MARION PHILLIPS.
Taloustieteen tohtori Marion Phillipsin virallinen arvonimi on "Työväenpuolueen Johtava Naisvirkailija". Mitä kaikkea tuohon viattomalta näyttävään nimitykseen sisältyykään! Siinä on vaatimus, että milloin tahansa pitää olla valmis uhraamaan päivien työ ja öitten lepo, pitää kaikkitietävänä osata vastata vaikka millaisiin kysymyksiin, pitää milloin tahansa matkustaa sinne, missä satutaan tarvitsemaan, pitää järjestää mikä vielä ei ole järjestetty, paikata mikä on mennyt hajalle, j.n.e. aina lukemattomiin asti.
Kuinka on mahdollista, että kukaan kuolevainen voi kaikki nuo vaatimukset täyttää? Se tuntuukin vallan mahdottomalta, ja kumminkin sujuvat kaikki nuo lukemattomat työt kuin voideltuina Marion Phillipsin käsissä. Siihen vaaditaan tietysti erinomainen terveys, harvinainen sekä tietopuolinen että taitopuolinen kyky, suuri innostus työhön ja rajaton antaumus. Henkilö, joka on joutunut niin pitkälle yleisessä taidossa ja kehityksessä kuin tohtori Phillips, voi aina olla varma siitä, että hänen työtään maailmassa kaivataan ja että hänen ei koskaan tarvitse olla jouten. Yhtä varma hän myöskin saa olla siitä, että voi hankkia itselleen hyvän aineellisen toimeentulon tekemällä vähemmän kuin puolet siitä työstä, jonka hän nyt tekee. Mistä syystä siis tuo riehuminen? Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin.
Minkä sille nyt voi, että ihmisellä ei ole ainoastaan järkeä, vaan myöskin sydän! Minkä sille voi, että sydän alituisesti ilkkuu järjelle, kiintyy intohimoisesti asioihin ja toimiin, jotka tuottavat loppumatonta huolta ja jotka saattavat kokonaan unohduksiin sellaiset seikat kuin oman mukavuuden, rikkauden, loistavan aseman j.n.e. — Niin on käynyt Marion Phillipsillekin.
Marion Phillipsiin tutustuin jo alkupuolella vuotta 1910. Minulla oli jotakin asiaa rouva MacDonaldille ja läksin siitä syystä Lincoln's Inn Fieldin kolmeen. Sinne tultuani huomasin, että siellä olikin kokous, ja koetin livistää tieheni eteläisestä, mutta liian myöhään: rouva MacDonald oli jo minut huomannut ja vei sisään esitelläkseen minut "hyville ystäville". Noita hyviä ystäviä oli kolme, tohtori Phillips, tohtori Bentham ja neiti Longman. He olivat yhdessä vuokranneet suurenlaisen talon, ja se muuttui melkein toiseksi kodiksi sekä minulle että parille hyvälle toverille, joiden kanssa olin asettunut yhdessä asumaan. Kaikki nuo kolme englannitarta ovat siitä lähtien olleet, ei ainoastaan minun, vaan koko maamme lämpimiä ystäviä. Yksi heistä, neiti Mary Longman, tuli kokonaan meidän omaksemme, koska hän meni naimisiin Suomen Matkailijayhdistyksen sihteerin, Wolter Stenbäckin kanssa ja asettui asumaan Suomeen. Ikävä vain, että molemmat tohtorit eivät seuranneet hänen hyvää esimerkkiään! [Sen jälkeen kuin tämä on kirjoitettu, on saapunut viesti rouva Stenbäckin kuolemasta.]
Ensimmäinen vaikutelma Marion Phillipsistä, jonka selvästi muistan, oli, että hän mielestäni oli hyvin kaunis. Silmät suuret, tummat, ilmehikkäät, tukka tummanruskea, aaltomaisesti taipuva, iho hyvin hieno ja hyvin helposti punastuva. Hän tuli heti minua tervehtimään, kuin olisimme olleet vanhat tutut, ja siitä lähtien hän on aina pysynyt uskollisena ystävänäni.
Henkilö, joka tahtoo tutustua Englannin työväenliikkeeseen ja nähdä sen kehitystä ikäänkuin sisästäpäin, ei voi uneksiakaan parempaa opasta kuin on Marion Phillips. Hän ei ole noita asioita oppinut kirjoista taikka keskusteluista, hän on ne elänyt. Siksi ovatkin ne tiedot, joita hän antaa, elävän elämän tietoja, joita ei muulla lailla voi saada kuin tulemalla Marion Phillipsin kaltaisen henkilön lähelle. Muuan tapaus, yksi monista, todistaa selvästi, kuinka tarkkaan hän tuntee pienimmätkin sykähdykset puolue-elämässä: Aina ennen parlamentin vaaleja, joko täytevaaleja taikka varsinaisia vaaleja, kaikkien puolueiden lehdet kehuvat omia ehdokkaitaan ja vakuuttavat lukijoilleen, ettei kellään muulla ole pienintäkään toivetta tulla valituksi kuin juuri omalla ehdokkaalla. Työväenpuolueen lehdet eivät suinkaan ole mitään poikkeuksia siinä suhteessa. Eräässä tärkeässä täytevaalissa työväen lehdet vakuuttivat S:n varmasti tulevan valituksi. Tapasin samana päivänä Marion Phillipsin, joka juuri oli lähdössä kyseessäolevaan vaalipiiriin puhumaan S:n puolesta. Hän valitti väsymystä ja sanoi, ettei hän ollenkaan nyt viitsisi sinne matkustaa, koska se kumminkin oli vallan turha vaiva. Kysyin tarkoittiko hän sillä, että S. kyllä tulisi valituksi ilman ulkoapäin tulevia puuhiakin. Marion naurahti ja sanoi, ettei hän suinkaan sitä tarkoittanut, vaan sitä, että S:n asema oli siksi huono, ettei hän missään tapauksessa voinut tulla valituksi. Olin tietysti hämmästynyt, koska juuri olin lukenut, kuinka varmoja kaikki olivat hänen vaalistaan — ja sanomalehdet tietysti eivät koskaan valehtele!
"Valituksi tulee Y., vanhoillisten ehdokas, eikä kellään muulla ole vähintäkään mahdollisuutta", vastasi Marion lyhyesti. — Ja niin kävikin. Y. tuli valituksi suurella ääntenenemmistöllä.
Tämän jälkeen olen alituisesti käyttänyt häntä profeettanani, kun on ollut kysymys tapahtumista työväenpuolueessa. Hän tuntee puolue-elämän kuin oman elämänsä, sillä hän itse on osa siitä.
Marion Phillips ei ole syntyperältään englantilainen, vaan austraalialainen. Siellä, aurinkoisessa Melbournessa, hän vietti aikaisimman nuoruutensa, ja siellä, Melbournen yliopistossa, hän suoritti tutkinnon, joka lähinnä vastaa meidän maisterinaryoa. Sen jälkeen hän muutti Lontooseen ja jatkoi opintojaan Lontoon yliopistossa sekä suoritti siellä tohtorintutkinnon.
Kysyin häneltä kerran, kuinka hän tuli liittyneeksi työväenpuolueeseen ja kuka oli se henkilö, joka häneen siinä suhteessa oli vaikuttanut. Hän vakuutti, ettei häneen ollut vaikuttanut muu kuin kirjat. Erityisesti hän mainitsi Beatrice ja Sidney Webbin teokset ja myöskin J.A. Hobsonin syvämietteiset kirjat. Taloustieteellisten teoksien tutkiminen vei vallan johdonmukaisesti hänet askel askelelta lähemmäksi työväenliikettä, kunnes hän tuli niin pitkälle, että liittyi ensin Fabian-seuraan.
Marion Phillipsin kehitys on siinä suhteessa luonteenomaisesti englantilainen. Eräs suomalainen sosialidemokraatti sanoi kerran minulle, että Englannin työväenliike on senvuoksi niin varma, että siellä aina rakennetaan kivi kiven päälle. Ei tehdä mitään ilmahyppyjä eikä siis myöskään pudota alas korkealta, vaan hiljalleen ja tyynesti mennään eteenpäin, aina miettien ja harkiten, miten seuraava askel on astuttava, jotta päästäisiin perille. — Henkilö, joka käy tuollaisen asteittaisen kehityksen läpi, liittyy melkein aina ensiksi Fabian-seuraan. Se on seura, jonka periaatteet ovat sosialistisia, mutta jonka työala on vallan erikoista laatua, sellaista, että vaaditaan hyvin suuret tietopuoliset edellytykset, ennenkuin siinä seurassa tuntee olevansa kotonaan. Sitä onkin leikillä nimitetty, ei sosialidemokraattiseksi yhdistykseksi, vaan sosiali_aristokraattiseksi_ seuraksi. Totta on, että seuraan tuskin kuulunee työväkeä enemmän kuin voi helposti sormillaan laskea, ja totta on myöskin, että sen näkyvimmät jäsenet kuuluvat henkiseen ylimystöön, sanan parhaimmassa merkityksessä. Mainitsen ainoastaan sellaiset nimet kuin Beatrice ja Sidney Webb, G. Bernard Shaw, Graham Wallace, Bertrand Russell ja H.G. Wells. Niillä on kaikilla maailmanmaine, eikä liene ketään, joka arvelee, että nuo miehet eivät tiedä mitä tahtovat. Olkoonpa niin, että heitä sanotaan henkisiksi aristokraateiksi, mutta sosialismin kehitykselle Englannissa — ja melkeinpä voisi sanoa kaikissa englanninkieltä puhuvissa maissa — he ovat tehneet suurempia palveluksia kuin vielä läheskään kaikkialla myönnetään. Heidän pikku kirjasiaan yhteiskunnallisista kysymyksistä luettiin, melkeinpä ahmittiin, ja arvaamattoman suuri on se työ, jonka ne tekivät käsitteiden selvittämiseksi sellaisissa piireissä, joissa noita asioita ei ennen oltu pohdittu.
Marion Phillips kasvoi pian kyllä yli sen ajan, jolloin hän saattoi tyytyä vain kysymysten pohtimiseen ja selvittämiseen. Heti kun asia oli hänelle itselleen selvä, hän ryhtyi työhön. Hän on ennen kaikkea toiminnan ihminen eikä voi kauan istua samassa paikassa filosofoimassa. Siis: ei muuta kuin maailmalle toteuttamaan aatteita, jotka hän oli oikeiksi huomannut!
Hän aloitti työnsä ensin rouva MacDonaldin perustaman Naisten Työväenyhdistyksen sihteerinä, ja siitä hän sitten hyvin nopeasti siirtyi laajemmille aloille, kunnes hän kohosi nykyiseen asemaansa Työväenpuolueen Johtavaksi Naisvirkailijaksi. Nyt kulkevat kaikki työväen naisia koskevat puuhat hänen toimistonsa kautta. Kaikkien erilaisten naisjärjestöjen johto, asutuskysymykset, naisten terveydenhoitoa, vakuutusasioita y.m. koskevat puuhat, työväen naisia koskeva kansainvälinen lainsäädäntö, työläisnaisten kuukausilehti, työläisnaisten esitelmöimisjärjestelmät, uusien järjestöjen perustaminen ja ensimmäinen johto — ja sadat muut työläisnaisia koskevat puuhat, kaikkien niiden yhdistävänä keskipisteenä on Marion Phillipsin toimisto.
Tietysti moni huudahtaa, että tuollainen työ on mahdoton yhdelle ainoalle ihmiselle. Se ei ole mahdoton, jos sitä hoitamassa on niin monilahjainen ihminen kuin Marion Phillips. Hänellä on toimistossa apulaisinaan kokonaista viisi sihteeriä, jotka panevat toimeen hänen käskyjään, mutta totta on, että jokaisella heistä on työtä niin paljon, kuin suinkin on mahdollista tehdä. Monena iltana olen nähnyt Marion Phillipsin tulevan kotiinsa toimistostaan useita tunteja virka-ajan jälkeen, iso pakka papereita kainalossa, joita hän ei ole ennättänyt läpikäydä määrätyn toimistoajan kuluessa. Kysyin häneltä, eikö hän voisi vielä lisätä sihteeriensä lukumäärää, mutta hän vastasi nauraen, että se luultavasti tulisi myöskin lisäämään hänen omaa työtään. Ja niin kai usein onkin, että jota enemmän on apulaisia, sitä enemmän työtä myöskin kertyy sille, jonka pitää kaikki johtaa ja olla vastuunalainen kaikesta. Toiselta puolen on myöskin totta se, että ihmisellä, jolla on hirveä määrä työtä, on enemmän aikaa auttaa toisiakin, kuin sillä, jolla ei ole juuri mitään työtä.
Marion Phillipsin työt eivät mitenkään rajoitu ainoastaan edellä mainitsemiini, niin sanoakseni työväenpuolueen sisäpuolella tehtäviin töihin, vaan hänellä on vielä koko joukko muutakin tehtävää. Vuonna 1921 hänet valittiin rauhantuomariksi. Siihen saakka ei naisia voitu valita sellaiseen toimeen Englannissa. Vasta sinä vuonna he saivat sen oikeuden, ja Marion Phillips oli ensimmäisiä rauhantuomareiksi nimitettyjä naisia. Tätä tointaan hän hoitaa joka vuosi kahden kuukauden aikana, jolloin hänen täytyy säännöllisesti käydä lasten tuomioistuimessa, lukuunottamatta muita tähän virkaan kuuluvia puuhia. Kaiken tuon lisäksi tulevat kaikenlaiset komiteat, monet niistä hallituksen määräämiä, erittäin tärkeitä yhtymiä, joiden jäsenyydestä on melkein mahdoton kieltäytyä. Sellaisia olivat esim. sota-aikana ravintoaineiden ministeriön määräämä kuluttajani neuvosto, jonka jäsenenä tohtori Phillipsillä oli erittäin ankara ja vaikea työ. — Sota-ajan komiteat ovat onneksi loppuneet, mutta rauha toi mukanaan uusia järjestöjä, kun kaikki oli uudestaan rakennettava, minkä sota oli särkenyt. Vaikeimpia hänen nykyisistä tehtävistään on naisten töitä järjestävän keskuskomitean jäsenyys.
Suomessa kuulee usein sanottavan naisesta, jonka järki on keskitasoa ylempänä, että hänellä on "aivan miesmäinen intelligenssi". Se on kai olevinaan jonkinmoista kehumista — ainakin miehet tuntuvat sen käsittävän niin — mutta oikeastaan se on vain typeryyttä. Lontoossa olen myöskin vallan usein kuullut Marion Phillipsistä sanottavan, että hänellä on järki kuin miehellä! Omasta puolestani tahtoisin sanoa, että hänellä on järki kuin miehellä ja naisella yhteensä. Hänellä on merkillinen taito nähdä asiat kokonaisuudessaan, ja siitä johtuu, että hän on synnynnäinen johtajaluonne. Monet sanovat häntä itsevaltiaaksi, ja sen verran siinä on totta, että hän, kuten useimmat toiminnan ihmiset, tietää mitä tahtoo ja kuinka tahtoo asian toimitettavaksi eikä haikaile ilmoittaessaan sen asianomaisille. Sellaiset ihmiset saavat aina paljon aikaan, kun taaskin ne, jotka kiltisti koettavat kaikkien mieltä noudattaa, eivät saa juuri mitään toimeen.
Millainen on Marion Phillips kodissaan? Kun on kysymys naisesta, täytyy aina nähdä hänet sekä kotona että kodin ulkopuolella, ennenkuin voi saada hänestä selvän kuvan. Ne, jotka pitävät Marion Phillipsin päätunnusmerkkinä hänen "miesmäistä" järkeään, muuttavat varmaan mielipiteensä, kun tapaavat hänet hänen kodissaan. Äskettäin sain häneltä näin kuuluvan kutsun: "Voitko tulla luokseni huomisesta viikon päästä, kello 8.30 i.p.? Olen kutsunut koko joukon, enemmän kuin huoneisiini mahtuu, mutta tule kumminkin!" — Tuo oli hyvin englantilaista ja myöskin hyvin Marion Phillipsin tapaista, tuo iloinen välinpitämättömyys muodoista. —
Siellä me sitten kokoonnuimme Marion Phillipsin kodissa, joukko parlamentin jäseniä, sanomalehtimiehiä ja naisia, valtiollisissa piireissä tunnettuja ulkomaalaisia, puolalaisia, amerikkalaisia, j.n.e. Kolme keskikokoista huonetta, kirkkaasti valaistuja, lämpimiä, kodikkaita. Marion Phillips rakastaa vaaleita värejä ja paljon valoa. Huoneet ovat aivan vaaleiksi paperoidut, taikka oikeammin sanoen maalatut, seinillä muutamia hyviä tauluja ja täpöisen täyteen ahdettuja kirjahyllyjä. Marion Phillips itse, savuke suussa ja hymyillen, kulkee vieraiden seassa, puhelee toiselle, tarjoaa savukkeen toiselle, taikka makeisia tupakoimattomille. Tuossa seisoo kiihkeästi keskustellen naapurinsa kanssa pikkuinen, lyhyttukkainen, lyhythameinen tyttö. Hän näyttää koulutytöltä, tyttökoulun keskiluokkalaiselta… Astun lähemmäksi ja näen, että hän onkin Ellen Wilkinson, työväenpuolueen ainoa naisedustaja parlamentissa! Huolimatta kovin nuoresta ulkomuodostaan hän on sukkelimpia ja terävimpiä puhujia tuossa maailman vanhimmassa ja kuuluisimmassa eduskunnassa. Hän on täydessä väittelyssä puolalaisen politikoitsijan kanssa, joka juuri on palannut Meksikosta ja selittää suurvaltojen juonitteluja tuossa öljyrikkaassa maassa. —
Emäntä kiirehtii meitä ruokasaliin, jossa odottaa väkevä kahvi ja vielä väkevämpi englantilainen tee sekä voileivät ja makeat leivokset. Siellä jatketaan keskustelua yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Käytin tilaisuutta hyväkseni moittiakseni hiukan Daily Heraldin ulkomaanosaston toimittajaa, joka taas oli painattanut väärän uutisen Suomesta. Kaikenlaisista sameista lähteistä pommitetaan Daily Heraldia alinomaa uutisilla, jotka sisältävät kiehuvaa kiukkua Suomea kohtaan, eikä muukalaisen ole aina helppo ymmärtää, mikä on totta, mikä suoranaista valhetta. Ilolla on kumminkin mainittava, että siinäkin suhteessa alkavat silmät aueta täälläkin.
Marion Phillipsin koti on täydellisesti vapaa kaikenlaisista narrimaisuuksista ja boheemi-liioittelusta, siellä vallitsee hienostunut maku ja korkea sivistys, sanan parhaassa merkityksessä, johon kuuluu etupäässä elämänoppia ja vasta toisessa sijassa kirjaviisautta.
Millainen on Marion Phillips puhujana? Tämä on kysymys, joka nostattaa useimpien suomalaisten huulille hymyn, mutta joka Englannissa on erinomaisen tärkeä. Kenenkä mieleen johtuisi henkilöä arvostellessaan Suomessa kysyä, millainen hän on puhujana? Ja kenenkä mieleen Englannissa johtuisi olla sitä kysymättä, kun on puhe julkisen toiminnan henkilöstä? — Kuulin ensikerran Marion Phillipsin puhuvan eräässä Lontoon kadunkulmassa. Tulin yhdessä hänen kanssaan edeltäkäsin sovittuun paikkaan, jossa useita katuja yhtyi. Heti toi eräs meitä nähtävästi odottanut henkilö hyvin yksinkertaisesti kokoonpannut telineet, jotka hän pystytti keskelle katujen yhtymäkohtaa. Heti paikalla kokoontui pieni ryhmä kuulijoita telineitten ympärille, jo ennenkuin puhuja niille nousi. He tiesivät, että joka torstai-ilta kello kahdeksan joku siinä puhui, ja, kuten jo monta kertaa olen huomauttanut, esitelmät kuuluvat lontoolaisen säännölliseen, jokapäiväiseen elämään, kuten sanomalehdet meidän elämäämme.
Tohtori Phillips astui telineille, ja kuulijakunta kasvoi hyvin nopeasti. Puhe oli reipas, voisinpa sanoa tulinen, ja koski erästä päivän polttavaa kysymystä Työväenpuolueen kannalta katsoen. Kuulijoiden joukossa oli sekä kannattajia että vastustajia, ja kumpaisetkin ilmaisivat kantansa erilaisin huudoin. Tuossa keski-ikäinen mies huudahti: "Juuri niin! Hyvä on!", johon toinen vastasi: "Ei ollenkaan! Väärä selitys kokonaan!" Miehet rupeavat keskenään väittelemään, mutta puhuja pyytää heitä vaikenemaan, kunnes kyselyjen aika tulee. Kaikki vaikenevat, ja pian loppuukin puhe ja säännöllinen keskustelu alkaa.
Kaikki tuo oli erinomaisen hauskaa minulle, ensikertalaiselle, joka en sellaista komentoa ollut ennen nähnyt enkä sellaisesta uneksinutkaan, sillä varmaankin jokainen oikea helsinkiläinen pyörtyisi kauhusta, jos joku sivistynyt nainen asettuisi kadunkulmaan puhumaan ja sitten keskustelemaan päivän kysymyksistä. — Täällä sain hyvin pian siihen tottua, sillä jo seuraavalla viikolla olin itse puhujana samassa kadunkulmassa ja sitten myöhemmin monessa muussa.
Ei pidä kenenkään kuvitella, että kadunkulmissa puhuminen on paljon helpompaa kuin hyvin valaistussa ja sivistynyttä yleisöä täynnä olevassa luentosalissa esitelmöiminen. Sanoisin, että se on melkein vaikeampaa. Katuyleisö on hyvin valveutunutta väkeä, ja sen tapana on ilmaista tunteensa vallan selvästi, ja nuo tunteet voivat olla moninaisia. Kyselyjen aikana saa usein hämmästyä, miten paljon moni heistä tietää. Kadulla puhuessani minulta on kyselty Juhani Ahosta ja hänen työstään, ja kadulla minulle on luettu ulkoa pitkiä pätkiä Kalevalasta ja pyydetty selityksiä seikkoihin, joita ei ole aivan hyvin ymmärretty.
Nykyjään ei Marion Phillipsillä ole enää aikaa esiintyä kadunkulmissa, sillä ankara työ vie häneltä joka minuutin. Puhujana hänen kyllä vielä täytyy esiintyä, sillä melkein joka viikon lopussa hänen pitää matkustaa jonnekin, ja silloin hänen aina täytyy myöskin puhua, usein tuhansille samalla kertaa, sillä kun tieto leviää hänen tulostaan jollekin paikkakunnalle, on jättiläiskokous pian valmis.
Olen kuullut monen ihmettelevän, että Marion Phillips ei ole parlamentissa. Olen omasta puolestani aina ollut iloinen, että hän ei ole joutunut parlamentin penkille, mutta tätä iloa tuskin tulee kauan kestämään, sillä kovasti puhutaan jo hänen valitsemisestaan ehdokkaaksi erääseen englantilaiseen vaalipiiriin. Maailman kulku näyttää olevan, että henkilöt, joiden työala on äärettömän tärkeä ja joille on melkein mahdoton saada täysin kykenevää sijaista, eivät saa tehdä tärkeätä, luovaa, rakentavaa työtään rauhassa, vaan täytyy heidän uhrata ainakin muutamia vuosia parlamenttityöhön.
Marion Phillipsin johtamis- ja järjestämiskyky ei koskaan ole ilmennyt koko voimassaan niin selvästi kuin suuren hiililakon aikana, jolloin hänen hoidossaan oli koko avustustyö vaimojen ja lasten hyväksi. Väsymättömällä tarmolla hän järjesti rahankeräystyön ja vielä vaikeamman jakamistyön. Arkipäivinä hän istui aamusta myöhään iltaan toimistossa ja sitten joka lauantai läksi matkoille, nähdäkseen omin silmin missä hätä oli suurin ja missä apu oli enin tarpeen. Kun elokuun viimeisinä päivinä hänet näin, olivat poskien ruusut koko joukon kalvenneet ja silmissä oli väsynyt ilme, mutta silti hän hymyili reippaasti ja väitti, ettei häntä vielä liika väsymys vaivannut. "Kyllä minulle tulee tarpeeksi aikaa levätä, kun äidit ja lapset saavat ruokaa suuhunsa", hän vakuutti.
Keväällä 1920 Marion Phillips kävi Suomessa tervehtimässä ystäviään. Se oli hirveätä aikaa meillä. Haavat sisällisen sodan jälkeen eivät suinkaan olleet vielä umpeutuneet, ja katkeruus toisin ajattelevia kohtaan oli ääretön. Kaikki näyttivät pelkäävän salaperäistä, uhkaavaa vaaraa, jonka laatua taikka luonnetta ei kukaan osannut selittää, ja kaikki näkivät vakoojia ja vihollisia joka paikassa. Marion Phillips käsitti kaikki merkillisen tyynesti, enkä nähnyt hänen tuskastuvan kuin yhden ainoan kerran, jolloin hän arveli, että häntä koetettiin estää pääsemästä sosialidemokraattiemme yhteyteen. Hän pääsi tietysti minne tahtoi, ja kokouksessa työväentalolla hän sai tilaisuuden lausua Englannin Työväenpuolueen tervehdykset meikäläisille.
En ole koskaan nähnyt hellää, melkein äidillistä puolta Marion Phillipsissä niin selvästi kuin juuri sinä keväänä. Olli-poikani sairasti silloin viimeistä tautiaan, ja Marion Phillips kävi Helsingissä ollessaan melkein joka päivä hänen luonaan tuoden hänelle kukkia ja luoden lämpöä ja iloa sairaan ympärille.
Hän on aina sen jälkeen ollut Suomen lämmin ystävä, jonka puoleen ei koskaan turhaan käänny, jos apua tarvitaan. Hänen toimestaan on monia kymmeniä esitelmiä Suomesta pidetty englantilaiselle ja skotlantilaiselle yleisölle, mikä kylläkin on tarpeen, jotta maamme vaiheet tulisivat tunnetuiksi brittien mahtavassa valtakunnassa.