HYVÄ TYTTÖ JA PAHA TYTTÖ
Oli kerran hyvä tyttö, jolla oli hyvin paljon hyviä periaatteita. Niitä hän seurasi, teki aina oikein ja tuli niin onnelliseksi.
Samaan aikaan eli myöskin paha tyttö, jolla oli kovin vähän periaatteita. Niitäkin vähiä hän seurasi vielä vähemmän ja hänen tekonsa ja toimensa olivat milloin oikeita, milloin vääriä, ja hän tuli niin onnettomaksi. Vihdoin hän vallan kuoli onnettomuudesta.
Tässä maailmassa on nimittäin asetettu niin (kuten me kaikki hyvin tiedämme), että hyvä aina saa palkkansa ja paha rangaistuksensa. Se kuuluu siveelliseen maailmanjärjestykseen.
Hyvän tytön ja pahan tytön elämäntiet kulkivat vallan lähetysten. Luultavasti siksi että muutkin ihmiset saattaisivat verrata niitä ja ymmärtää kuinka hyvä on hyvä ja kuinka paha on olla paha. Kohtalo panee usein toimeen semmoisia opettavaisia esityksiä.
Hyvän tytön elämäntie oli tasainen ja leveä ja periaatteet olivat asetetut kuin virstantolpat aina määrämatkan päähän pitkin tietä. Paljon oli istutettu tuuheita puita varjostamaan liialta lämmöltä sekä myöskin rakeilta ja rajuilmoilta. Helppo oli astua sitä tietä, helppo ajaa vaikka nelivaljakolla.
Mutta hyvätkin tytöt ovat kerran nuoria, ja lintujen laulu ja kukkien loisto ja metsän hyminä voivat silloin joskus vallata mielen niin, että kaikki muistot haihtuvat ja silmät eivät näe selvää tietä. Pois, pois tekee mieli silloin siimekkäille metsäpoluille ja aurinkoisille ahoille, kauas pois viitoitetulta ajotieltä.
Hyvä tyttö nuoruudenhulluudessaan rakastui ylioppilaaseen, joka lauloi tenoria ja vietti iloista elämää, hiukan iloisempaa kuin järkevät ihmiset pitivät kohtuullisena. Tenorilaulajilla on usein semmoinen ruma tapa.
Ylioppilas rakasti myöskin hyvää tyttöä, ja voi, voi, voi, millainen onnettomuus siitä olisi saattanut syntyä, ellei hyvä tyttö olisi ajoissa lujasti tarttunut kiinni siihen periaatteeseensa, joka kielsi häntä rakastamasta semmoista ylioppilasta, joka lauloi tenoria ja vietti iloista elämää. Eihän sitä yhtään tiedä olisiko tenorilaulaja koskaan vakaantunut ja käynyt lujaksi ja tarmokkaaksi, vaikka hän kyllä lupasi ja vannoi. Hyvät tytöt ovat liian hyviä ruvetakseen mihinkään uhrautumispuuhiin ellei ole varmoja takeita tuloksista. Siitä syystä ylioppilas sai mennä menojaan, ja sitten hän rupesi viettämään vielä iloisempaa elämää kuin ennen. Tai ei se oikeastaan ollut iloista, vaan surullista. Mutta ihmiset sanoivat sitä iloiseksi. Sitten hän meni vallan pilalle. Hyvä tyttö oli sitten niin iloinen, kun hän oli osannut olla varovainen.
Sen jälkeen tapahtui kerran että toinenkin mies, joka vietti vakavata elämää eikä laulanut yhtään mitään, rakastui hyvään tyttöön. Hyvä tyttökin alkoi tuntea jotain rakkaudentapaista rinnassaan. Mutta hyvän tytön periaatteisiin kuului sekin, että pohjoismaalaisen naisen tulee aina olla uskollinen ensimäiselle rakkaudelleen eikä saa rakastaa muuta kuin yhden kerran. Siksi hän päätti olla rakastamatta sitä vakavaa, laulamatonta miestä ja elää vain koko ihmiskunnan hyväksi. Ja kaikki jotka sen kuulivat, kunnioittivat hyvää tyttöä.
Ensin hän päätti uhrautua veljensä onnen hyväksi, sillä hyvä tyttö piti niin paljon veljestään, joka oli hyvä poika. Ei tosin niin hyvä kuin hyvä tyttö, sillä hyvät pojat eivät voi olla niin hyviä kuin hyvät tytöt. Heillä on luonto vastassa.
Veli teki sen erehdyksen, että rakastui pahaan tyttöön. Hyvä tyttö kyllä varoitti ja sanoi että varo sinä sitä tyttöä, mutta hyvä poika ei välittänyt varoituksista. Ei välittänyt yhtään mitään järkevistä puheista, vaan meni naimisiin pahan tytön kanssa.
Kaikki näytti alussa käyvän oivallisesti. Hyvä poika rakasti koko sielullaan pahaa tyttöä ja paha tyttö rakasti hyvää poikaa. Mutta hyvä tyttö sanoi alituiseen että saa nähdä vielä kuinka käy.
Ja sitten kävi.
Paha tyttö oli ennen vallan nuorena rakastanut leikkitoveriaan, joka meni merille. Mutta koska tytöllä ei ollut periaatteita, jotka olisivat estäneet häntä rakastumasta uudestaan, oli hän muutaman kuukauden kuluttua unohtanut merimiehensä ja rakastunut hyvään poikaan. Pahoilla tytöillä on usein semmoinen liian läikkyvä luonto.
Nyt oli merimies taas palannut kotiin. Hän oli käynyt niin komeaksi ja miehekkääksi siellä aavalla merellä. Iho oli ruskettunut, tukka käynyt tummemmaksi ja silmissä oli meren syvää, salaperäistä loistoa.
Hän tapasi sitten pahan tytön ja he nauroivat yhdessä muistellessaan lapsuuden aikoja. Eikä heidän naurussaan ollut mitään pahaa, ei muuta kuin nuoruuden iloa vain.
Mutta pahan tytön mieli kävi niin kummaksi, kun merimies kertoi kaukaisista maista ja mustasilmäisistä tytöistä ja merestä, merestä, joka tenhosi ja lumosi enemmän kuin loistavat silmät ja punaiset huulet. Rintaan tuli kuin kaipaus kauas pois tuntemattomia vaaroja kohti.
Päivä laski metsän taa ja linnut lakkasivat laulamasta ja hongikon humina oli kuin etäisen meren kutsu.
Aika ei enää vierinyt eteenpäin vaan taaksepäin, kauas, kauas lapsuuden aikoihin asti.
Paha tyttö oli lapsi taas, avuton raukka, jolla ei ollut kotia, ei omaisia. Mutta ei hän sitä surrut, sillä merimies oli luvannut viedä hänet pois aavaa merta pitkin päiväpaisteisiin maihin.
Hongikko humisi niin salaperäisesti ja paha tyttö oli lapsi taas, joka pelkäsi ja haki turvaa. Eikä hän vetäytynyt pois kun merimies kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä. Se oli hyvästi-suudelma ajoille, jotka olivat olleet.
Mutta sitten hän heräsi ja muisti että nyt oli nykyisyys.
Ja hän meni pois hyvän pojan luo, jota hän rakasti, ja kertoi mitä oli tapahtunut. Ja hyvän pojan silmiin tuli jotain murtunutta, sillä hän muisti nyt mitä hyvä tyttö aina oli sanonut.
Eikä se murtunut katse enää hävinnyt hyvän pojan silmistä, vaikka paha tyttö vakuutti rakastavansa häntä yksin, häntä vain. Paha tyttö raukka koetti selittää ja vakuuttaa, vakuuttaa ja selittää, mutta ei hyvä poika ymmärtänyt hänen selityksiään eikä luottanut hänen vakuutuksiinsa. Paha tyttö käsitti että jotain oli särkynyt, jota hän ei enää koskaan saanut ehyeksi.
Eikä sitä ollut kukaan tahallaan särkenyt. Mutta semmoista on elämä. Kun päivä laskee ja hongikko humisee ja kukat tuoksuvat, käy mieli niin kummaksi, että onni voi särkyä.
Ja paha tyttö kävi hiljaiseksi ja surulliseksi, eikä enää osannut nauraa niinkuin ennen. Se päivä koitti sitten, jolloin hän lepäsi kalpeana vuoteellaan ja tunsi kuoleman tulevan. Ja pikkunen tyttölapsi lepäsi kätkyessä vuoteen vieressä ja nukkui rauhallista untaan.
Paha tyttö katsoi kauan ja rukoilevasti hyvään poikaan, joka oli kumartunut hänen ylitsensä. Sitten hän käänsi katseensa pikku tyttöönsä ja koetti puhua.
"Armas — — opeta häntä ymmärt — — — —"
Mutta hän ei jaksanut sanoa sanottavaansa loppuun. Kuolema läheni ja katkasi sanat — — —
Hyvä poika oli surun murtama, ja hän suuteli säälien äiditöntä pikku tyttöään.
"Kuulitko mitä hänen äitinsä sanoi erotessaan?" kysyi hyvä tyttö osanottavasti.
"Niin — niin — 'opeta häntä ymmärtämään', se oli hänen viimeinen pyyntönsä", sanoi hyvä poika hiljaa, ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi ollut suuri velka maksettava tuolle pienelle lapselle.
"Eihän se niin ollut", virkkoi hyvä tyttö varmasti. "Opeta häntä ymmärtäväiseksi, niinhän hän sanoi."
Hyvä poika katsoi arasti hyvään tyttöön, joka seisoi siinä varmana ja tarmokkaana.
Eikä kukaan tiennyt mitä paha tyttöraukka oikeastaan oli tahtonut sanoa.