LUONNONKAUNISTA JA TAIDEKAUNISTA
Kaunista on kahdenlaista, luonnonkaunista ja taidekaunista. Luonnonkaunis on alempi aste, taidekaunis ylempi. Me suomalaiset rakastamme taidekaunista. Ja miksemme rakastaisi? Se todistaa korkeata kulttuuria.
Luonto lahjoitti kerran Suomelle suuren kosken. Sen nimi oli Imatra. Kaikki sanoivat että se oli ihmeellisen luonnonkaunis. Ei tietty toista sen vertaista. Ei ollut "Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran."
Mutta mahtavat herrat kulkivat syvissä mietteissä ja arvelivat, että olisihan meillä jo varaa hankkia Suomelle taidekauniskin koski. Onhan muillakin sivistyskansoilla taidekauniita koskia, on oikein sellaisia, joiden uomat on taidokkaasti vuoreen uurrettu, ja itse kosken voi panna höyryn voimalla käymään tai seisahtumaan. Vaikkei sovikaan vielä pyrkiä niin pitkälle meidän köyhässä Suomessa, niin voihan sitä kumminkin jotain saada aikaan täälläkin, jos oikein harrastaa.
Ja mahtavat herrat antoivat raivata Imatran rannat, sannoittaa sirot käytävät pitkin sen partaita ja istutella hentoja puutarhakukkia sivistyneeksi vastapainoksi kosken raivokkaalle riehunnalle. Ja kaikki suli herttaiseen sopusointuun jylhän luonnon kanssa. Kun sitten vielä komea hotelli kohosi kosken partaalle, hymähtivät mahtavat herrat tyytyväisesti, sillä tuo alkoi jo tuntua taidekauniilta.
Mutta kovin oli kummin vielä jylhä tuo koski ja osoitti sellaista raakaa voimaa, jota sivistyneen sukupolven ei tarvitse sietää. Mahtavat herrat rypistivät kulmakarvojaan ja sanoivat että kyllä me vielä näytämme. Ja he laittoivat itsestään komitean, jonka tuli harkita, kuinka voitaisiin nöyryyttää Imatra. Ja komitea harkitsi ja päätti: "Hurjimman hyrskyn niskaan on rakennettava silta!" Se oli syntysana. Imatran yli rakennettiin silta todisteeksi siitä että taidekaunis on korkeampi aste kuin luonnonkaunis. Ja nyt kävelevät mahtavat herrat Imatran sillalla tyytyväisesti hymyillen ja kädet housuntaskuissa, kuten hyvä maan tapa vaatii.
Mutta luonto oli antanut Suomelle toisenkin luonnonkauniin paikan, jota oli aivan yhtä vaikea muuttaa taidekauniiksi. Sen nimi oli Punkaharju. Suuret herrat miettivät ja harkitsivat. Yksi sanoi että voisihan sen rinteet kaataa kaskeksi, tasoittaa penkereet pyöreiksi, kylvää ne hienolla heinällä ja sitten sirotella sinne tänne tasapäisiä pensaita ja sylen korkuisia, pallolatvaisia laakereita, niin voisi se ehkä ajan pitkään koitua yhtä kauniiksi kuin Helsingin taideihana Tähtitornivuori. Mutta toiset sanoivat, että saattaisi kyllä olla hyvä sekin, mutta pitäisihän voida keksiä jotain uudempaakin ja originellimpää. Ja taas vaipuivat mahtavat herrat miettimään.
Vihdoin kavahti kaikkein mahtavin pystyyn, pyysi sanavuoroa ja lausui: "Hyvät herrat! Miksi me tässä turhaan järkeämme vaivaamme? Luokaamme katseemme luontoon ja ymmärtäkäämme, minkä ohjeen se itse ylevyydessään on meille antanut! Minkälainen on Punkaharju? Se on korkea, kapea ja pitkä hiekkaharjanne. Voimmeko todellakin vaatia vielä selvempää viittausta luonnolta? Hyvät herrat! Tehkäämme Punkaharju siksi, miksi luonto selvästi ikuisessa järkiperäisyydessään sen on aikonut, nimittäin rautatiepenkereeksi!"
"Hyvä! Hyvä! Eläköön!" kajahti yksimielisesti kaikkien suusta. Punkaharjusta päätettiin tehdä rautatiepenger. Ja silloin vasta on taidekaunis oleva sopusoinnussa luonnonkauniin kanssa.
Kuuluu täällä Suomessa olevan kolmaskin luonnonkaunis paikka, jota sanotaan Koliksi. Se on jossakin, missä lienee, ja kovin vaikea taitaa olla sinne pääsy. En ole siellä käynyt enkä käy, ennenkuin sinne on rakennettu hotellit ja paviljongit ja näkötornit ja kiertorata, jota myöten pääsee sähkövaunuissa ylös asti, ettei tarvitse kiivetä. Nyt se on vielä vallan alkuperäisellä kannalla, eikä siitä kannata sen enempää puhua. En olisi sitä maininnutkaan, ellei se olisi hiukan yhteydessä sen kanssa, josta nyt aion kertoa. Tämä tähänastinen on näet ollut alkulausetta vain, jonka tarkoituksena on ollut todistaa, että me todellakin rakastamme taidekaunista. Nyt vasta tulee itse kertomus.
Siellä Kolin lähellä oli kirkko, vanha ja huono. Ja harmaapää rovasti, joka näytti yhtä vanhalta kuin kirkkokin, oli pitkien, hiljaisten vuosikymmenien kuluessa uneksinut yhtä ainoata unelmaa ja toivonut sen toteutumista. Se oli unelma uudesta kirkosta. Hän toivoi ja rukoili, että hän vielä ennen kuolemaansa saisi nähdä uuden laajan ja valoisan kirkon kohoavan, jonka hän saisi vihkiä seurakuntansa hartauspaikaksi. Ei hän muuta pyytänyt elämältä, vanha rovasti. Usein hän puhui siitä uudesta kirkosta, mutta köyhä oli seurakunta eikä ollut ketään tuon toimen alkuunpanijaksi.
Silloin se selveni Kolin Kallelle, että hän sen kirkon vielä rakentaa. Kolin Kalleksi häntä sanottiin siksi, että hän oleskeli suurimman osan ajastaan Kolilla, jonka rinteelle hän oli rakentanut pienen hirsimajan itselleen. Siellä hän teki kaikenlaista puutyötä juuri sen verran että hengissä pysyi, mutta ei ruvennut toisen rengiksi. Joutoaikansa, jota oli runsaasti, hän vietti Kolia kierrellessä. Siellä hän istuskeli kivillä tai loikoi sammalilla ja uneksi kummia unia siitä uudesta kirkosta. Ei tainnut olla vallan täysijärkinen se Kolin Kalle. Niin ihmiset kuiskailivat.
Hän näki vallan selvään millainen se oli oleva se kirkko. Kuningas Salomo oli tuottanut seetripuita Libanonilta temppelikseen Morian vuorella, ja rovasti oli sanonut että ne olivat jotain hongan tapaisia ne seetripuut. Se oli viisas kuningas se Salomo, joka ymmärsi kuinka temppeli oli rakennettava. Hongista oli tämäkin kirkko rakennettava ja Kolin rinteellä sen piti seistä. Liekö ollut Morian vuori korkeampi Kolia? Tuskin. Kolille vedetään punaisia honkia, vanhoja tervashonkia, ja niistä tehdään seinät. Ja valkoisesta koivusta hän veistää kaksi kerubimia, niinkuin oli ollut Salomonkin temppelissä. Toinen asetetaan pääoven yläpuolelle, toinen saarnastuolin yläpuolelle siivet levällään. Ja punertavaa leppää se oli itse saarnastuolikin ja siinä leveä reunus, johon oli veistetty pihlajan lehtiä ja riippuvia pihlajanmarjaterttuja — — — Leppäpuuta oli alttarikin, sitä oli hyvä veistää vaikka minkälaisiksi kukiksi ja lehdiksi. Semmoista se kai oli ollut Salomonkin temppelissä — — — Hän näki sen kirkon ihan selvänä tuossa Kolin rinteellä.
Vihdoin se kävi niin pakoittavaksi tuo temppelin unelma, ettei hän jaksanut sitä kestää, vaan meni ja kertoi vanhalle rovastille, kuinka hän oli sitä asiaa ajatellut. Vanha rovasti kuunteli mietteissään ja arveli että ehkä se oli Jumalan vastaus hänen rukouksiinsa. Ja sitten hän kirjoitti sukulaiselleen kamarineuvokselle Helsinkiin, ja syksyllä vietiin Kolin Kalle pääkaupunkiin oppimaan rakennustaidetta.
Kamarineuvos oli taiteenharrastaja, ja kamarineuvoksen rouva puhui ranskaa aivan sujuvasti, ja molemmat he olivat jo kauan katselleet, mistä löytäisivät köyhän neron, jota voisi auttaa eteenpäin tässä pahassa maailmassa, koska heillä itsellään ei ollut yhtään lasta. Kolin Kalle tuli kuin lahjana taivaasta.
Kamarineuvos toimitti hänelle heti parhaat piirustuksen ja rakennustaiteen opettajat, kamarineuvoksen rouva rupesi antamaan hänelle ruotsin ja ranskan tunteja, ja yhdessä he määräsivät hänelle nimeksi Karl Collin.
Ja kumman nopeasti hän edistyi tuo uusi Karl Collin. Tutustuin häneen heti hänen tultuaan Helsinkiin ja usein kävelimme yhdessä puhellen hänen töistään. Ensi alussa kun Kolin Kalle vielä oli voimakkaampi kuin Karl Collin, hän yhtä mittaa puhui siitä kirkostaan, jonka hän kerran aikoi rakentaa punaisista hongista Kolin rinteelle, mutta sivistyksen edistyessä uudet kuvat alkoivat työntää entiset syrjään, ja hän puhui siitä yhä harvemmin.
Sitten kahden vuoden kuluttua tuli hänen "suuri päivänsä", kun Ateneumin salissa oli näytteillä piirroksia, puuveistoksia, kipsiveistoksia, rakennusluonnoksia y. m., joitten kaikkien reunassa oli nimi Karl Collin. Hän oli nero. Sen sanoivat kaikki arvostelijat ja sen myönsi kamarineuvoskin, vaikka hän vaatimattomasti vastusteli liiallista kiitosta.
"Tjaa", kuulin hänen sanovan, "täytyyhän myöntää, että hän on nero. Olen hyvin iloinen, että olen voinut tehdä jotain. — Tjaa — — noissa piirustuksissa on perspektiiviä ja — hm — jonkunmoista groteskia huumoria — clair-obscure on varsin hyvä — — mutta —" (hän tirkisti tarkkaan toisella silmällään) — "tjaa — niistä puuttuu vielä eleganssia — ne ovat — hm — ehkä hiukan karkeita. Mutta sen saamme kyllä häviämään Parisissa."
Hän teki sorean liikkeen vasemmalla kädellään ja minä ymmärsin että Kalle lähetettäisiin Pariisiin. Tietysti. Sehän on selvä ja tunnustettu asia että suomalaisen taiteen tulee hakea mallinsa ja henkensä ravinnon Pariisista. Suomalais-ugrilainen henki sulautuu niin omituisen helposti gallialaiseen henkeen ja ranskalaiset kulttuurikukat soveltuvat niin hyvin istutettaviksi meidän maaperään. Verraten vähässä ajassa ne sitten täällä saavuttavat vallan kodinomaisen tuoksun.
Tapasin Kallen iltaa ennen hänen lähtöään.
"Kuulkaa", sanoi hän äkkiä, "minusta tuntuu melkein kuin tekisi mieleni
Kolille eikä Pariisiin."
"Kuinka niin?" kysyin.
"En ymmärrä, mitenkä se tuntuu niin kummalta. Jos vanha rovasti sattuu kuolemaan, ennenkuin minä ennätän sen kirkon rakentaa. — — Se olisi ensin pitänyt saada valmiiksi. — — Se on melkein unohtunut — — —"
"No, eihän se nyt sentään unohtune — — —"
"Kun on niin paljon muuta muistettavaa — — — mutta samapa se, vaikka unohtuukin! Opin kai siellä Parisissa rakentamaan toisen ja paremman."
Ja huolettomalla heilahduksella hän nosti lakkiaan hyvästiksi.
* * * * *
Sitten kahden vuoden perästä hän palasi Parisista. Kävelin Esplanaadilla toukokuun lopulla, kun etäältä huomasin ulkomaalaiseen tyyliin puetun herran lähestyvän. Hän heilutti keppiään hiukan huomiota herättävällä tavalla, housunlahkeet olivat ylös käärityt, vaikka nyt oli tuhkakuiva kadulla, kaulassa hänellä oli kahdeksan senttimetriä korkea kaulus ja sen ympäri jättiläiskravatti. En katsonut häntä sen enempää, mutta äkkiä kuulin tutun äänen huudahtavan:
"Ah — tekö siinä?!"
Ja Kolin Kalle seisoi ihka elävänä edessäni nostaen muodikasta, vaaleata hattuaan. Katseeni mahtoi ilmaista hämmästykseni, sillä hän puhkesi iloiseen nauruun. Samassa putosi myöskin pince-nez pois hänen nenältään, joka nähtävästi oli ainoa, mikä ei ollut vähääkään muuttanut muotoaan Parisissa, vaan pyrki yhtä itsepäisesti kuin ennenkin kohti ilmoja, eikä tahtonut ottaa kannattaakseen mitään outoja kulttuurituotteita.
Kun tervehdykset oli vaihdettu, poikkesimme Kämpin kahvilaan, jossa kahvia juodessa rupesimme puhelemaan ja kyselemään kuulumisia.
"Kuinka sen kirkon laita nyt on?" puhkesin kysymään, sillä kovin teki mieleni tietää, vieläkö tuolla vanhalla unelmalla oli mitään voimaa tässä uudessa miehessä.
"Jaa — jaha — vai olette tekin siitä kuullut."
En tiennyt mitä ajatella. Eikö hän muistanut enää että hän ennen muinoin alinomaa oli minulle kertonut siitä? Mutta hän jatkoi samassa:
"Jaa, se oli todellakin onnellista, että heti sain tuon tilauksen. Piirustukset ovat jo kaikki valmiina. Mutta ettekö suvaitse ilahduttaa minua tulemalla katsomaan niitä? Saanko kunnian vaivata teitä huoneeseni tässä samassa hotellissa? — Pyydän, sallikaa minun saattaa teidät sinne!"
Eihän noin siroa pyyntöä voinut vastustaa. Me kiiruhdimme siis ylös portaita Karl Collinin hyräillessä itsekseen: "Allons enfants de la patrie!"
Suurella pöydällä olivat piirustukset levällään ja toisella pöydällä oli neliskulmainen marmorilohkare. Komealta näytti tuo monitorninen, pylväspäinen kirkon kuva, ja tyytyväisenä osoitti herra arkkitehti ensin sitä ja sitten kivilohkaretta.
"Tässä piirros ja tuossa rakennusaine!"
"Marmoria!" huudahdin minä, ja sanatonna hämmästyksestä koetin kuvitella millaiselta tuo marmorinen komeus tulisi näyttämään Kolin honkien seassa.
"Jaa, jaa! Tällaista marmoria!"
Hän käänsi toisen puolen lohkaretta minuun päin, ja minä näin että se olikin varsin vaatimatonta tiilikiveä. Sitten hän puhkesi nauruun, niin että pince-nez lennähti kauas.
"Niin kaikki muutkin tulevat huudahtamaan. Tämä on näettekö vallan uusi keksintö. Vallan erinomainen! Pinta on laitettu niin sileäksi että sen voi maalata aivan marmorin väriseksi. Kaikki lohkareet valmistetaan tehtaassa aivan valmiiksi — ei muuta kuin latoo ne vain päällekkäin sitten. Siitä tulee aivan kuin marmorikirkko."
Tuntui kuin olisin kuullut Kolin honkien hiljaa huokailevan.
"Ja katsokaappa ikkunoita! Sekin on verraten uusi keksintö, vaikka se jo alkaa olla täällä pääkaupungissa hiukan käytännössä. Pienistä erivärisistä lasipaloista ja pullonpohjista kokoonpantu! Aivan kuin lasimaalaus! Kuin hienoin lasimaalaus! Eikä maksa kymmenettä osaakaan siitä kuin oikea lasimaalaus maksaa! Ja kaikki ornamentit tulevat samassa tehtaassa val — — —"
"Mutta sille paikalle, johon kirkko rakennetaan, ei oikein sopine — — —"
"Jaa — eikö totta? Paikka on vallan sopimaton! Mutta minä toivon varmasti että ystäväni kamarineuvos, joka nyt on kaupungin valtuusmiesten puheenjohtaja, voi vaikuttaa siihen suuntaan, että valtuusmiehet suostuvat vaihtamaan paikkaa ja sallivat kirkon rakennettavaksi Rautatietorille — — —"
"Helsinkiinkö tämä kirkko siis tulee rakennettavaksi?"
"Niin, niin, tietysti. Luulin teidän tietävän. Rautatietori olisi mainio paikka jo siitäkin syystä, että matkustajat silloin heti ensimäiseksi näkisivät Helsingin marmorikirkon ja saisivat tuntea niinkuin pääkaupungin tuulahduksen jo ensi askeleillaan."
"Minä luulin — hm —"
"Mitä te luulitte?"
"Luulin vain, että puhuitte siitä toisesta kirkosta."
"Mistä toisesta kirkosta?"
"Siitä, joka oli rakennettava punaisista hongista ja valkoisesta koivusta sinne kauas Kolin rinteelle, ennenkuin vanha rovasti kuolee."
Herra arkkitehti vaikeni äkkiä ja kävi tulipunaiseksi.
"Niin — se — sitähän minä aina ennen — — taisin ajatella — — —"
Ja sitten hän puhkesi nauruun, sellaiseen onttoon, äänekkääseen nauruun.
Enkä minä oikein tiennyt oliko se naurua, vai liekö ollut itkua.