SATIIRIKKO
Helsinki on siitäkin syystä edellä kaikkia muita kaupunkeja, että täällä on niin paljon neroja. Ja uusia syntyy syntymistään. Erittäinkin loka- ja marraskuussa. Se on kai aiottu korvaukseksi siitä että luonto silloin alkaa vaipua karuun hedelmättömyyteen.
Muualla maailmassa saa useinkin tehdä työtä elinikänsä pääsemättä neroksi. Hyvin harvoin, ehkä kerran vuosisadassa, tapahtuu että joku jo ensi yrityksellä saa neron nimen. Mutta meillä saa. Juuri ensi yrityksellä. Toisella ja kolmannella ja neljännellä j. n. e. ei enää saakaan. Se on Helsingin hauskimpia ja omintakeisimpia puolia.
Neroja on tietysti meillä, kuten muuallakin monta eri laatua. On kirjailija-neroja, laulaja-neroja, maalari-neroja, kuvanveisto-neroja y. m., y. m., y. m. Sitten on vielä semmoisia neroja, joista Muusat riitelevät, s. o. semmoisia, joilla on neroa niin hirvittävän moneen suuntaan, etteivät enää lopulta itsekään tiedä mitä ottaa, mitä jättää. Ja vielä on semmoisiakin neroja, joista Muusat eivät riitele, mutta jotka sen sijaan itse riitelevät sitä enemmän. Nämä ovat oikeastaan kaikkein suurimpia neroja, ja niistä kerron toisen kerran. Nyt minun täytyy pysyä pääasiassa.
Tapahtui kerran että meitä oli koolla noin parikymmentä neroa Kansallisteaatterin lämpiössä juhlimassa. Juhlan syynä oli se että joukkomme taas oli onnellisesti lisääntynyt yhdellä sielulla. Janne Kankkunen oli näet julaissut ensimäisen lyriikkakokoelmansa. Se oli herättänyt oikeutettua huomiota. Tuon olimme innostuksella julkilausuneet sanomalehdissä. (Me nimittäin useimmiten pidämme itse huolta kritiikeistä, koska muilla, ulkopuolella olevilla nerottomilla, ei voi edellyttää olevan "forstaaelse"). — Isänmaata ja rakkautta oli Janne Kankkunen ylistänyt.
Päivän sankari istui pöydän päässä ja me pidimme hänelle puheita tapahtuman merkityksestä Suomen vastaiselle kirjalliselle kehitykselle. Sitten joimme hänen maljansa ananas-limunaatissa. Nuorin nero-veljemme oli sekä kiitollinen että syvästi liikutettu. Innostuneena hän alkoi uskoa meille tulevaisia aikeitaan saadakseen sympatiaa ja neuvoja kokeneemmilta hengenheimolaisiltaan. Kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa hän aikoi dramatiseerata yhden lyyrillisistä runoistaan. Siinä ylistettiin Pohjolan neidon ihanuutta. Ensimäinen näytös alkoi sillä että kymmenenkunta patalakkista urosta ja tinarintaista impeä oli kokoontunut karkeloimaan Pohjolan pirtissä, ja sitten — — — —
Tyytymätön murina monelta eri taholta pöydän ympäriltä keskeytti hänen selityksensä. Meitä oli kahdeksan, jotka nousimme seisomaan ja sanoimme suoraan Jannelle että hänen ei sopinut ajatella enää tuota aihetta. Me olimme jo aikoja sitten päättäneet kukin kirjoittaa draaman samasta aiheesta ja alkaa juuri karkelolla Pohjolan pirtissä.
Janne Kankkunen näytti nolatulta, mutta taipui nöyrästi tahtoomme ja sanoi että kyllä hän saattoi kirjoittaa toisenkin draaman nimittäin Kyllikistä ja Lem — — —
Mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, kun viisi muuta neroa nousi pystyyn pannen vastalauseensa. Kolmella heistä oli jo viides näytös siitä aiheesta alulla ja kaksi oli ennättänyt toiseen näytökseen, neljänteen kuvaelmaan.
Janne Kankkunen oli vallan ymmällä. Hän koetti kumminkin urhoollisesti ylläpitää rohkeuttaan ja sanoi ymmärtävänsä että vanhemmilla oli etuoikeus. Paitsi sitä hänellä aina oli ollut koulussa 10 historiassa, ja siksi hän sanoi jo ennenkin arvelleensa että ehkä joku draama Suomen historian alalta olisi sopivam — — —
Mutta nytkin hän tuli keskeytetyksi ja me kaikki aloimme näyttää levottomilta. Janne Kankkunen oli kaikesta päättäen liian toimintahaluinen eikä malttanut seurata luonnollista kehityskulkua.
Hetken mietittyään nousi yksi meistä seisomaan ja pyysi saada lyhyesti ja tyynesti selittää tätä asiata Janne Kankkuselle. Hän sanoi vakavasti että draamallinen runous ja varsinkin Kalevalasta ja Suomen historiasta otetut aiheet edellyttivät suurempaa kehitystä kuin saattoi olettaa niin nuoressa runoilijassa. Suomalaisella yleisöllä oli oikeus saada ainakin pari lyyrillistä kokoelmaa vielä Janne Kankkuselta, ennenkuin hänen oli aika ruveta dramatiseeraamaan runojaan.
Me huusimme kaikki "hyvä! hyvä!" sillä hän oli julkilausunut meidän kaikkien ajatukset.
Janne Kankkunen oli ainoa, joka ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hänen oli nähtävästi vaikea luopua draamatuumistaan. Silloin hänen pöytänaapurinsa, jota kunniavieraamme alakuloisuus arvattavasti säälitti, koetti hiukan lohduttaa häntä:
"Elä ole milläsikään, Janne kulta! Ennätäthän sinä sinne vielä. Ennemmin tai myöhemminhän me kaikki löydämme itsemme Kansallisteaatterin näyttämöltä. Kirjoittele sinä nyt vain aluksi lyriikkaa odotellessasi vuoroasi. — Tai, jos sinun lyyrillinen suonesi hetkeksi on kuivunut, niin voithan vaikka laittaa romaanin ensi jouluksi. Minä neuvon sinulle aiheen. Kirjoita rakkaudesta, vapaasta tietysti, sillä muuta rakkautta ei olekaan, vaikka sinä Janne et sitä ehkä vielä ymmärrä. Lue ensin joku helppotajuinen anatomia, että opit ymmärtämään mitä on rakkaus."
Me nyökäytimme hänelle hyväksyvästi, sillä juuri niin oli alotettava. Sen tiesimme kokemuksesta. Siitä innostuneena jatkoi Jannen naapuri-nero:
"Ja elä aristele liiaksi Janne esittäessäsi mitä olet kirjoista oppinut ja sitten oman sielusi valimossa valanut."
Tuo oli meistä kaunis ja originelli vertaus. Siksi joimme heti hänen maljansa. Jannenkin suu alkoi vetäytyä tajuavaan hymyyn ja hän kysyi:
"Niin että mitäs minä sitten oikeastaan niinkuin kirjoittaisin?"
"Sen sanon heti", lupasi Jannen naapuri-nero. "Kirjoita esimerkiksi nuoresta sankarittaresta, joka on kaiken ylevyyden perikuva, mutta jonka rakkauksia ja niiden seurauksia turmeltunut yhteiskunta ei ymmärrä, eikä käsitä hänen kauneudenkaipuutaan, vaan tuo — — —"
Mutta nyt luulin että syntyisi täysi tappelu. "Ei! Ei! Tuhat kertaa ei!!!" huudettiin ympäri pöytään. Siitä aineesta meillä oli jokaisella jo valmiina romaaneja, draamoja, sonetteja, elegioja, hymnejä, eepoksia — ooh — mahdoton oli saada selkoakaan kaikesta, minkä kilvan koetimme selittää ehdottajalle.
Minä huomasin että ehdottaja kalpeni tuhkanharmaaksi. Hän luuli nähtävästi tulevansa heti heitetyksi alas portaita. (Tai oikeastaan ylös portaita, sillä me istuimme ala-lämpiössä). Hän koetti kumminkin selittää asian ja vakuutti, ettei hän ollenkaan ollut tarkoittanut sitä mitä hän oli sanonut. Meillä Helsingissä ollaan aina niin valmiita uskomaan että tarkoitetaan juuri sitä mitä sanotaan, ja sillä lailla viattomat ihmiset saavat kärsiä.
Me myönsimme että tuo oli järkevää puhetta ja tyynnyimme.
Mutta nero-veljemme tahtoi kumminkin auttaa Janne Kankkusta, joka istui synkkänä pöydän päässä ja sanoi siksi lempeästi:
"Kuuleppas Janne — — mitä sinä sanot — satiirista? Mitähän jos yrittäisit kirjottamaan satiireja!"
Se oli uusi ajatus, vallan omituisen uusi ollakseen lausuttu meidän piirissämme. Me vähän niinkuin säpsähdimme jok'ikinen. Mutta sitten pari meistä sanoi suoraan että ei se ole oikein sopivata suomalaiselle luonteelle. Me olemme kaikki enemmän taipuvaisia tunnelmarikkaaseen surumielisyyteen. Emmekä me neuvoisi ketään ryhtymään semmoiseen alaan, joka edellytti pintapuolisuutta ja pahuutta ja rakkauden puutetta.
Mutta Janne Kankkunen mutisi jotain itsekseen, jota ei kukaan kuullut. Hänen valkea, pohjoismainen tukkansa seisoi harjaskankeana, kuin ennen muinoin nummisuutarin Eskolla ja minä jo silloin epäilin että alkutyypin itsepäisyys myöskin piili tässä Eskon nuoressa kansalaisessa. Sitten hän oli koko illan merkillisen epätasainen, milloin iloinen ja puhelias, milloin ajatuksiinsa vaipunut. Näkyi selvään että hänellä oli jotain tärkeätä mielessään.
Noin viikon perästä oli hedelmä seniltaisesta keskustelusta kypsynyt.
Kun eräänä aamuna heräsin ja vilkasin "Iltalehden" alakertaan, näin siinä pitkän jutun, jonka alla oli selvillä kirjaimilla painettu Janne Kankkunen. Luin sen läpi ja kauhistuin. Siinä jaeltiin pistoksia oikealla ja vasemmalle, mihin sattui vain, ilman edeltäpäin ajateltua metoodia ja ennen kaikkia ilman pienintäkään varovaisuutta. Aivan kuin nuori varsa, joka potkii mihin tahansa, mikä vain sattuu eteen tulemaan, omaksi ilokseen vain.
Onhan täällä meillä paljon asioita, joille saa vapaasti nauraa ja pidellä kuinka pahasti tahansa, mutta paljoa enemmän on semmoisia asioita, joista ei saa sanoa sanaakaan muuta kuin lakki kädessä ja silmät alaspäin luotuina.
Janne Kankkusta oli hänen kova kohtalonsa johtanut kirjoittamaan yksinomaan sellaisista asioista, joista hänen oman rauhansa tähden ei koskaan, ei millään ehdoilla eikä missään tilaisuuksissa olisi pitänyt puhua muuta kuin ihailulla ja myötätuntoisuudella. Naiivilla rohkeudella hän puski päänsä mihin seinään tahansa, joka hänen silmissään hämärsi mustalta. Ei säästänyt yhtään mitään.
Olin hiukan utelias näkemään kuinka Janne Kankkunen mahtoi levätä laakereillaan tuon tekonsa jälkeen. Hän asui samassa talossa kuin minä, tätinsä luona, kerrosta ylempänä, mutta en tavannut häntä koko päivänä, vaikka hän muulloin monasti tuli portaissa vastaani. Paha aavistus sanoi minulle, että laakerit olivat mitä nopeimmin alkaneet muuttua ohdakkeiksi, joilla lepääminen ei tuottanut nautintoa.
Iltapäivällä tuli Janne Kankkusen täti portaissa vastaani. Hän näytti niin synkältä ja onnettomalta, että minä luulin tädin harmaan kissan ehkä saaneen surmansa viimeöisessä tappelussaan. Kysyttyäni varovasti syytä hänen suruunsa sain kumminkin kuulla että asian laita ei, luojan kiitos, ollut niin surkea. Mirri voi hyvin. Se oli vain Janne Kankkunen, joka oli ollut kateissa koko päivän. Aamulla hän oli saanut koko pakallisen anonyymiä kirjeitä, joissa oli uhkailtu mitä hirveimpiä asioita Janne Kankkuselle ja kaikille, jotka olivat hänen kanssaan missään tekemisissä. Janne itse oli lähtenyt kävelemään jo ennen aamiaista, eikä vieläkään ollut palannut (uu—uuh—uu!) Tiesi mikä hänelle oli tapahtunut.
Koetin lohduttaa häntä minkä voin ja lupasin ulos mennessäni tarkkaan katsella näkyisikö Janne Kankkusta missään.
Mutta juuri kun minun piti astua katuovesta ulos, pimitti roteva miehen haamu oven ja minä astuin syrjään odottamaan. Sisään tuli turkkikauluksinen herrasmies, joka minut nähtyään seisahtui ja kysyi muitta mutkitta:
"Tiiättäkö työ missee tiällä assuu se Janne Kankkunen?"
Ääni ja asento tuntuivat siksi uhkaavilta, että minä vapisin Janne
Kankkus-raukan puolesta. Koetin vähän vältellen vastata että ei herra
Kankkunen ole kotona, eikä tiedetä milloin — — —
"Kyllä minä outan, mutta nähä minun se pittää", keskeytti turkkiniekka minut jyrisevällä äänellä ja lisäsi sitten: "Lukijako työ mittee se kirjotti minusta Iltalehessä?"
En voinut muuta kuin katsoa häneen niin kummastuneella ilmeellä kuin suinkin saatoin pusertaa esiin kasvoistani.
"Min'oon justiisa se patruuna Suastamoinen Eisalamesta", selitti vieras ja lisäsi ylpeänä: "Kyllä minä näytän jokkaiselle, joka ruppee nalakuttammaan minusta lehissä — — —"
Nähtävästi hän epäili minuakin kynäniekaksi, sillä katse, jonka hän loi minuun ei lupaillut hyviä. Koetin selittää hiljaisesti että tuskinpa herra Kankkunen tunsikaan herra patruunaa, eikä suinkaan hän ollut tarkoitt — — —
"Näkkyypä tuo tuntevan, kosk' on kirjottanna", keskeytti patruuna, ja siinä samassa minä pääsin livahtamaan ulos ovesta jättäen hänet yksin tyynnyttämään tunteitaan.
Olin aika levoton Janne Kankkusen puolesta ja katselin ympärilleni kaduilla nähdäkseni hänet ja varoittaakseni häntä menemästä kotiin vielä. Mutta päivän sankaria (tai oikeammin uhria) ei näkynyt. Vihdoin käyskennellessäni Kaisaniemessä, luulin kuulevani hänen nimeään mainittavan ja seisahduin. Penkillä tuolla näin hämärässä kaksi henkeä ja kuulin itkunsekaisen äänen sanovan:
"En olisi koskaan uskonut — uuh — että te — uu—uuh — — herra Kankkunen, olette niin paha — — uu — uu — että ivaatte minua — — — uuh — —"
"Mutta rakas neiti Himmelros", kuului Janne Kankkusen epätoivoisesti rukoileva ääni, "minä vakuutan, etten tarkoittanut teitä!"
"Kyllä minä tunsin että — uu — uu — uuh — tarkoititte minua — — uuh — kun kirjoititte siitä neidistä, jonka hattu — — huu — uuuh — — oli niin suuri että — uuh. —"
Minä kiirehdin pois. Olin jo kuullut liiaksi. Tunsin sääliä Janne Kankkusta kohtaan. Ja koska hän ei ollut kirjoittanut Iltalehteen mitään, josta minä personallisesti olisin voinut loukkautua, toivoin että armelias kohtalo suojaisi häntä.
Sen koommin en Janne Kankkusta nähnyt ennenkuin parin päivän perästä. Hän tuli kadulla vastaani ja minä tuskin olin tuntea häntä. Posket olivat kalpeat ja silmät kuopalla.
"Oletteko sairas, herra Kankkunen?" kysyin osaaottavasti.
"En", oli lyhyt vastaus, joka esti muut kysymykset siihen suuntaan.
"Tuletteko juuri Kaisaniemestä?" kysyin vaihtaakseni ainetta.
"En."
"Vai niin. Minä vain luulin — —"
"Kävin passia lunastamassa."
"Passia!" Minun hämmästykseni oli todellinen.
"Niin juuri. Huomenna lähden Amerikkaan."
Ilman lähempiä selityksiä hän sanoi hyvästi.
Sen koommin en ole Janne Kankkusesta kuullut. Mutta kun me nerot seuraavan kerran kokoonnuimme, päätimme ikipäiviksi eroittaa seurastamme sen neron, joka oli houkutellut Janne Kankkus-raukkaa poikkeamaan vanhoista traditsiooneistamme ja kirjoittamaan satiirin, siten turmellen lupaavan nuorukaisen tulevaisuuden.