hyvin kasvatettu olento, mutta nyt hän sai myöskin tutustua sisäiseen Alma Järviseen, joka kovaäänisesti tiuski palvelustytölle keittiössä ja kertoi juorujuttuja tuttavistaan, joille hän juuri äsken oli hymyillyt mitä sydämellisimmin. Heikki koetti ajatella, että se oli jotain satunnaista hermostumista, mutta väliin se sattui niin kipeästi johonkin arkaan paikkaan.
Niinpä kerrankin kun hän ja Alma rouva olivat kävelemässä, tuli heitä vastaan Anna Kallion äiti köyryselkäisenä ja kalpeana. He seisahtuivat kysymään kuinka täti jaksoi ja oliko Annasta kuulunut mitään. Ja Alma rouva sanoi ystävällisesti, että hän oli niin paljon ikävöinyt Annaa, joka aina oli niin järkevä ja viisas, ja sitten hän pyysi vanhaa rouvaa käymään heidän "yksinkertaisessa kodissaan".
Heikin sydän lämpeni kiitollisuudesta. Kyllä hän oli hyvä, tuo hänen Almansa kumminkin, joka tahtoi ikäänkuin Heikin velkaa maksaa olemalla ystävällinen Annan äidille.
Mutta Heikki oli tuskin ajatellut ajatustaan loppuun, kun sisäinen Alma rouva pilkallisesti hymähtäen virkkoi, että vieläpä käy tuokin eukko ylpeänä ja pää pystyssä, vaikka tyttären poislähdöstä ja ulkomailla olosta onkin hyvin kirjavia huhuja liikkeellä.
Tuo koski Heikkiin kuin puukon pisto. Hän puhdas, jalomielinen Anna ystävänsä, joka ei rumaa sanaa sanonut kenestäkään! Hänenkö maineensa nyt oli Alma rouvan ja hänen kaltaistensa käsissä — —. Mutta ei, ei, ei se ollut hänen vaimonsa, hänen Almansa, joka noin ajatteli ja puhui. Tuohon kaikkeen oli joku satunnainen syy, joka kerran oli poistuva ja kaikki muuttuva entiselleen taas.
Heikki oli joutunut jonkunmoiseen kummalliseen huumaustilaan, joka oli vallan tukahduttaa hänet. Lääkärit sanoivat että Heikki Soini oli hermostunut.
Liekö se sitten ollut hermostumista vai mitä, mutta kamalaa se oli se tila. Häntä kiusasi yöt, päivät, ja varsinkin öillä, se ajatus, että hänellä oli kaksi vaimoa: Alma Järvinen, jota hän rakasti ja Alma Järvinen, jota hän melkein inhosi. Ja entäs, jos tuo jälkimäinen olisi voimakkaampi ja surmaisi hänen armaansa, hänen oman vaimonsa — — Hän aavisti, hän tunsi, että niin kävisi, ja hän itki tuskasta — —
Kyllä kai hän mahtoi olla hermostunut. Hän ajatteli aivan liian paljon vaimoaan ja antoi kaikkien pikku seikkojen vaivata mieltään. Tuo hänen ijankaikkinen tunteellisuutensa, jolle hänen toverinsa aina ennen olivat nauraneet, oli vallan viedä häneltä koko miehuuden — — Alma oli nyt sellainen ajattelematon — — "Ajattelisit joskus omiakin syntejäsi", oli Alma hänelle kerran sanonut, kun hän moitti Almaa jostakin.
Siinäpä se oli. Itsessään hänessä mahtoi olla syy, hermoissa, missä lieneekään. Ja hän rupesi ajattelemaan "omia syntejään".
Silloin hänelle selveni se merkillinen seikka, että hänessä itsessäänkin oli kaksi puolta, kaksi eri olentoa, ulkonainen ja sisäinen Heikki Soini. Edellinen oli hänelle tuttu, jälkimäinen tuiki tuntematon. Ja tuo jälkimäinen vieras olento häntä suorastaan peloitti kummallisilla kysymyksillään, loppumattomalla kaipauksellaan ja kiihoittuneilla tunteillaan. Se oli ulkonainen Heikki Soini, joka koko sydämellään rakasti ulkonaista Alma Järvistä, mutta sisäinen Heikki Soini inhosi sisäistä Alma Järvistä ja kaipasi rakkautta niin että oli nääntyä. Vähitellen rupesi sisäinen Heikki Soini inhoamaan vielä enemmän ulkonaista Heikki Soinia ja sai tuon tuostakin sellaisia toivottomuuden puuskia, että sydän oli murtua tuskasta.
Voihan sitä mies tulla hulluksi vähemmästäkin, ja Heikki jo epäili olevansakin. Lääkärit määräsivät arsenikkia ja rautaa ja käskivät hänet kesäksi Hankoon kylpemään.
Kylpymatka ja arsenikki ja rautako lienevät vaikuttaneet, vai mikä siihen mahtoi olla syynä, mutta totta on, että syksymmällä Heikki alkoi tyyntyä. Sisäinen ja ulkonainen Heikki Soini olivat nähtävästi tehneet kompromissin.
Lapsellistahan se oli tuo tuommoinen tuumaileminen ja tunnelmille antautuminen. Aika miehen täytyi voida vapautua sairaasta tunteellisuudesta. Menköön maailma menojaan! Kylläpähän aika selvittää asiat!
Heikki päätti ruveta tutkimaan lakitiedettä ja ottamaan osaa kunnalliseen elämään. Hän pyrki jäseneksi "Suomalaiseen Klubiin", koetti saada silmiensä surumielisen uneksivan ilmeen muuttumaan valppaaksi ja vakavaksi ja pääsi kamreeriksi vankkaan pankkiin.
Kaikkien luonnonlakien mukaan sisäisen Heikki Soinin olisi nyt pitänyt nukahtaa yhä sikeämpään ja sikeämpään uneen, kunnes herra kamreeri Soinista olisi kehittynyt täysin mallikelpoinen yhteiskunnan pylväs, joka vakavasti ja varmasti olisi kohonnut ylöspäin yhteiskunnallisella asema-asteikolla.
Ja niin olisi luultavasti käynytkin, ellei kohtalo olisi antanut
Heikille Alma rouvaa puolisoksi.
Jos Alma rouvalla olisi ollut hiukkaisenkaan sellaisia tarpeettomia koruominaisuuksia kuin esim. hienotuntoisuutta ja ymmärtämiskykyä, olisi hän luultavasti jättänyt Heikin rauhassa kehittymään oman luontonsa mukaan, koettaen ymmärtää niin paljon kuin taisi ja antaa anteeksi sen mitä ei käsittänyt, mutta noista yllämainituista ominaisuuksista ei Alma rouvalla, Luojan kiitos, ollut aavistustakaan.
Hän ei siis jättänyt Heikkiä rauhaan, vaan otti hellänä aviopuolisona osaa kaikkiin pienimpiinkin yksityisseikkoihin, jotka vain koskivat Heikkiä. Toisin sanoen, hän esti Heikkiä nukkumasta.
Kun Heikki oli nääntyä alakuloisuuteensa, piti Alma rouva velvollisuutenaan olla joka hetki hänen läheisyydessään esittäen milloin kylmiä kääreitä, milloin kiniiniä tuskan lievittämiseksi, sillä Alma rouva oli vakuutettu, että Heikissä oli influensa. Ja Heikki ei edes osannut olla kiitollinen, vaikka hänellä kyllä olisi ollut syytä siihen.
Kun. on kotona tuollainen Alma rouva, niin mies muistaa joka hetki olevansa köysissä, ja se tunne on erinomaisen terveellinen, sillä se pitää valveilla.
Kaikkeen tosin tottuu tässä maailmassa, mutta kohtalo on säätänyt niin viisaasti, että muutamiin seikkoihin tottuminen vaatii kokonaisen ihmisiän. Kun esimerkiksi vaimo ei koskaan käsitä ainoatakaan miehensä ajatusta, tai käsittää ne vallan väärin ja sitten miehensä kuullen kertoo niitä vieraille omina ajatuksinaan, ymmärtämättä ollenkaan, mistä oikeastaan on kysymys, niin tuohon on miehen hyvin vaikea tottua.
Tapahtui esim. kerran että Heikki lukiessaan Björnsonia innostui ja rupesi puhumaan Alma rouvalle siitä. Kenellepä hän muillekaan olisi sydäntään avannut, ja joskus sitä tulee sellaisia hetkiä, että täytyy puhua. "Se on totta, niin surkean totta", huudahti hän, "että pelko, alituinen pelko on juurtunut kaikkeen. Ja elämä muuttuu silloin jonkunmoiseksi portailla elämiseksi, eikä enää omissa suojissa. Sinne ei uskalleta päästää ketään. — Me emme uskalla elää omaa elämäämme. Kuinka oikeassa Björnson on!" Miten lienevätkään nuo sanat niin niin syvästi vaikuttaneet Alma rouvaan, mutta varma on, että hän seuraavana päivänä, kun oli Heikin syntymäpäivä, ja suuri joukko ystäviä oli tullut onnittelemaan, rupesi puhumaan Helsingin vuokraoloista ja virkkoi:
"Se on niin totta mitä minä eilen sanoin Heikille, kun luimme Björnsonia, että kyllä se on oikein mitä Björnson sanoo siitä, että kohta täytyy ruveta portailla elämään, kun ei enää uskalla ajatellakaan huoneiden vuokraamista. Niitä ei suorastaan uskalla enää ajatellakaan niitä vuokria".
Heikki punastui ja näytti onnettomalta, mutta Alma rouva kertoi tyynesti kuinka hän ja Heikki molemmat ihailevat Björnsonia, ja mitä nerokkaita ajatuksia sanottu runoilija tuon tuostakin tuo esiin.
Tuommoisia kohtauksia sattui alituiseen, mutta Heikki ei ottanut niihin tottuakseen.
Paitsi sitä oli hänen myöskin perin vaikea tottua sellaiseen kehnouteen, joka ei milloinkaan voinut kohoutua jokapäiväisyyttä ylemmäksi. Heikki oli hyvin konstikas olento.
Eikä hän edes ymmärtänyt sitä, että kaikki nuo ovat erinomaisen hyödyllisiä seikkoja, joita kohtalo kaikkiviisaudessaan käyttää välikappaleinaan pitääkseen uneliaita ihmislapsia valveilla. Se se juuri Heikinkin piti hereillä, se kotihelvetti.
Heikki itse koetti vakavasti saada rauhaa ja päästä nukahtamaan. Siinä tarkoituksessa hän jo yritteli hiukan juomaankin, jos siitä olisi apua. Mutta siinä hänellä oli luonto vastassa. Esteetillinen tunne oli hänessä, kuten monessa muussa kulttuuri-ihmisessä kehittynyt niin paljon, että juominen tuntui hänestä ilettävältä. Se ei koskaan voinut kehittyä hänessä intohimoksi eikä mitenkään auttanut häntä nukkumaan.
Heikki vaipui yhä enemmän ja enemmän synkkämielisyyteen, ja uskollisena vaimona koetti Alma rouva pienillä neulanpistoilla pitää hänen sisällistä olentoaan kuohuksissa. Ja se onnistui.
Ihme kyllä ei sekään Heikkiä tyynnyttänyt, että hän taas tapasi Anna Kallion, joka oli muuttunut niin omituisen hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Päinvastoin Heikki kävi vielä entistä rauhattomammaksi. Hänestä tuntui aivan kuin hänen olisi pitänyt selittää jotain Anna Kalliolle. Mutta mitä se oli, jota hänen piti selittää, sitä hän ei ymmärtänyt. Mutta oli vain niin paljon mustaa ja synkkää, jota hänen piti selittää sekä itselleen että Anna Kalliolle ja sitten muille myös.
Alma rouva kohenteli kuohua ja vihdoin sen täytyi päästä puhkeamaan ilmoille.
Heikki turvautui kynään ja paperiin, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, jolle hän olisi voinut sydäntään purkaa. Ja se huojensi merkillisen paljon hänen mieltään.
Ensin hän oli ruvennut kirjoittamaan huojentaakseen omaa mieltään, mutta sitten hänestä tuntui siltä kuin hänen pitäisi huojentaa muittenkin mieltä, Anna Kallion ja muitten. Silloin hän rupesi rakentelemaan noita omituisia teoriiojaan, jotka viehättivät ja tyynnyttivät niin monen huolia ja saattoivat ihmisiä uskomaan kohtalon viisaaseen johtoon.
Joskus häntä vielä kohtasi toivottomuuden ja väsymyksen puuska, ja hän oli heittää kynänsä nurkkaan ja väkisinkin ruveta nukkumaan, nukkumaan pois kaikesta, mutta silloin oli Alma rouva aina vieressä pitämässä huolta siitä, että haavat eivät päässeet menemään umpeen.
Ja niin Heikki Soinista kehittyi vallan väkisin tuo hieno, syvämielinen kirjailija, jota niin paljon ihaellaan ja jonka rouvaa niin paljon moititaan.
Ja kumminkin se on aivan Alma rouvan ansio, että Heikki Soinista tuli semmoinen mies.